Vain aivojenko takia

Tämän päivän eetos ihmisen toiminnan selittäjänä on aivot. Aivojen toiminnan kautta selitetään, miksi keskittyminen on hankalaa, miksi uni ei tule tai miksi rauhoittuminen ei onnistu. Jos aivojen perushuollosta ei pidä kiinni, tulee ongelmia. Aivot ovat siis oppineet tietynlaiseen ärsykemaastoon ja palkitsemisrutiineihin. Ne muovautuvat tietynlaiseen toimintaan. Pahimmillaan aivot ovat koko ajan perushälytystilassa. Ja näin ihminen toimii kuin robotti ja pahimmillaan uuvuttaa itseensä.

Minusta koko aivoeetos saa kuulostamaan meidät ihmiset roboteilta.

En väitä, etteikö aivoilla olisi merkitystä. Toki on. Ilman aivoja ei voi elää. Mutta ihmisen toiminnan selitys vain aivojen näkökulmasta kuulostaa mekanistiselta.

Mitä jos tilalle laitettaisiin vaikka tilannekohtaiset tekijät. Otettaisiinkin sosiaaliset suhteet ja systeemi, jossa eletään keskeiseksi selittäjäksi.

Toisin sanoen:

Ihmisten on vaikea keskittyä, koska ihmissuhteita on paljon ja ne ovat saatavilla teknisten apuvälineiden kautta jatkuvasti. Näin ollen kohtaaminen tässä ja nyt voi saada kilpailijan ”whatsapp” viestien kautta. Yhteisön normit ovat epäselvät, milloin viesteihin vastataan ja milloin ollaan saatavilla. Ihminen kun on sosiaalinen eläin, hän toki haluaa liittyä kanssakulkijoihin. Tällä hetkellä se onnistuu helposti, vaikka toiselle puolelle maapalloa. Koska elämä ympärillä on läsnä koko ajan, ihminen voi väsyä, pyrkiessään olemaan yhteydessä toisiin.

Mitä, jos selitys olisi ihmisen inhimilliset tarpeet:

Jos ihmisen perustarpeet eivät tule tyydytetyksi, niihin pyrkii saamaan jonkinlaista kompensaatiota muualta. Joskus tällainen menee liian pitkälle ja ihminen ei osaa rajata, mitä tekee ja milloin. Jos esimerkiksi ei ole saanut riittävästi ilmaista itseään sellaisena kuin on, sen voi pyrkiä kompensoimaan olemalla pätevä ja äänessä monessa eri paikassa. Koska tarve ei luonnollisesti tyydyty sekundaarisella toiminnalla, sitä yrittää tehdä lisää, vaikkei se auta. Näin noidankehä on valmis: ihminen uuvuttaa itsensä yrittäessään saavuttaa itselle arvostusta.

Me ihmiset olemme siitä monimutkaisia, että pelkkä tieto siitä, mitä tulisi tehdä ei riitä. Ja toisaalta me olemme sen verran yksinkertaisia, että tarvitsemme selkeän ja yksinkertaisen selityksen, miksi mitäkin tapahtuu.

Peruskysymys, kuka minua ohjaa jää helposti tällaisten – tarpeellistenkin – selitysten taakse. Kuka ohjaa aivojani? Kuka ohjaa minua suunnistamaan tällaisessa systeemissä, jossa olen? Kuka ohjaa minua tunnistamaan omat tarpeeni ja erottamaan ne haluista?

Tämä lienee kuitenkin oleellista, kun mietitään, miten meistä kukin tätä omaa elämäänsä elää. Jokainen kuitenkin itse valitsee, miten on, mitä sanoo ja mitä tekee missäkin kohtaa. Puitteita ei voi aina valita. Tai ainakaan kaikki ei voi. Usein yksinkertaiset peruskysymykset ovat ne kaikkein vaikeimmat: kuka olen ja mikä minua ohjaa.

 

Flopin ja onnistumisen ero

U20 saavutti upeasti MM-kultaa joulunpyhien aikaan. Uutisointia oli mielenkiintoista seurata: alku oli lähellä floppia, täyskatastrofia ja loppu silkkaa onnistumista ja upeaa pitkällisen pohjatyön tulosta suomalaisessa jääkiekossa.

