Talvijoukkuelajeissa eletään nyt tiukkoja aikoja, joko kamppaillaan viime hetken sijoituksista tai eletään siirtymäkautta edellisen ja tulevan kauden välillä. Tunteita herättävää aikaa siis.

Ammattiurheilussa viimeiset pelit ovat merkityksellisiä myös taloudellisesti: mitä enemmän pelejä, sitä enemmän rahaa seuralle. Urheilijoille kamppailu paremmasta tuloksesta on merkityksellistä itse kisailun lisäksi myös henkisesti: kukapa ei haluaisi kilpaurheilussa tulla voittajana maaliin.

Kun kausi sitten päättyy, tunteiden kirjo on huima: ilosta suruun, tyhjästä olosta toiveikkaan odottavaan, vain muutamia ääripäitä mainitakseni.

Joukkue vaihtuu usein kauden jälkeen. Voi sanoa, että tavallaan sitä ainutlaatuista joukkuetta, missä urheiltiin yhdessä, ei enää ole. Iloa siitä, että on saanut olla mukana joukkueen matkassa, moni kantaa mukana läpi elämän. Yhtä lailla päättymisiin liittyy surua; tämä mitä oli, on nyt mennyt. Usein intensiivisen prosessin jälkeen tulee tyhjä olo. Siinä on kokemuksena jotain samaa kuin masentuneen mielentilassa: mikään ei tunnu miltään ja kaiken merkitystä pohtii. Se kuuluu kuitenkin prosessiin ja on eri asia kuin masennus. Tyhjä olo kertoo, että antoi kaikkensa. Takki on tyhjä ja hetken tuntuu, aidon oikeasti, että on ulkona kaikesta ja mikään ei huvita samalla tavalla kuin ennen. Kun aika ja tila antaa myöten, alkaa toiveikas odotus kohti seuraavaa kautta tai elämän askelta.

Kaikki edellä mainittu on luonnollista ja varsin inhimillistä ihmisyyteen kuuluvaa mielen prosessointia. Urheilussa vain tämä sivuutetaan liian helposti tai jätetään urheilijoiden omille harteille. Itse ajattelen, että urheilussa ei tulisi olla mitään sellaista, mitä ihminen jää kantamaan kauden jälkeen, mitä hän ei halua kantaa. Siksi kauden päättäminen on ihan yhtä tärkeä osa prosessia kuin kauden aloittaminenkin. Rituaaleilla on paikkansa. Yhdessä itketty itku, kauden prosessointi ja toisaalta toiveikas katse tulevaan kantaa ja myös antaa enemmän kuin siihen käytetty aika antaisi ymmärtää.