Kun luonnollinen reaktio medikalisoituu

Usein työssäni törmään siihen, miten luonnolliset psykologiset ilmiöt ja reaktiot tulevat diagnosoiduiksi ja ne medikalisoidaan (=lääketieteellistetään). Toisin sanoen niistä tehdään jollain tapaa sairauksia. Ja kun jokin on sairasta, se tulee luonnollisesti hoitaa ja pyrkiä parantamaan.

Ongelma tällaisessa luonnollisten psykologisten ilmiöiden medikalisoitumisessa on se, että ihminen alkaa vieraantua siitä, mikä on inhimillistä ihmisen elämään kuuluvaa.

Jos esimerkiksi tekee kaksitoista tuntisia työpäiviä ja vielä viikonlopusta käyttää osan työhön säännöllisesti, on varsin luonnollista, että väsyy. Kukaan ei jaksa, jos palautumista, irtipääsyä, uppoutumista johonkin muuhun ja/tai lepoa ei ole riittävästi. Näin väsymys ja siitä seuraava merkityksettömyyden puute, alentunut käsitys omasta pystyvyydestä ovat inhimillisiä seuraamuksia.

Jos esimerkiksi itselle rakas ja läheinen ihminen menehtyy yhtäkkiä, on varsin luonnollista, että sattuu ja lujaa. Ihminen kärsii. Tuskan aallot vyöryvät yli ja toimintakyky laskee. Aaltomaisina liikkeinä. Vuosi on lyhyt aika sopeutua elämään ilman itselle rakasta ihmistä. Rintaa puristava suru ja tuska palaavat aika ajoin, joskus pienempinä ja joskus suurina hyökyaaltoina. Inhimillistä.

Jos esimerkiksi työyhteisössä ilman sopimusta yksi työntekijä saa tehdä mitä haluaa ja milloin vain, on luonnollista, että se koetaan epäreiluna ja herättää vihaa. Jos tilanteeseen ei puututa ja sama meno jatkuu, epäreiluuden kokemus ja vihaisuus kasvavat. Tunteet löytävät aina reittinsä, mikä voi näkyä esimerkiksi vaikeutena toimia yhdessä ja vuorovaikutustakkuina. Varsin inhimillistä.

Kun edellä mainittuja reaktioita aletaan medikalisoida, katoaa yhteys inhimilliseen ihmisen toimintaan. Lääkitys vie oireen, mutta ei auta rakentamaan yhteyttä itseen. Vuorovaikutustakkujen avaaminen voi lisätä ymmärrystä, mutta ei tee epäreilusta toiminnasta yhtään hyväksyttävämpää.

Tunteet tuntuvat ja niiden ilmaiseminen herättää myös tunteita. Ikävät asiat ovat hankalia. Elämän ilmiöt ja niiden kanssa eläminen on joskus takkuista, sotkuista ja repaleistakin. Se, mitä siitä herää, on normaalia ja luonnollista. Ei sairaus, joka tulee hoitaa, vaan inhimillistä ihmisyyteen kuuluvaa asiaa. Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen tarvitsisi tukea ja apua itselle vaikeissa tilanteissa. Se tarkoittaa avun luonteen ja laadun ymmärtämistä.

Kohdattavissa olevaa, vaikkakin haasteellista. Kannateltavissa, jos itselle liian vaikeaa. Läpieläen, samalla huomaten, joskus myös kasvaen ja oppien itsestä, elämän ilmiöiden suuren kirjon.  

Millä mielellä töihin?

Keskustelin tyttäreni kanssa erilaisista ammateista ja työstä ylipäätään. Hän sanoi, että haluaa löytää samanlaisen työn kuin minulla: tunnun pitävän työstäni, en kuulemma ole koskaan valittanut töihin menosta. Kaunis palaute – ja pitää paikkansa; pidän siitä mitä teen.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa yleisemminkin. Millaisena mittarina toimii se, että ei valita töihin menosta? Mitä se kertoo ihmisen suhtautumisesta omaan työhön? Että hän pitää työstään?

Oivia mittareita. Harvoin tulee pysähtyneeksi sen ääreen, miten omasta työstään puhuu, saati millä mielin aamulla töihin menee. On upeaa, että ihminen löytää työn, josta pitää, johon sitoutuu ja joka tuottaa myös tekijälleen itselle iloa.

