Milloin liika on liikaa?

Työssäni kohtaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet kovia. Tiedämme, että traumoista voidaan selvitä. Psykoterapian tutkimusnäyttö on tästä jo vahvaa. Menneisyyden haamut ja muistot, jotka haluaa haudata, vaivaavat ja onnistuvat osin salakavalastikin pilaamaan vallitsevan hetken. Hyvä, että tähän on ammattiapua tarjolla.

Kohtaan myös ihmisiä, joille nykyhetki tuo eteen lähes jatkuvalla syötöllä kohtuuttomia tilanteita. Enkä nyt puhu pelkästä tulkinnasta, vaan olosuhteista, ympärillä olevien ihmisten tekemisistä ja tekemättömyydestä. Ainakin kliinisessä työssä ja työterveydessä toimiville psykologeille tämä on tuttua. Työssä tuntuu, että hyökyaallot seuraavat toinen toisiaan. Juuri kun edellisestä sotkusta selvisi, on edessä uusi – ja pahempi. Elämässä yhteensattumat romuttavat hyvät suunnitelmat toistuvasti. Parisuhteessa tuntuu, että eteen tulevat ongelmat eivät ratkea, vaikka tekisi mitä.

Jäin miettimään kohtuullisuuden ja kohtuuttomuuden rajapintaa. Joskus tuntuu, että liika on liikaa. Ei kukaan jaksa kohtuuttomuuksia kantaa sairastumatta. Joskus tuntuu itsestäkin, että kannattaisiko ko. asiakkaan vain lähteä ja vaihtaa työtä, parisuhdetta tai paikkakuntaa. Se olisi helpompaa. Esimerkiksi, mikä työ on niin arvokasta, että sen takia kannattaa menettää oma terveys?

Silti kokemukseni mukaan monet jäävät. Taistelevat. Sinnittelevät kohtuuttomissa olosuhteissa. Vain pelkän toivon avulla. Ehkä tämä tästä. Kyllä tämä vielä muuttuu. Katsotaan vielä hetki. Myönnän toki, että itsekin olen sitä mieltä, että isojen kriisien keskellä ei kannata tehdä isoja päätöksiä – mutta silti.

Lähes joka kerta ihmisten sinnittely myös on kannattanut. Asioihin on tullut tolkku. He ovat löytäneet uusia ratkaisun avaimia. Tuskan aallot ovat pienentyneet ja uusi ovi on auennut. Joskus myös niin, että ovi aukeaa muualle: pois siitä, missä oli. Mutta yhtä lailla myös kohti sitä, missä oli. Entistä ehyempänä, valmiimpana ja varmempana. Tietäen omat rajansa ja uutta oppineena.

Kyllä ihmismieli on käsittämättömän laaja ja mysteerinen maasto, josta voi näköjään ammentaa kohtuuttomasta kohtuullista.

 

Nuorten usko itseen

Minulla on ollut ilo työskennellä niin taiteen kuin urheilun puolella monen nuoren kanssa, jolla on tavoitteena valloittaa maailma ja saavuttaa menestystä urallaan. Olen myös kartoittanut, miten he voivat henkisesti sekä mitä mahdollisia esteitä heidän mahdollisuuksiensa edessä on.

Esille on noussut muun muassa usko itseen, omaan pystyvyyteen ja opettajien sekä valmentajien tuen merkitys. Ei mitenkään yllätyksellisiä asioita valmentautumisen psykologian näkökulmasta.

Se, mikä itseni yllättää – oikeastaan aina – on nuorten kyky hahmottaa, minkälaisia asioita heidän tulee muuttaa ja kehittää itsessään ja toimintaympäristössään.

Se, mikä yllättää,

on heidän taitonsa terävällä katseella huomata oleellinen,

on heidän kykynsä huomata kehitettävät yksityiskohdat,

on heidän taitonsa kertoa, mitä tarpeita heillä on

on heidän omistautumisensa pohtimaan omaa osallisuuttaan tilanteessa, jossa he ovat ja

heidän halunsa lähteä kokeilemaan askelia, jotka he näkevät merkittävinä parannuskeinoina.

