”Potkut jätti jäljen”, ”Hävettää, kun mokasin” tai ”se irtisanominen kasvatti minua”, ”sen epäonnistumisen jälkeen päätin nousta ja näyttää”

Tuttuja lausuntoja, eikö vain?

Etupäässä mielenkiintoinen ja koukuttava tarina etenee tietyn kaavan kautta: nousu sankaruuteen kovalla työllä, keskellä tarinaa koettelemuksia ja lopussa iso taisto, jonka voittaa, kasvaen uuteen, ehompaan sankaruuteen. Usein tarinassa paha saa palkkansa. Tarinan opit liittyvät etupäässä siihen, miten ihminen kasvaa ja oppii itsestään uutta. Myös tarinan sankari voi joutua kestämään hetken häpeää, mutta virheensä myöntäen nousee entistä vahvempana ja parempana ihmisenä yhteisön sankarihahmoksi.

Tarinoita kerrotaan myös urheilussa. Miten epäonnistumisen jälkeen oppi itsestään uutta ja kasvoi ihmisenä. Tällaiset tarinat ovat tärkeitä ja silmiä avaavia myös niitä kuunteleville. Helpottaa, kun on joku, joka on kokenut saman ja selvinnyt. Auttaa, kun tietää, että asioista voi selvitä.

Tarinat, joissa koettu tuska saastuttaa edelleen omaa elämää, jäävät varjoon. Niitä ei kuulla. Ne satuttavat liikaa. Joskus häpeä, joskus koettu tuska kärsimyksineen pitää suun kiinni. Yhtä lailla, kun joillekin se on tietoinen valinta: raja sen suhteen, mitä haluaa kertoa julkisesti, on tiukka.

Epäonnistumisen kokemukset voivat olla kasvualusta jollekin uudelle. Sellaiselle, jota ei kärsimyksen kohdalla vielä näe. Joskus nämä kokemukset vain jäävät käsittelemättä. Ne ovat kuin tumma pilvi, joka aika ajoin estää näkemästä valoa ympärillä.

Epäonnistumisen kokemukset eivät ole se, mikä kaataa, vaan kohtaamatta ja jakamatta jäänyt kokemus. Epäonnistumisen kokemuksilla on iso merkitys urheilussa. Ne eivät määritä ihmistä, mutta ne saattavat voimallaan alkaa elää omaa elämäänsä ja määrittää suunnan elämälle – turhaan.

Puhumalla, jakamalla, käsittelemisellä ne voivat opettaa itseä ja muita kohtaamaan niitä haasteita ja ongelmia, mitä urheilun maailmassa - sanoisinko väistämättä- tulee vastaan.