Jäin miettimään asiaa. Nyt kun joukkue voitti MM-kultaa, on helppo katsoa historiaa ja todeta, että tehty työ kantaa ja on ollut hyvää. Ansaitusti. Yhtä lailla voidaan sanoa, että valmennustiimi on onnistunut työssään. Heille aukeaa varmasti hyvä tulevaisuus jatkossakin. 

Vaikka jossittelua pidetään turhana, joskus sillä on paikkansa. Joskus se auttaa näkemään akanat jyvistä. Joten jossitellaan.

Mitä, jos pikkuleijonat olisi tippunut välierissä pois pelistä? Olisiko suomalainen jääkiekko valmentaminen ollut silloin huonoa – ja lopputulos näkyisi tässä? Vai olisiko kenties kisan loppuminen välieriin tarkoittanut sitä, että valmentajat eivät osaa hommiaan?

Sattumalla on aina osuutensa yksittäisissä voitoissa ja tappioissa. Joskus hirvittää, miten lopputuloksen perusteella arvioidaan koko prosessia. Jokaisessa prosessissa on aina läsnä onnistumisia, jotain sellaista, jota kannattaa jatkaa. Yhtä lailla siellä on sellaista, mitä ei kannata toistaa. Prosesseissa on usein myös sellaista, mikä kantaa vain yhden kerran – siis jotain ainutlaatuista, jota on vaikea – oikeastaan mahdoton mallintaa.

Onnistuneet prosessit - oli lopputulos mikä tahansa – ovat usein ne, jossa asianomaiset itse tuntevat ja tietävät, missä ovat olleet mukana. He ovat itse arvioineet kriittisesti jälkikäteen, mitkä asiat kantoivat, mitä kannattaa kehittää ja mitä muuttaa sekä mitkä ovat opit itselle.

Huippu-urheilussa lopputulos on tärkeä, sitä ei käy kiistäminen. Lopputulokseen vaan vaikuttaa myös tekijät, jotka eivät ole ennakoitavissa, vaikka hyvin valmistautuisikin. Onneksi suomalaisessa urheilussa henkinen valmentautuminen on osa arkea – ainakin etupäässä. Näin siihen kuuluu luontaisena osana myös arvioida tehtyä työtä. Näin myös itse matka saa sille kuuluvan arvon, kuten pitääkin.

Jouluun asettautuminen

Moni kokee, että aika rientää nopeammin, työpäivien pituus venyy, vaikka yrittäisi muuta ja työtehtäviä on enemmän kuin ennen. Vapaa-ajalla ei ehdi olla, kun tulee hoitaa arkirutiinit. Ja kohta on jo joulu. Stressi virittää entisestään ylikierroksilla käyvän kehon uusiin sfääreihin.

Toisaalla meitä valistetaan rauhoittamaan arkea. Ihminen kun voi olla vain yhdessä paikassa kerrallaan, hoitaa vain yhden asian kerrallaan. Läsnäolo- ja tietoisuustaidot ovat vähintään tiedon tasolla jokaisen huulilla. Toisaalta keho tottuu siihen, missä on. Näin ollen rauhoittuminenkin jää suoritukseksi, jossa ajattelee lepäävänsä ja palautuvansa, muttei kykene sitä aistimaan, saati kokemaan.

Jäin miettimään tätä asettautumisen vaikeutta. Tahti kiihtyy ennen joulua. Ikään kuin uusi vuosi tulisi saada aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaikki työt, jotka liittyivät edelliseen vuoteen, tulee olla tehty. Jouluna tulee olla puhdasta. Puhtaus ikään kuin korreloisi mielen puhtauteen. Läheisten ja ystävien muistaminen viimeistään jouluna on tärkeää. Jos ei muista, se olisi merkki siitä, ettei välitä. Vaikka moni rationaalisesti ymmärtää, että eihän asia noin ole, sitä silti toimii ikään kuin se olisi.

Keskeneräisyyden hyväksyminen on vaikeaa. Sitä kun toivoo, että asialla on alku ja loppu. Loppu mielellään silloin, kun itselle sopii. Ei ole helppoa jättää asioita puolitiehen. Odottamaan seuraavaa kertaa tai kohtaamista. Tällöinhän sitä joutuu kantamaan osan mukanaan. Irtipäästäminen kun ei joka solulla onnistu.