On hienoa huomata, että nuorilla on uskoa itseen ja siihen, että asioihin voi tulla muutos. Kun heille antaa tilaa rakentaa omanlaista ja itselle sopivaa maastoa, he tekevät sen. Luonnollisesti rinnalla on hyvä olla aikuisia, jotka ovat tarvittaessa käytettävissä ja jotka auttavat tämän maaston rakentamisessa.

Nuoret ovat joustavia, joten oma sisäinen mielen maasto voi muuttua nopeastikin. Samalla pieteetillä he luovat oppimis- ja harjoittelumaastosta onnistumista ja innostumista mahdollistavaa.

Olen ollut todistamassa monien valmentajien ja opettajien kanssa tällaista työtä. Nuorissa on jotain mallinnettavaa myös meille keski-ikäisille, jotka tallaamme omine luutuneine käsityksinemme. ”Kun on ennenkin tehty ja on toiminut”, ei pidä paikkansa. Se, mikä on joskus toiminut, ei tarkoita, että se toimisi nyt – ja vaikka toimisi, se ei tarkoita, että se on ainoa oikea tapa tehdä. Se, mikä oli joskus hyvää, ei välttämättä ole enää. Tässä ajassa nuoret tietävät, mitä tarvitsevat, kun heitä kuullaan ja heidän näkemyksilleen annetaan arvoa. Tässä uskossa on jotain sellaista, josta haluaa palan itselle. Onnekseni näitä paloja on tarjolla.

Johtajuus urheilussa

Olin eilen puhumassa urheilulääketieteen illassa Kouvolassa. Samaisessa tapahtumassa minulla oli ilo kuunnella jääkiekkovalmentaja Jussi Ahokkaan puheenvuoroa psyykkisen valmennuksen merkityksestä joukkueurheilussa. Hän puhui myös omasta johtamistavastaan ja joukkueen sisäisestä johtajuudesta.

 Jäin miettimään tätä johtajuutta urheilussa ylipäätään.

 Johtajuutta voi määritellä monella tapaa. Itse ajattelen sen olevan ryhmän yhteinen luomus, joka voi myös muuttua ajan saatossa. Se sisältää käsityksiä hyvästä (itsen ja muiden) johtamisesta, toiveita ja odotuksia sekä toimintaan jalkautuneita tapoja, jotka haastavat jatkuvalla syötöllä käsityksiä siitä, mikä on oikeasti mahdollista. Kun toiminnalla on tavoitteita, valtaa tulee käyttää, jotta tavoitteisiin päästään. Oleellista onkin hahmottaa, tiedostaa ja sitoutua siihen, millä tavoin ryhmä johtaa itseään kohti tavoitteita. Urheilussa valmentajilla (oli sitten kyseessä psyykkinen-, fysiikka-, pää- tai lajivalmentaja) on tässä iso rooli. Toisin sanoen, millaisen mahdollisuuden valmentaja antaa ryhmälle luoda omanlaistaan kulttuuria. Taustalla tukien ja auttaen pääsemään kohti ryhmän itse asettamiaan tavoitteita.

 Urheilussa johtajuus näyttäytyy eri tavalla. Esimerkiksi joukkueessa pystyvyydentunteen paras tukipilari voi olla se joukkueenjäsen, joka ei ensi sijaisesti edes ole kilpailevassa kokoonpanossa. Yhtä lailla johtajuus muuttuu ja muokkautuu, toisin sanoen, roolit muuttuvat. Se, joka johtaa edestä tai ottaa vastuuta yhteisen tsempin luomisesta, vaihtuu tilanteen mukaan.  Tilanteet tulevat ja menevät, parhaimmillaan johtajuus ryhmässä on kuin elävä organismi, joka reagoi sen mukaan, mitä milloinkin tarvitaan.

 Kun näin katsoo johtajuutta, valmentajienkin rooli muuttuu sen mukaan, mikä on oleellista joukkueelle tai ryhmälle. Kun ryhmän jäsenille on selkeää, miksi ryhmä on olemassa ja mikä sen merkitys on, valmentajien tulee joustaa sen mukaan, mitä ryhmä/joukkue milloinkin tarvitsee. Toisin sanoen, jossain kohtaa valmentajan rooli on seurata sivusta, osallistua toimintaan jäsenenä, ei johtajana. Jossain kohtaa johtohahmot löytyvät muualta, vaihdellen sen mukaan, mikä on tarpeellista eteenpäin menemisen suhteen.

