Huomaan työnohjauksessa monesti pohtivani työnohjattavien kanssa rajanvetoa siitä, mikä heidän varsinainen työnkohteensa on. Tämä näkyy niin urheilussa esimerkiksi valmentajien kohdalla kuin terveydenhuollossa esimerkiksi psykologien kohdalla.
Kun osaamista on, houkutus avata ovia suuntiin, mitkä eivät kuulu sopimukseen tai ole oman ammattiroolin mukaista, houkuttaa. Varsin inhimillistä, mutta voi aiheuttaa haasteita tai isoja ongelmia pitkässä juoksussa. Esimerkiksi valmentaja, joka osaa tukea ja auttaa urheilijoita myös ulkopuolella lajin, saattaa lähteä käyttämään aikaa ja resursseja urheilijan tukemiseen ohi oman roolinsa. Ongelmia ilmenee usein vasta, kun todelliset työtehtävät vievät ajan tai valmentajalla ei ole osaamista sulkea auki avattuja prosesseja tai aikaa tehdä sitä. Sama koskee mitä tahansa ammattia ja ammattilaista. Urheilupsykologi valmentaessaan urheilijaa huomaa, että pahoinvointiin olisi tartuttava, vaikka se ei kuulu omaan sovittuun työtehtävään. Hoitoonohjaus kun on eri asia kuin lähteä hoitamaan itse, vaikka osaamista olisikin.
Tällaiset rajanvetämiset eivät ole helppoja. Ne edellyttävät monitahoista pohtimista siitä, mikä on oma rooli, oman työn tavoitteet ja mikä on ammattieettisesti suotavaa toimintaa. Vaikka rajanveto on aina veteen piirretty viiva, sitä kannattaa yrittää piirtää.
Meillä on tietoa paljon siitä, mikä ero on valmennuksella, konsultaatiolla, työnohjauksella, neuvonnalla ja ohjauksella sekä psykoterapialla. Toisaalta monet hyvinvointia tukevat tehtävät hoidetaan muualla kuin terveydenhuollossa. Yhtä lailla kuin terveydenhuolto tarjoaa koulutusta ja osaamisen kehittämistä hyvinvoinnin eri suunnilta. Rajanveto ei ehkä ole niinkään tiedon kysymys, vaan ammattieettisen ja moniammatillisen yhteistyön lopputulema käydyistä tilannekohtaisista keskusteluista.
Rajanvetoa tarvitaan. Se kertoo siitä, että olemme valveutuneita, haluamme kehittyä oman työn tekijänä ja haluamme ylläpitää korkeaa ammatillista työn laatua. Joskus pätevinkään alan asiantuntija ei ole rajaa hahmottanut, koska oma asiantuntemus näyttää kulkuväylää joka suuntaan. Joskus oma rooli tuntuu suuremmalta kuin se oikeasti on. Tällaiset nyanssiset ja silti niin merkittävät veteen piirretyt viivat harvoin hahmottuvat yksin niitä pohtiessa. Ne edellyttävät usein reflektiopintaa toisten ammattilaisten kanssa. Tällaisista keskusteluista oppii jokainen, ei vain se, jonka rajoja tutkitaan.