Syksyisin omenapuut kutsuvat hommiin. Näin myös meillä. Käytännössä 10 litran omenaämpäristä tulee noin 1 litra mehua, omenamoskaa ja sotkua paljon – ja se vie aikaa. Toki työ tekijäänsä palkitsee. Mehu on hyvää, terveellistä ja tietää, mitä se sisältää.

Koska toimin urheilussa ja huippusuorituksen parissa etupäässä, jäin miettimään asiaa tästä näkökulmasta.

Kilpailussa, kun katsoo urheilusuorituksia, ne ovat parhaimmillaan nautittavaa katsottavaa. Upeat syötöt tenniksessä, kauniit hypyt jäällä ja sulava joukkueen jäsenten toistensa lukeminen maalinteossa, vain muutamia mainitakseni. Kuin valmis mehu nautittavaksi.

Taustalla oleva kova työ jää näkemättä. Ne itkut, kun ei suju toivotusti - kokematta. Ne ajankäytön valinnat, jotka on tehtävä - tietämättä. Jälleen vain muutaman asian mainitakseni. Toisin sanoen, se sotku, moska ja ajankäyttö, mitkä vaaditaan mehun saamiseksi, jää varjoon. Toki tekijä sen tietää, arvostaen sitä aikaansaannosta enemmän, mitä enemmän prosessiin on paukkuja laittanut.

Omenoiden keruu ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan oksimista, maaperästä ja itse puusta huolehtimista. Toisin sanoen osaamista. Se on muutakin kuin sadonkorjuuta. Sama on huippusuorituksen saavuttamisessa: huipulle pääsy ei ole vain harjoittelua, vaan myös muun elämän sovittamista yhteen tämän valitun polun kanssa. Se edellyttää ympäristöltä ja olosuhteilta mahdollisuutta panostaa. Se edellyttää laadukasta valmentamista.

Joskus on hyvä pysähtyä katsomaan tarjolla olevan mehun taakse tehtyä työtä. Se ei tarkoita, että väheksyisi itse mehua, vaan sitä, että antaa arvon myös kaikelle sille työlle, joka on tehty ennen kuin mehulasi on edessä. Mehulasissa kiteytyy kova panostus monelta taholta.

Valmentajan työn arvostuksesta puhutaan, mutta miten se näkyy käytännössä?

Urheilijan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemista pidetään tärkeänä, mutta miten se näkyy toiminnassa?

Kun ottaa mehulasin käteen, on hienoa osata nähdä ja arvostaa tehtyä työtä taustalla. Sama koskee urheilua. Hatun nosto näille kovan työn tekijöille.