Asioiden hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat, ei ole helppoa. Mieli kun rakentaa huomaamatta odotuksia siitä, miten asioiden tulisi olla. Pettymykset voivat olla suuriakin, kun itse tapahtuma ei vastaa omia odotuksia. Vaateet itselle ja toisille voivat olla sanottua ja tiedostettua todellisuutta paljon suuremmat.

Asettautuminen voi olla vaikeaa, muttei mahdotonta. Joskus se edellyttää tietoista myötätuntoista itsepuhelua siitä, mikä riittää ja mikä kelpaa sellaisenaan. Joskus se edellyttää toisen välittävää viestiä siitä, että saa olla sellaisena kuin on. Joskus se edellyttää tietoisia valintojen tekemisiä suuntaan, joka tekee itselle hyvää ja hetken epämiellyttävän tunteen sietämistä.

Asettautuminen nauttimaan siitä, mitä sillä hetkellä on, tuo juhlan myös joulun odotukseen. Asettautuminen antaa käsillä olevalle asialle, tapahtumalle ja kohdatulle ihmiselle sille kuuluvan arvon. Joulu on asettautumisen aikaa.

Oikein hyvää joulua kaikille lukijoille!

 

   

Voiko pienten lasten äiti valmentaa?

Minulla on ollut ilo olla mukana ”Valmentaa kuin nainen” hankkeessa sen alkumetreistä saakka. Naisvalmentajien määrä on lisääntynyt palloilulajeissa ja ylipäätään naisten kiinnostus valmentamiseen. Hyvä niin! Liikuntakeskus Pajulahdessa oli huippuvalmentaja tapaaminen, jossa nousi esille äitiys ja valmentamisen yhdistäminen. Tärkeä asia.

Miten pienten lasten äitiin suhtaudutaan valmennusmarkkinoilla? Tuleeko äidin olla kotona vai voiko hän valmentaa, kun lapset ovat pieniä? Tuleeko työ hoitaa niin, että pienet lapset eivät mitenkään häiritse tai haittaa työntekoa? Toisin sanoen niin, että kukaan ei edes huomaa, onko naisella lapsia vai ei.

Uskon, että tämä on tärkeä ja osin piilossa oleva asia. Uskomukset, mitä on hyvä äitiys ja valmentaminen, estävät osin puuttumasta ongelmien ytimeen. Siis siihen, miten onnistuu yhdistää hyvä äitiys ja hyvä valmentajuus.

Jos äiti haluaa valmentaa, tulisiko hänen (tai hänelle) hankkia lastenhoito valmennustapahtumien ajaksi. Jos äiti valmentaa leireillä, tulisiko pienten lasten olla mukana lastenhoitajan kera. Näin ”äitivalmentaja” ei kantaisi huonoa omaatuntoa siitä, että on erossa lapsista. Jos olisi kyse miesvalmentajasta, kysyisikö joku, että kuka hoitaa lapsiasi, kun olet täällä ja kantaisiko hän huonoa omaatuntoa asiasta?

Luonnollisesti jokaisella naisella on oikeus jäädä äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Normaalissa työpaikassa joku muu voi helpommin tehdä poissaolijan työt, mutta valmennus on paljon henkilökohtaisempaa. Voiko joku muu asettua tuosta vaan valmentajan tilalle määräajaksi ja sitten aikanaan taas siirtyä sivuun? Jos haluaa valmentaa samalla, kun haluaa olla omien lasten kanssa, sen ei tulisi olla näin vaikeaa. Ehkä tämä on yksi rakenteellinen ja poliittinen ongelma, johon kukaan ei halua tarttua. Siinä joutuisi vastakkain ”hyvä äiti” uskomusten kanssa ja rakentamaan joustoja valmentamisen maastoon, joihin ei olla totuttu. Valmennustapahtumahan ei vie aikaa kuin muutaman tunnin kerrallaan. Äitiys taas on läsnä joka tunti.

Olkoon tämä keskustelun avaus: miten ratkaisisit asian?

 

Valmentajan innostajat

Olin eilen HIFK:n järjestämässä valmentajaillassa. Alustuspuheenvuorot olivat hyviä. Tutuksi tuli muun muassa seuran arvot ja tavoitteet. Illan aikana keskustelimme valmentajaporukalla omasta valmentamistamme ja siitä, mitä voisimme itse tehdä paremmin. Olin intoa täynnä illan jälkeen.