 Tämä ei tarkoita sitä, etteikö itse lajia harjoiteltaisi tai etteikö harjoituksissa tehtäisi tosissaan töitä. Se tarkoittaa sitä, että valmentajat eivät ole hierarkiassa yhtään sen ylempänä kuin urheilijatkaan. Heidän osaamisensa asettautuu kohtaan, jossa sitä tarvitaan.  Toiminta perustuu joustavuuteen, siihen mitä tarvitaan kulloisellakin hetkellä. Toiminnan laatu pysyy hyvänä, koska ryhmä reagoi herkästi muutoksiin. Se on hereillä sen suhteen, mikä auttaa siinä hetkessä viemään ryhmää eteenpäin kohti tavoitteita, joita se on itselleen asettanut.  

 Tiedän, että tämä haastaa monella tapaa valmentautumisen perusteita. Urheilussa on meillä tähän yleisesti ottaen matkaa. Myös itselläni. Uskon silti vahvasti, että tällainen kulttuuri luo itsessään onnistumista ja potentiaalin käyttöönottoa. Toki reittejä kohti voittoja ja menestystä on monia, mutta olisiko aika pohtia johtajuutta uudella tavalla?

 

Huippu-urheilija, sankarihahmo?

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (20.9.2019) kuvattiin ”Kunnian päivä” ohjelmaa, jossa muistellaan suomalaisurheilijoiden voitonhetkiä sekä matkaa siihen, upeat hetket ja vastoinkäymiset rintarinnan. Oletan, että kohokohtana on voitto ja menestys.

Jäin miettimään asiaa sankaritarinana. Sankaritarinoissa juonen kulku on kutakuinkin sama. Alussa sankari voi näyttäytyä ehkä jopa hieman heikommassa valossa kuin kilpakumppaninsa. Usein tarinan kulkuun kuuluu se, että sankari osataan poimia jo tarinan alussa: hän onnistuu ja saa huomiota omalla hyveellisellä, oikeudenmukaisella ja rehdillä toiminnallaan. Perinteinen sankaritarina etenee kuitenkin niin, että hän joutuu jossain kohtaa pahoihin vaikeuksiin, ehkä häpeämään omaa toimintaansa tai vähintään näyttää siltä, että hän on häviöllä suhteessa ”vihollisiin”, kunnes tarinan loppupuolella viimeisessä ”taistossa” kuitenkin voittaa ja osoittaa näin toiminnallaan sankaruutensa.

Jotain samaa voi nähdä huippu-urheilijoissa: ”harjoittelee uupumuksen rajoilla, tulosta ei tulekaan siellä, missä odotti, jaksaa jatkaa ja vie koko potin seuraavassa tärkeässä kilpailussa”. Upea tarina, joka vahvistaa ”suomalaisen sisun” merkitystä tavoitteiden saavuttamisessa.

Olen ollut mukana työni puolesta monessa upeassa ”sankaritarinassa”, joka noudattaa edellä mainittua draaman kaarta. Yhtä lailla olen ollut mukana monessa tarinassa, jonka ”sankaruus” voidaan nähdä vasta niin kutsutusti ”uudelleen kirjoituksen” jälkeen. Tarinassa, jossa ihminen on särkynyt, menettänyt otteen siitä, mitä on ja mitä haluaa enää olla. Tarinassa, jossa urheilu vei enemmän kuin antoi. Tällaisessa tarinassa sankari ei saa jäädä yksin selviytymään. Sankari, huippu-urheilija tai valmentaja ja ennen kaikkea ihminen, tarvitsee apua. Onneksi meillä alkaa olla jo Suomessa kliiniseen urheilupsykologiseen työhön erikoistuneita terveydenhuollon ammattilaisia. Myös itse olen perustanut tällaisen urheilijoiden, taiteilijoiden ja huippusuorituksen parissa työskentelevien henkisen hyvinvoinnin ja terveyden aseman. On tärkeää, että apua saa matalalla kynnyksellä, ammattiapua selviytyä ja uudelleen määrittää itsensä ja elämänsä.