Harva työ on sellainen, etteikö siinä olisi myös tehtäviä, jotka eivät viehätä samalla tavalla – mutta ne tulee tehdä; esimerkiksi voisi mainita vaikka tilastoinnin, laskutuksen, raportoinnin tai yhteistyökokoukset, jotka eivät näytä tuottavan lisäarvoa, mutta poiskaan ei voi/saa olla. Toki kaikkia töitä voi lähestyä kriittisesti ja miettiä, mihin kyseistä tehtävää tarvitaan. Jos sen jättäisi tekemättä, mitä tapahtuisi? Jos ei juuri mitään, oletettavasti tehtävä on aika turha. Yhtä lailla tehtäviä voi tarkastella sillä silmällä, miten niitä voisi ”tuunata”, jotta ne olisivat mahdollisimman sopivia itselle. Mielenkiintoisen eri töistä tekee myös se, että jollekin joku työ on turhauttavaa ja ikävää puurtamista, kun samaan aikaa joku toinen on samasta tehtävästä erittäin innoissaan ja nauttii saadessaan tehdä sitä.

Viimeistään on hyvä pysähtyä, mikäli huomaa valittavansa töihin menosta jatkuvasti. Vaikka sillä ei tarkoittaisikaan inhoavansa omaa työtään, niin se ymmärretään. Jatkuva valittaminen tulee nopeasti tavaksi. Tavat kertovat, miten elämää elää. Haluaako sitä olla ihminen, joka päivittäin tekee asioita, joista ei pidä. Vapaavalintaisesti. Helppo on toki tässä puhua, kun pitää omasta työstään ja saa valita, mitä tekee, kenen kanssa ja kuinka paljon. Silti ajattelen, että nopeasti tietyistä asioista saamme rakennettua sisäisiä malleja, joita toistamme, vaikka ”sisäinen sääntö” ei kaikissa olosuhteissa pitäisikään paikkansa. Jos päivän mittaan on hetkiä, jotka ovatkin ”heikkoa parempia” jollei hyviä, niin sehän kertoo, että omassa säännössä on jotain vikaa. Näin sisäistä sääntöä ja mallia kannattaa muuttaa. Muutos on teko. Ja teko näkyy ulospäin.

Se, millä mielellä töihin menee, ratkaisee. Ei vain päivän kulkua vaan myös omaa käsitystä tekemisistä ja työstä.

Mitä ääniä kuuntelet?

Työssäni kohtaan ihmisiä, jotka osaavat taitavasti valita äänet, joita he kuuntelevat tarkkaan. Niin tarkkaan, että ne äänet päättävät, mitkä asiat ovat heille mahdollisia ja miten oma elämä kulkee. Nämä äänet voivat tulla itsen ulkopuolelta tai sisältä. Kun nämä äänet ovat kannustavia ja uskoa luovia, ne kantavat pitkälle. Valitettavasti joskus nämä äänet ovat mollaavia, ylikriittisiä ja vaativia, jolloin ne estävät tekemästä asioita, joita oikeasti haluaisi.

Jäin miettimään asiaa ylipäätään ihmisen elämässä.

Ihmisellä on ajatuksia pitkin päivää kymmeniä tuhansia. Kaikkiin niihin ei mitenkään voi suunnata huomiota. Jotkut lipuvat ohi eikä niitä muista, mutta joihinkin tarttuu. Ymmärrettävästi itselle koskettaviin ja merkityksellisiin ajatuksiin tarttuu herkemmin, huolimatta siitä, mihin ne johtavat. Joskus ne johtavat hyvään ja joskus huonoon – sekä oloon että tekoon. Ajatuksiin voi toki suhtautua ikään kuin taustahälynä, jota on, ilman että antaa niille sen kummempaa merkitystä. Viime kädessä ajatushan on vain ajatus. Ei minä eikä teko.

Yhtä lailla saamme kuulla ympäriltämme monenlaista ääntä. Äänet eivät kolahda vain sanoina, vaan myös äänenpainoina ja -sävyinä. Toisen tervehdys hymyn kera voidaan tulkita ystävällisyytenä yhtä lailla kuin pirullisena ”piilokettuiluna”. Itsen ulkopuolelta tulevia ääniä voi toki kuunnella myös ääniaaltoina, joita tulee ja menee – ikään kuin tarttumatta mihinkään niistä. Haasteellista, mutta mahdollista.

Minkälaisia ääniä me jäämme kuuntelemaan? Ilman ylenmalkaista analysointia, jokainen voi pysähtyä sen äärelle, miten äänet itsessä vaikuttavat. Esimerkiksi mitkä äänet saavat aikaan liikettä kohti itselle tärkeitä asioita ja mitkä eivät. Mitkä äänet mielellään sivuuttaa, vaikka ne puhuisivat asiaa ja niitä kannattaisi kuunnella. Mitä ääniä kuuntelee taas liikaa, ilman että kannattaisi.