Jäin pohtimaan asiaa laajemminkin. Mitkä asiat itse asiassa innostavat valmentajia?

Kun sinulla on aikaa keskustella kollegoiden kanssa, mahdollisuus jakaa ajatuksia ja tilaa pysähtyä pohtimaan omaa tapaasi tehdä töitä ja verrata sitä muiden tekemisiin, se alkaa väistämättä innostaa. Keskustelut ja pohdinnat muiden kanssa saattavat aikaansaada uusia ideoita ja ahaa-elämyksiä sekä mahdollisuuden kokeilla muiden hyväksi havaitsemia menetelmiä omassa työssä.

Kun sinua haastetaan pohtimaan hyvillä kysymyksillä omia valintojasi, se ruokkii tutkimaan omaa tapaa tarkemmin.

Kun kokee kuuluvansa hyvään ja itselle sopivaan porukkaan, se motivoi lähtemään liikkeelle.

Itseensä tutustuminen ja omien toimintatapojen tutkiminen ei välttämättä ole aina helppoa, mutta tutussa ja turvallisessa porukassa on helppo tutkia myös omia ”ei niin hyvin toimivia” puolia.

Kun pääsee alkuun, alkaa virittäytyä kohti uutta. Tällöin alkaa löytää konkreettisia toimia, joita voi lähteä kokeilemaan. Kokeileminen on tekoja ja teot kuitenkin viime kädessä ratkaisevat, millainen valmentaja itse on.

Valmentajaa voi toki innostaa monenlaiset asiat. Varmasti itse valmennustyö ja työskentely motivoituneiden urheilijoiden kanssa jo sinänsä innostaa. Omaan työvireyteen saa kuitenkin piristysruiskuja, kun tapaa kollegoita ja saa pysähtyä pohtimaan itselle tärkeitä asioita. Omia tapoja tuunaamalla saa työhön uutta virtaa. Työn pohtiminen avaa myös mahdollisuuden ”huokoistaa” omaa työtä. Ts antaa itselle aikaa tauottaa, tehdä työstä väljempää.

Pysähtyminen kannattaa. Innostus ja uuden oppiminen syntyy tilassa, jota ei täytetä puolesta, vaan joka täyttyy täyttämättä. Ihan sivutuotteena.

Valmentajan väärinkäytetty valta

Valmentajan toiminnasta on puhuttu julkisuudessa paljon. Puheissa näkyy, miten vaikea teema valmentajan vallankäyttö on. Väärinkäytöksiä ja epäasiallista toimintaa toki moititaan, mutta esiin nostetaan samalla jotain hyvää ja arvokasta. Joskus tuntuu, että ei nähdä metsää puilta.

Huomaan myös itse tätä kirjoittaessani, että pohdin, miten kirjoittaa, jotta asia ei vesity, mutta samalla kukaan ei turhaan syyllistyisi. Toisin sanoen ne valmentajat, jotka muutoinkin pohtivat ja analysoivat omaa toimintaansa, kantavat vastuuta ja toimivat ammattimaisesti, huolimatta siitä tekevätkö sen oman työn ohella vai päätoimisesti, voisivat levätä luottamuksessa. Oma tekeminen riittää. Sen sijaan ne valmentajat, jotka ovat toimineet epäasiallisesti ja toimivat edelleen, ottaisivat itseään niskasta kiinni ja muuttaisivat käyttäytymistään tai jättäisivät valmennustyön.

On helppo syyttää yhtä. Joskus syytökset ovat myös totta. Yksi on syypää ja hänen tulee muuttua. Jos valmentajana huomaat toistuvasti haukkuvasi urheilijaa esimerkiksi ”luuseriksi, josta ei koskaan tule mitään” tai ”Läskiksi, joka ei osaa mitään”, tai jos valmentajana käyt käsiksi urheilijaan tai käytät häntä seksuaalisesti hyväksi, sinä olet syyllinen.

Jos tällainen syyllinen löytyy seurasta tai lajiliitosta, viimeistään valmentajan esimiehen tai ylemmän johdon tulee puuttua asiaan heti, kun tällainen tulee ilmi. Odottaminen tai paremman toivominen ei auta. Se pahentaa tilannetta ja antaa valmentajalle luvan jatkaa epäasiallista toimintaa. Samalla se lähettää viestin urheilijoille, että heillä ei ole väliä ja valmentajalla on rajaton valta: hän saa tehdä, mitä haluaa.