Nämä tarinat urheilusta kirjoitetaan vasta toipumisen jälkeen. Sankaritarinoita, sanoisin.

Milloin asia on käsitelty loppuun?

Siivosin arkistoja ja löysin valmentajien mentorikoulutuksen jäljiltä omia muistiinpanojani. Siellä vastaan tuli kysymys, jota koulutettavien valmentajien kanssa pohdimme: Milloin asia on käsitelty loppuun?

Kysymys on tärkeä ja erittäin hyvä niin johtamisessa, valmentamisessa, psykoterapeuttisessa työskentelyssä kuin ihmiselämässä ylipäätään.

Pariskunta palaa riidoissaan samoihin vanhoihin asioihin, vaikkei lähtisi möyrimään niissä, muistaa ne kuitenkin. Urheilijat puhuvat keskenään ikäväksi kokemistaan tilanteista, saaden saman tunnetilan pintaan, vaikka muutoin asia ei vaivaisi. Työntekijä palaa jokaisessa kehityskeskustelussa palkka-asiaan, vaikka tietää, ettei siihen tule muutosta. Sparrattava haluaa käsitellä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, löytäen siitä aina uusia kulmia. Kuulostaako tutulta?

Onko edellä mainitut asiat jääneet kesken? Päällisin puolin vaikuttaa, että ovat: jos asia on käsitelty loppuun, tarvitseeko siihen enää palata? Ja jos palaa, sehän on merkki siitä, että jotain on jäänyt vaivaamaan, eikö?

On mielenkiintoista, miten kukin meistä määrittelee sen, milloin asia on loppuun käsitelty. Ihminen voi kokea olevansa hyvinkin onnellinen ja tietyt asiat voivat ”triggeröidä” olo- ja tunnetilan, jossa me tiedämme olevamme heikoilla jäillä, vaikka asia olisi käsiteltykin. Tällöin tarvitsemme siihen ”sisäistä vastuullista ja tervettä aikuisen ääntämme” (pariskunta). Tunnetiloja on helpohkoa saada nousemaan muistoista, niin miellyttäviä kuin epämiellyttäviäkin. Tunnetilat myös yhdistävät, porukalla niitä on mukava jakaa. Kukin kuitenkin voi tietää, että jakaminen ei muuta todellisuutta. Tässä ja nyt on kaikki hyvin, tai tapahtumasta selvittiin. Muutoinhan sitä ei voisi muistella. Edelleen häpeälliseksi ja traumaattiseksi koettua asiaa ei mielellään jaeta (urheilija). Tiedämme useimmiten, mitkä asiat ovat mahdollisia ja mitkä eivät. Aina voi kuitenkin vastata samalla tavalla kuin aiemmin, jos kysytään, vaikka lopputuloksen tietääkin (työntekijä). Joistakin asioista puhuminen voi näennäisesti olla puhumista kyseisestä asiasta, mutta onkin jo ihan toisen asian käsittelyä. Ihminen voi puhuessaan jostain, käsitellä itseen liittyviä tematiikkoja eri kulmilta. Yhden asian käsittely johtaa toiseen, vaikka esimerkki pysyisi samana (sparraus).

Toki yhtä lailla asiat voivat olla kesken. Asiat vaivaavat, keho tuntee ja mieli tietää sen. Jotkut asiat voivat olla kesken koko elämän ajan. Joitain asioita ei saa loppuun käsiteltyä, vaikka haluaisi.

Ehkä oleellista onkin pohtia, mikä merkitys esillä olevalle asialle värittyy, jos kokee, että se on kesken. Yhtä lailla, kun sille, jos kokee, että asia on loppuun käsitelty.

Tahtoa vai taitoa?

Minulla on ollut ilo sparrailla osaavia ja ammattitaitoisia valmentajia. Ei ole harvinaista, että keskusteluissa viipyillään tahdon ja halun sekä toisaalta taidon ja saavutettujen tulostasojen parissa. Usein keskustelu päätyy halun ja tahdon voittoon. Taidon saavuttaminen alkaa näyttäytyä jopa esteenä kehittyä lisää.