Joskus tuntuu, että me ihmiset elämme melko yksinkertaista elämää monimutkaisessa äänten maastossa. Itselle tuttuja ääniä kuuntelee mielellään ja sivuuttaa vieraat. Tutut äänet kun ovat turvallisia ja takaavat totutun polun – tätä polkua on tallattu ennekin -tyylisesti. Sen sijaan, että aikuisten oikeasti uskaltaisi haastaa itsensä kuuntelemaan ääniä, jotka ovat kaukana tutusta, herättävät vähän pelkoakin vierauttaan ja edellyttäisivät itseltä ponnisteluja muuttaa totuttua turvallista polkua, vaikka hiljaa mielessä tietääkin, että se kannattaisikin muuttaa.

Myös yhteisössä samat mantrat toistuvat ja toistavat itse itseään. Ne muutamat harvat, jotka kuuntelevat totutusta poikkeavia soraääniä, muuttavat maailman.

Coachingin arvo

Työyhteisöissä, johtamisessa ja urheiluvalmennuksessa hyödynnetään tänä päivänä paljon coachingia. Coachingin avulla voidaan päästä tutkimaan vallitsevia olosuhteita ja tulevaisuuden mahdollisuuksia monipuolisesti. Tavoitteena on auttaa tutkimaan vallitsevaa uudella tavalla, rikkoa totuttuja ajattelumalleja ja avata uusia tapoja toimia. Coachingin arvo lepää potentiaalin esiin tulemisessa ja omien mahdollisuuksien huomaamisessa.

Coachingin arvo ei välttämättä näy heti, joskus valmiudet toimia ja tehdä muutos vaatii pohdiskelua ja asioiden hautomista. Joskus taas asioita aletaan tehdä heti toisin. Tällöin coachingin arvo näkyy pysähtymisessä ja uudenlaisen kartan hahmottamisessa.

Parhaimmillaan coachingin avulla organisaatioon ja ihmiselle itselleen syntyy uusia oivalluksia, jotka poikivat toimintatapoihin kaivattua muutosta. Uuden syntyminen on prosessi, sitä ei voi nopeuttaa. Asiat vaativat aikansa. Toisaalta coachingin avulla voidaan saada riittävästi impulssia ja ärsykettä, jonka avulla itselle sopivat muutosvoimat lähtevät liikkeelle. Seisovassa vedessä kun ei liiku mikään.

Arvon mittaaminen voi olla vaikeaa. Mitä coaching antoi? Mikä muuttui? Useinhan tavoitteiden lisäksi voidaan saavuttaa jotain sellaista, mitä ei alun perin osattu edes ajatella. Coachingin arvo voi siis olla suurempi kuin siihen laskennallisesti käytetty aika, raha ja coachingin myötä tehdyt toimenpiteet.

Toimin ICF Finlandin (International Coaching Federation) hallituksessa. Sekä hallitustyössä että jäsentapaamisissa olen tavannut ammatticoacheja, jotka haluavat jatkuvalla pieteetillä kehittyä ja antavat asiantuntemuksensa kehittääkseen sitä, mitä on käsillä. Ilman huolta, että joku saa enemmän, ilman epäröintiä, että oma idea hyödynnetään muualla. Vain tehdäkseen käsillä olevasta asiasta parempaa kuin sen nyt koetaan olevan, vain auttaakseen ja edistääkseen piilossa olevien potentiaalien näkyviin tulon. Coachingin arvo on enemmän kuin tehty työ. Sen jäljet näkyvät parhaimmillaan arvokkaina jälkimainingeina vielä pitkään itse coachingin päättymisen jälkeen.

 

Artistiyhteiskunta

Olin kuuntelemassa ICF:n kesäjuhlassa tulevaisuustutkija Ilkka Halavaa. Olemme murrosvaiheessa, mutta tulevaisuudenkuva on tutkijan mukaan myönteinen ja mahdollisuuksia täynnä. Halavan mukaan olemme menossa kohti jälkiteollista artistiyhteiskuntaa. Lyhyesti ja karrikoiden jälkiteollinen viittaa aikakauteen ja artistiyhteiskunta taas siihen, että ihmiset haluavat innostua ja inspiroitua yhteisössä, jossa elävät.