Epäasiallisen kohtelun, seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan uhriksi joutuminen voi jättää niin syvät jäljet, että niitä korjataan koko loppuelämä. Kun se tapahtuu harraste tasolla, joka lähtökohtaisesti on iloa tuottava paikka ja johon mennään vapaaehtoisesti, tuntuu se vielä pahemmalta. Niin uhrista kuin läheisistä. Tällaisen toiminnan ylittänyttä valmentajaa ei ole syytä suojella. Hänen uhrejaan sen sijaan tulee. Suojelu edellyttää uskallusta avata suu. Uskallusta puuttua. Huoli pelipaikasta on pieni siihen verrattuna, mikä seuraus ihmisen mielenterveydelle tällaisella toiminnalla on.

Seurassa ja lajiliitossa, siis toiminnassa mukana olevat toimijat ovat puuttumisvastuussa. Toivottavasti seuroissa ja lajiliitoissa on selkeät puuttumiseen liittyvät rakanteet ja toimintamallit, joiden mukaan on helppo edetä. Jos ei ole, ne kannattaa päivittää. Ja jos ei osaa, voi pyytää apua.

Valmentajalla on valtaa. Etupäässä valmentajat myös ymmärtävät tämän. Jos oma tunnesäätely pettää ja huomaa huutavansa suuttuneena urheilijoille, yleensä sitä katuu, pyytää anteeksi ja sen haluaa hyvittää. Yleensä sopuun myös päästään. Valmentajan väärinkäytetty valta sen sijaan ylittää inhimilliset vuorovaikutustilanteet ja jatkuu, koska valmentaja ei tajua tehneensä mitään väärää. Ja koska hän ei muuta toimintaansa, ympärillä olevien ihmisten tulee tehdä sille stoppi.

 

  

Avoimuus urheilussa

Urheilussa peräänkuulutetaan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Tärkeitä asioita, mutta mitä niillä tarkoitetaan?

Avoimuus voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tietoa annetaan sitä haluaville, että kerrotaan asiat, kuten ne ovat - myös koetut tai että päätöksenteon kriteerit ovat julkisia. Läpinäkyvyys on usein avoimuuden yksi määritelmä. Läpinäkyvyys tarkoittaa muun muassa toiminnan kriteereiden julkisuutta ja selkeää kuvaa, onko jokin asia tieteeseen perustuva fakta vai mielipide.

Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat yleisiä arvoja ja toimintaperiaatteita urheilussa. Tai ainakaan en ole vielä kuullut kenenkään puhuvan toisin sanoin. Niiden paikkansapitävyyttä arvioidaan ja testataan muun muassa urheilijavalintoja tehtäessä tai valittaessa johonkin työtehtävään ihmisiä.

Olin Porissa ”Valmentaa kuin nainen” – tapahtumassa puhumassa – ja siellä myös valmentajan toiminnassa avoimuus ja läpinäkyvyys sekä päätösten oikeudenmukaisuus puhututti. Tällä hetkellä avoimuus ja läpinäkyvyys puhuttaa mm. Tampereella Minettien toimintakulttuurissa, kun päävalmentajan toimintaa kritisoitiin julkisuudessa.

On hienoa, että toimintaa ohjaavat ylevät arvot. Itse urheilun parissa noin kolmekymmentä vuotta toimineena uskallan väittää, että avoimuus ja läpinäkyvyys ovat puhtaan avoimia ja läpinäkyviä vain niille, jotka päätökset tekevät ja valtaa käyttävät.

On inhimillistä, että toiminnassa mukana olevat pohtivat ja päättävät asioista tuoden julki vain sen, minkä katsovat olevan sen väärti. Toisaalta avoimuuden ja läpinäkyvyyden kannalta se on kyseisistä arvoista kaukana.

Yhtä lailla on inhimillistä, että valtaa pitävien toimintaa ei uskalleta arvostella, koska sen pelätään johtavan oman aseman heikkenemiseen, tai oman tai lapsen urheilu-uran takkuihin. Vaikka valmentaja kuinka toivoisi avoimuutta, ihan avoin ihan kaikesta ei kannata olla, jos urheilija haluaa urheilla, siis saada peliaikaa. Totta monessa lajissa.