Jäin miettimään asiaa huippusuoriutumisen näkökulmasta – liittyi tämä sitten taiteeseen, urheiluun tai vaikkapa teknologiseen huippuosaamiseen.

Luonnollisesti taitoa ja sen oppimista tarvitaan. Jos orkesterin jäsen ei osaa lukea nuotteja tai koripalloilija ei tiedä, mitä pallolla tehdä, on hänen vaikea toimia, vaikka halua olisi. Toisaalta taitavakaan nuotin lukija ei saa musiikkia elämään, vaikka harjoittelisi kuinka monta tuntia tahansa, jos siitä puuttuu niin kutsuttu sielu. Mekaaninen soitto eroaa soitosta, jossa soittaja elää soiton sisällä. Yhtä lailla taitavinkaan korintekijä ei pärjää pelissä, jos hän ei ymmärrä pelin luonnetta ja halua aidosti oppia sitä. Hän yrittää heittää aina korin, jos saa pallon. Lyhytnäköisesti fiksua. Siitähän koripallossa on kyse. Huipputasolla valitettavasti tällainen pelaaja on helppo plokata pois. En tarkoita, etteikö tällainen tekeminen johtaisi hyväänkin. Johtaa varmasti. Mutta sen suurin puute on potentiaalin hyödyntämättömyys, jota olisi ollut käytettävissä.

Tästä pääsemme tahtoon ja haluun.

Huipputekemisen ytimessä oma on halu. Halu lähteä kokeilemaan, katsoa, mihin rahkeet riittävät. Tällöin tekemisen keskiössä on halu kokeilla, yrittää, kokeilla uutta – ja perinteisellä jargonilla sanottuna: kömmähdykset, virheet ja epäonnistumiset. Ne kuuluvat asiaan, ilman sen enempää pohdintaa. Ei virheinä tai epäonnistumisina, vaan osana kokeilun ja yrittämisen halun elämää.

Kun tavoite on saavuttaa jotain erinomaista, emme koskaan voi tietää, mikä olisi juuri oikea polku siihen. Mutta uskallan väittää, että todennäköisemmin se onnistuu, kun oma halu kokeilla, yrittää uutta ovat aidon oikeasti tärkeämpää kuin varsinaisen taidon oppiminen.

Väitän myös, että varsinainen taito on näin ajateltuna jotain suurempaa kuin edes osaamme ajatella. Toisin sanoen, jos päämäärä ohjaa taidon oppimista, jotain jää puuttumaan.

Harrastamisen motiivit

Urheilu on parhaimmillaan täynnä oppimisen riemua ja iloa, yhdessä oloa, itseen tutustumista, onnistumisia ja kunnon kasvua. Valmentajien koulutuksissa, työnohjauksissa ja sparraustilanteissa olen kuitenkin saanut kuulla, että vanhemmat tuovat lapsensa ikään kuin iltapäivähoitoon, odottavat mitalisadetta huolimatta treenimäärästä tai toivovat peliaikaa huolimatta sitoutumisen asteesta. Olen monessakin yhteydessä törmännyt siihen, että lasten ja nuorten harrastamisen motiivit eivät kohtaa vanhempien motiiveja.

Jäin miettimän asiaa laajemmin.

Jotenkin ymmärrän vanhempien toiveita. Toki sitä toivoo lapselleen aina parasta. Oma lapsi ja hänen elämänsä kiinnostaa enemmän kuin toisten vanhempien lasten elämä. Valmentajalle kuitenkin kaikki lapset ja nuoret ovat samalla viivalla. Se, että joku näyttää saavan enemmän huomiota, ei tarkoita, että näin olisi. Kun toimintaa tarkastelee oman lapsen kautta, se väistämättä värittyy. Jokaisella.

Yhtä lailla ymmärrän myös valmentajien tuskan tällaisessa motiivien ristitulituksessa. Tilanne kärjistyy varsinkin silloin, jos valmennettavia on paljon. Esimerkiksi monessa joukkuelajissa ei ole harvinaista, että harrastajia on jopa 30 yhdessä ryhmässä. Valmentajien koulutuksissa olemme usein pohtineet, miten huomioit kaikki juuri heille henkilökohtaisesti sopivalla tavalla. Miten osoitat jokaiselle, missä he ovat hyviä ja ovat kehittyneet ja samalla huolehdit, että toiminta tukee kaikilla tavoitteisiin pääsyä. Sama haaste on monilla organisaatioiden johtajilla, sillä erolla, että urheiluharrastus kestää kerrallaan paljon vähemmän aikaa, jossa edellä mainitut asiat olisi toteutettava.