Jäin miettimään tätä artistia sanana. Artistihan on perinteisesti mielletty taiteilijaksi, viihdyttämiseen ja esiintymiseen liittyen. Artistiyhteiskunnassa siis ihmiset ovat taitelijoita, jotka viihdyttävät ja esiintyvät. Artistit tekevät asioita, joista he itse pitävät ja joista he itse innostuvat. Luonnollisesti jonkun täytyy tehdä ne työt, joista itse artisti ei innostu. Tulevaisuustutkijoiden mukaan digitalisaatio on tässä apuna. Jokainen voi siis artistina kysyä työssään, voisiko tämän lopettaa, ulkoistaa ja digitalisoida? Jos voi, se kannattaa. Näin aikaa ja tilaa jää niille asioille, jotka innostavat ja motivoivat. Digitalisaatio ei siis vie työpaikkoja, vaan luo niitä suuntaan, johon artisti haluaa mennä.

Artistit nauttivat siitä, mitä tekevät. He uppoutuvat asioihin, jotka inspiroivat ja energisoivat heitä. Heille jokainen päivä on mahdollisuus kukoistaa. Näin ollen vapaan ja työajan välinen erokin muuttuu. Artisti tekee, kun haluaa ja kun siltä tuntuu. Oli sitten sunnuntai tai maanantai.

Millainen artisti on kotona? Artisteihin liitetään myös itsekkyyttä ja omaan napaan tuijottelua. Perhe on se, joka joustaa. Ei artisti. Mutta jos jokainen perheessä on artisti, mullistuu myös perinteinen perhekäsitys ja tapa olla ja elää. Ellei sitten jonkun ihmisen artistisuus perustu toisen palvelemiseen ja tukemiseen.

Viehätyin tästä artistiyhteiskunta ajatuksesta. Myönnän toki, että eetos, jonka kautta tässä puhutaan, perustuu pitkälti digitalisaatioon ja sen mahdollisuuksiin. Mutta tästä huolimatta ajatus siitä, että ihminen voisi elää artistina omassa elämässään, on mielestäni huiman hyvä.

Innostaen ja innostuen energisoituneena siitä, mitä tekee. Oli se sitten mitä tahansa.

 

 

Soudun lumo

Aloitin uudelleen soutuharrastuksen ystävän yllyttämänä. Tuleepa pidettyä itsensä kunnossa ja oltua kavereiden kanssa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Soudamme sekä pitkiä matkoja että pikamatkoja. Soutaessa muu maailma katoaa; on vain sen hetken veto ja siihen tuntuu fokusoituvan kaikki se, mitä on.

Se tunne, kun vene liukuu, kevyesti ja helpon oloisesti, vaikka toki maalissa hapottaa ihan sairaasti. Eikä yhtään enempää vetoa olisi jaksanut ottaa. Se tunne, kun veden yllättävät elementit saa hyödynnettyä juuri oikeaan suuntaan, vaikka airot aika ajoin kolhivat polvia ja kädet ovat rakoilla. Se tunne, kun kuuluu ryhmään, joka kannustaa ja tukee antamaan parastaan, vaikka väsyneenä itseltä tulisi ärräpäitä ja tekisi mieli lopettaa leikki kesken.

Soudun niin kuin muunkin urheilun lumo on tunteessa ja kokemuksissa. Niitä voi olla vaikea puhua auki, ne vain tuntee. Niitä voi olla vaikea ulkopuolelta ymmärtää, ne tulee kokea. Ja kun se päättyy, samanlaista tunnetta voi olla vaikea saada. Yhtä lailla, kun etäisyys voi auttaa näkemään metsän puilta; ehkei ne asiat niin suuria olleet kuin tuntuivat olevan. Tunnepyörteessä asiat näyttävät suuremmilta kuin ne oikeasti – jälkikäteen arvioituna- ihmiselämässä ovat.

Silti lumo puree. Se on jotain, mitä toivoisi kaikilla olevan. Jotain, mitä odottaa. Jotain, mikä sytyttää. Jotain, mitä voi joskus kaivata. Kaiken tämän lisäksi se vielä tuottaa iloa ja hyvää mieltä.

 

 

Rytmin merkitys

Lomien jälkeen arkeen ja arjen rutiineihin palaaminen voi olla haasteellista. Aikataulutetut päivät ja asioiden paljous voi ahdistaa jo piankin loman jälkeen. Työ ei tunnukaan niin mukavalta kuin toivoisi, eikä helteinen sääkään helpota työarkeen siirtymistä.