Luonnollista on myös kysyä tutuilta tai tunnetuilta tekijöiltä, haluavatko he tulla tiettyihin työtehtäviin ja hommiin mukaan kuin laittaa avoimeen hakuun tehtäviä. Tutut tunnetaan, heidän toimintatavat tiedetään. Joku vieras ulkopuolinen voi sekoittaa pakan tyystin. Inhimillistä sekin. Toki julkisilla varoilla tehtynä kyseenalaista ja kaukana avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä.

Toisaalta harvassa organisaatiossakaan julistetaan ulospäin asioita. Ne hoidetaan organisaation sisällä ja mielellään vai niiden kesken, joita asia koskee. Urheilukenttä on siitä poikkeus, että se kiinnostaa ja viihdyttää. Sitä seurataan myös tarkemmin. Siinä tehdyillä valinnoilla on vaikutusta myös muualle. Yksittäisille ihmisille ja yhteisöille.

Vaikkei avoimuus ja läpinäkyvyys toteudu, kuten pitäisi., sitä kannattaa silti pyrkiä vaalimaan ja sitä  kohti kannattaa myös ponnistella.

 

Olen vähäuninen

Olen usein kuullut ihmisen sanovan vastaanotolla, että hän on vähäuninen, pärjää kevyesti alle kuuden tunnin yöunilla ja kokee voivansa ihan hyvin. Käy töissä, urheilee ja kokee toimintakykynsä aikuisten oikeasti hyväksi.

Kuitenkin lähestulkoon joka kerta prosessin jälkeen, jossa unen määrä lisääntyy ja laatu paranee, ihmisen toimintakyky paranee, olo kevenee ja virtaa on enemmän. Oikeastaan sitä on ihmeissään, miten pärjäsi niin vähällä unella.

Ihminen tottuu ja sopeutuu todella nopeasti vallitsevaan olosuhteeseen. Siitä tulee ikään kuin normaali tila. Sellaisia me olemme, on hankala kyseenalaistaa sitä, missä on tottunut olemaan ja elämään. Näin on myös unen puutteen suhteen.

Unen puutteessa emme ehdi palautua. Aivot eivät ehdi huuhtoutua. Karrikoiden sitä ikään kuin syö koko ajan likaisilta astioilta, mutta siihen tottuu. Olotila, joka on hieman takkuinen ja sumuinen, onkin luonnollista. Väsymys on muuttunut luontaiseksi osaksi itseä. Sitä ei osaa muuta kaivata.

Kun unta saa riittävästi, värit kirkastuvat, energia lisääntyy ja olo on virkeä. Eron huomaa. Myös toiminnassa.

Hyvään uneen kannattaa satsata. Uskomus, että on vähäuninen, kannattaa muuttaa. Tällaisten uskomusten ja tottumusten muuttaminen on harvoin helppoa, mutta maksaa vaivan takaisin moninkertaisesti.

Se, että vähäinen nukkuminen riittää, ei pidä paikkansa. Jos ei nuku, on vaikea olla hereillä kaikilla aisteilla. Kun nukkuu yöllä, on hereillä ja herkkänä päivällä.

Mitä on hyvä henkinen valmennus?

Olin psyykkisen valmennuksen verkostopäivillä ja keskustelimme siitä, mitä hyvä henkinen valmennus on. Totesimme myös, että puhumme työstämme harvemmin julkisuudessa. Se ei tarkoita sitä, etteikö sitä arvostaisi omaa ammattitaitoaan ja tietäisi olevansa pätevä ammattilainen. Se ei vain ole ollut tapana, sitä kun toimii taustalla osana valmentautumisen prosessia.

Päivän aikana nousi kuitenkin esille tärkeitä teemoja, mitä henkinen valmennus on ja mistä asiasta urheilupsykologi vastaa. Teemoja ovat esimerkiksi arjen valintojen tutkiminen, hyvinvointi ja kilpailuissa oleellisten elementtien vahvistaminen valmennuksessa. Esille nousi muun muassa se, että urheilupsykologi vastaa siitä, mitä on asetettu tavoitteeksi työskentelylle, että prosessi etenee, että urheilija, valmentaja ja yhteisö pääsevät eteenpäin kehittämään asioita lisää. Työn tuloksellisuuden mitta on yksilön asettamiin tavoitteisiin pääsy, tulokset urheilussa ja prosessin eteenpäin meno.