Joskus tuntuu, että valmentajat ovat kohtuuttomien odotusten ristiaallokossa. Ei ihme, että monella valmentajilla on hyvinvoinnin ongelmia ja uupumuksen oireita (ainakin väitöstutkimukseni v. 2014 perusteella).

Tiedän myös, että monissa seuroissa on rakennettu organisaatioon hyvät ja selkeät rakenteet, joissa näitä piilossa olevia motiiveja voidaan avata auki. Luonnollisestikaan rakenteita ei ole luotu näiden tarpeiden auki avaamisen takia, mutta ne antavat hyvän mallin pitää huolta siitä, että vanhemmat, harrastavat lapset ja nuoret sekä valmennus puhuvat samaa kieltä. Näin keskiössä voi oikeasti olla itse harrastava lapsi ja valmentaja saa tehdä työnsä rauhassa.

Lähtemiset ja kohtaamiset

Vietimme tyttären ystävien läksiäisiä, jossa paikalla oli vanhempien lisäksi liuta nuoria aikuisia. Osan heistä tunsin jo tyttären lapsuudesta ja osan lukioajoilta. Nyt nämä nuoret aikuiset elävät omaa elämää, opiskelevat, ovat valmistuneet, lähtevät ulkomaille ja elävät parisuhteessa. Kohtaamiset olivat antoisia ja lähtemiset haikeita.

Jäin miettimään tätä elämän monimuotoista spiraalimaista maastoa.

Kohtaamiset luovat uutta, virittävät meitä myös kohti toisiamme. Kohtaamisissa on läsnä myös aiemmat kohtaamisemme. Ymmärrys, halu olla yhdessä ja antaa parastaan on jotain, mikä kantaa tiukoissa paikoissa. Oli yksin tai yhdessä.

Kohtaamiseen liittyy aina myös lähteminen. Lähteminen pitää sisällään surun, joka muistuttaa siitä, mitä menettää. Haikeus, ettei kohtaamisia enää ole.

Kunnes lähteminen johtaa uuteen kohtaamisen. Ja lähtemiseen.

Lähtemisessä ja uudelleen kohtaamisessa on jotain samaa kuin arjessa ja juhlassa. Molempia tarvitaan, jotta niiden arvon hahmottaa. Jos elämä on pelkkää arkea, se voi puuduttaa. Se on kuin jatkuvaa lähtemistä, yksin puurtamista eikä rauhaa vain olla. Jos taas elämä on pelkkää juhlaa, se voi alkaa maistua puulta. Mikään juhla ei riitä. Niistä alkaa puuttua jotain. Ne ovat kuin kohtaamiset, joita alkaa pitää itsestäänselvyyksinä.

Lähtemiset pitävät sisällään kohtaamisten ytimen. Säilyttäen sen aarteena sisällä. Ja kohtaamiset taas lähtemisen väistämättömänä rajana. Korostaen kohtaamisen arvoa.

 

Jäljen jättäminen

Lanseerasimme kollegoiden kanssa eräässä työterveyshuoltotiimissä asiakasorganisaatiolle “jäljen jättämisestä” teeman koko vuodeksi. Mietimme asiaa kohtaamisen, toimimisen ja ihmisen itsensä näkökulmasta.

Millainen jälki jäi kohtaamisesta? Millaisen jäljen halut jättää itsestäsi? Millaisia jälkiä kuljetat mukanasi?

Jälki jää, halusit tai et. Joskus jätämme tiedostamattamme ja huomaamattamme jäljen, jota emme haluaisi jättää. Joskus taas näemme vaivaa ja pyrimme jättämään jäljen, mutta tuntuu, että se ei jää, vaikka tekisimme mitä. Joskus taas jättämämme jälki yllättää sekä itsemme että muut myönteisesti.