Miten näihin päästään?

Tavoitteisiin voidaan päästä, kun niistä on yhteinen ymmärrys ja niihin sitoudutaan. Toisin sanoen sanomattomat toiveet ja tiedostamattomat tarpeet on tunnistettu. Näin toiveet ja odotukset on avattu ja voidaan arvioida realistisesti, mikä on mahdollista resursseilla, jotka ovat käytettävissä. Kun prosessi, siis se - mitä on työstössä juuri sillä hetkellä – etenee, myös tulosta syntyy.

Viime metreillä kyse on kohtaamisesta, läsnäolosta eli vuorovaikutuksen laadusta. Kun onnistuu luomaan yhteyksiä eri toimijoiden välillä, ei tarvitse tehdä, vaan alkaa tapahtua. Tapahtumat taas luovat uusia oivalluksia ja yhteyksiä. Tämä tuo tulosta prosessissa.

Hyvä henkinen valmennus paneutuu mahdollisuuteen oppia itsestä uutta. Sivutuotteena syntyy taitoja, joita huippusuorituksen tekemiseen tarvitaan.

Valmentajan oppi

Olin Lahdessa ”Valmentaa kuin nainen”- hankkeen aluetapaamisessa. Kuuntelin mielenkiintoisen valmentaja puheenvuoron sekä eri valmentajien kokemuksia omasta valmentaja urasta. Puhuimme luottamuksesta omaan polkuun ja toisaalta siitä, miten oma polku voi kivuliaastikin muuttua, kun huomaa, ettei se kanna tai tuota haluttua tulosta.

Ihminen muuttuu iän ja kokemuksen myötä, osin luonnollisestikin. Samaan aikaan ihminen pysyy myös muuttumattomana ja toistaa itseään, ellei pakollista tarvetta muuttua ole. Pakollisella tarpeella tarkoitan sitä, että ihminen joutuu selkä seinää vasten ja huomaa, että aiempi tapa toimia ei enää ole mahdollista. Jotain on muutettava.

Esimerkiksi valmentaja voi huomata, että oma tyyli valmentaa ei toimi. Tämä voi tulla esille mm. urheilijoiden palautteessa tai raadollisesti irtisanomisena. Tällaiset tilanteet voivat tulla yllätyksenä. Sitä kun on kuvitellut, että on hyvä tai ainakin riittävän hyvä valmentaja. Sitä kun on luottanut oman polun kantavuuteen ja visioon. Kriittinen palaute on kuin rätti vasten kasvoja. Kivuliasta kohdata itsessä puolia ja toimintatapoja, joista muut eivät pidä eivätkä hyväksy. Jos haluaa jatkaa, on rakennettava uudenlainen suhde itseen ja uusi tapa valmentaa.

Portti uuteen on mahdollista, mutta edellyttää kyllä kovaa työtä. Irti pääseminen vanhasta voi olla vaikeaa. Ja jos valmentajalla on valtaa, se on vielä vaikeampaa. Vallankahvasta kiinni pitämällä kukaan ei pääse loukkaamaan ja satuttamaan, niinpä sitä voi toistaa toimimatonta kuviota pitkäänkin.

Kun muutos on välttämätön, alkaa varsinainen taival. Entisestä irti päästäminen, suru, ehkä hämmennyskin kaaoksen keskellä ennen kuin voi alkaa organisoitumaan jotain uutta. Siis uudenlaista tapaa hahmottaa itseä ja valmennustaan. Uutta syntyy, kun on tilaa. Tilaa tulee, kun on rauha. Rauha mahdollistuu, kun voi olla kaiken sen kanssa, mitä on noussut esille.

Kuten Jung on joskus sanonut: vasta sitten on tie, kun sen on itse kulkenut.

Onneksi kaikkia polkuja ei kuitenkaan tarvitse itse kokeilla. Jotkut asiat voi väistää, rakentaa toisten kokemusten perusteella jo lähtökohtaisesti paremmin. Vaikka jokaisella on oma polku ja oppi, myös toisen kokemuksesta voi oppia.