Minua viehättää ajatus siitä, että voimme itse vaikuttaa, millaisen jäljen jätämme. Jokainen jälki on merkityksellinen. Merkityksetöntä jälkeä ei ole.

Tällainen lähestymis- ja ajattelutapa avaa mahdollisuuden nähdä jokainen kohtaaminen, asia ja ilmiö arvokkaana tilaisuutena jättää itsestä ainutlaatuinen jälki.

Hymy, katse, kaunis sana ja hyvää mieltä tuova teko ilahduttaa. Ja vastaavasti toista mollaavat sanat ja ikävät teot jättävät tahraisen jäljen, joskus niin mustan, että siitä ei meinaa päästä eroon, vaikka kuinka haluaisi.

Etupäässä jälkemme ovat siistejä ja tarkkarajaisia. Ihmiselämään kuuluu myös se, että joskus jäljet ovat vähän sotkuisia eikä niihin ole jälkikäteen tyytyväinen. Rosoiset jäljet voivat jäädä myös painamaan itse tallaajan mieltä. Mielellään sitä jättäisi itsestä kauniin jäljen. Joskus tosin syyllisyys painaa turhaan. Kuraisella tiellä kulkiessa jäljet ovat tuhruisemmat kuin kiinteällä hiekalla kävellessä. Aina syy ei ole vain kulkijassa vaan myös maaperässä, jossa kuljetaan.

Jälki jää joka tapauksessa. Jälkiin, jotka on jo jättänyt, ei voi vaikuttaa, mutta tuleviin jälkiin voi. Kysymys kuuluukin, millaisen jäljen seuraavaksi haluaa jättää?

 

Kiinnostus naisurheiluun

Kalevan kilpailuissa moni seurasi mielenkiinnolla naisten pika-aitojen finaalia. Ennätyslukemat katsojamäärissä oli myös naisten jalkapallon ja jääkiekon MM kilpailuissa. Tuntuu upealta, että näin on.

Aina näin ei ole ollut. Enkä usko, että olisi nytkään ilman kovaa taustatyötä, mitä asioiden eteen on tehty.

Suomen urheiluliitossa aloitettiin jo vuonna 2007 tyttö- ja naisurheiluhanke, jonka ansiosta naisurheilijoiden ja -valmentajien määrä on kasvanut. Palloilulajeissa on Valmentajat Ry:n kanssa yhteistyössä ”Valmentaa kuin nainen” – hankkeen avulla nostettu suomalaisten naisvalmentajien arvostusta ja naisurheilijoille uskoa omasta osaamisestaan. Varmasti on muitakin hankkeita, mutta nämä tiedän, kun olen ollut itse mukana niissä alusta saakka.

Urheilussa asiat eivät muutu ilman ihmisten aktiivista puuttumista ja asioiden esillä pitämistä. Vuosien työ kantaa hedelmää. Asenteet muuttuvat ja arvostus nousee. Ihmisiä kiinnostaa urheilu sinänsä. Kun upeat tarinat voittoineen ja häviöineen, hyvä markkinointi näkyvyyden takaajana ja osaavat ihmiset asioiden takana jaksavat tehdä sinnikkäästi työtä, menestys on taattu. Urheilu on myös elämysbisnestä. Kiinnostavia elämyksiä halutaan. Sitä on ollut koko ajan tarjolla naisten ja miesten urheilussa. Nyt se on vain paremmin näkyvillä myös naisten urheilussa.

Kun jotain halutaan muuttaa, se edellyttää sinnikästä ja peräänantamatonta jatkuvaa panosta. Pelkkä niin kutsuttu yhden vuoden projekti ei riitä. Tarvitaan useimmiten vähintään kolmen vuoden työpanos, että asiat liikahtavat luutuneissa rakenteissamme eteenpäin kunnolla. Ja kun liikahdus tapahtuu, sen mainingeissa voi tapahtua monia muitakin hyviä asioita.

Näistä hankkeista voisi ottaa mallia muuallekin. Näistä lajiliitoista voisi kysellä, mitkä ovat heillä olleet onnistumisen kulmakivet. Ehkei niitä voi suoraan mallintaa, mutta ne voisivat siivittää kohti uusia innovaatioita alueille, joissa muutosta tarvitaan.