Toisaalta arjen rutiineilla on paikkansa. Samantapaisina toistuvat tottumukset luovat turvallisen ja hyvän rytmin päivään. Sen ei tarvitse tarkoittaa kaavoihin kangistumista. Rytmi voi myös olla joustavaa, mutta silti riittävän muotoon sidottua, että se säilyy.

Ahdistuksen ja masennuksen yksi itsehoito keinokin on hyvä arjen rytmi: ts. tehdä asioita, vaikka vain velvoitteesta. Tekemiseen paneutuminen voi auttaa hetkeksi unohtamaan omat tulevaisuuden huolet tai menneisyyden murehtimiset.

Rytmiä tarvitaan ja sitä on joka paikassa nähtävissä, kuultavissa ja tunnettavissa. Rytmi löytyy tuulen tuomassa puiden luomassa konsertissa. Rytmi löytyy hengityksessä, joka rauhoittaa meidät. Se on läsnä tarinan kerronnassa, joka tuudittaa meidät uneen. Rytmillisesti heijaamme itseämme tai lasta sylissä lohtua saadaksemme. Rytmissä kävelemme, puhumme, laulamme ja syömme. Itselle sopiva rytmi on olemisen yksi muoto, tapa, joka tarjoaa turvapaikan elämässä.

Joskus rytmin menettää. Lomalla se voi myös muuttua. Arjen rytmiin pääseminen ja siitä kiinni pitäminen on tärkeää. Elämän perusasioita. Se tekee myös juhlasta juhlan. Omalla poikkeavalla rytmillään.

Läsnäolon jalo taito

Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo on nyt in. Tarpeellisestikin. Hektiseltä tuntuvassa maailmassa taito pysähtyä tuntuu olevan tarpeen yhdelle, jos toiselle.

Pysähtyä ennen kuin reagoi.

Hengittää kerta ennen kuin sanoo.

Ei vain katsoa, vaan myös nähdä.

Ei vain kuulla, vaan myös kuunnella.

Ei vain tuntea, vaan myös kokea.

Läsnäolo edellyttää usein pysähtymistä, konkreettisestikin. Yleistysten takaa ei näe yksityiskohtia, jollei pysähdy tarkemmin katsomaan. Vauhdissa niitä ei huomaa. Joskus pysähtyminen tarkoittaa etäisyyden ottamista. Yksityiskohdat upottavat vielä syvemmälle omiin koukeroihinsa eikä enää näe metsää puilta. Tarkastelu kauempaa auttaa näkemään.

Läsnäolo hetkessä antaa myös tilaa olemiselle. Ikään kuin aikaa olisi enemmän. Ikään kuin asiat olisivat juuri niin kuin niiden tuleekin olla. Ikään kuin luottamus siihen, että asiat tapahtuvat ajallaan, vahvistuisi. Vaikka todellisuus on se, mitä se on, läsnäolo siinä ehkä turhasta turhimmassakin hetkessä antaa hetkellisen sisäisen rauhan ja onnen tunteen. Siitä hetkestä ei puutu mitään. Siihen ei tarvitse lisätä mitään. Vain antaa olla juuri niin kuin se on. Läsnäoloa parhaimmillaan.

Tällaista hetkeen pysähtymistä varmasti tarvitsevat meistä kaikki. Se antaa itselle hetken levon, ikään kuin mieli ja keho hetkeksi puhdistuisi. Sitten taas jaksaa jatkaa matkaa.

Kutsun blogini lukijoita (ja toki muitakin) pysähtymään hetkeen. Antamaan itselle tilaa olla hetkessä. Antaen asioiden, itsen ja tilanteen olla juuri niin kuin se on. Hetken viipyillen, ennen kuin jatkaa matkaa.

Näillä mietteillä kesän viettoon.

 

Hyvästä vai pahasta

Sanotaan, että koskaan ei voi tietää, mikä on hyvästä ja mikä pahasta. Se, mikä näyttää tässä pahalta, voi olla pitkässä juoksussa hyväkin asia – ainakin opettavainen, jos ei muuta. Yhtä lailla onnen kantamoisesta voi seurata jotain ikävää, mitä ei olisi kohdalleen toivonut.

Jälkikäteen kun katsoo tapahtumaketjuja, usein ne ovat menneet juuri niin kuin pitikin – muutoinhan ei olisi siinä, missä on. Jos on tyytymätön siihen, missä on, sitäkään ei voi tietää, onko se hyvästä vai pahasta jatkon kannalta. Elämästä kun ei koskaan tiedä.

Joskus tuntuu, että hyvä ja paha vuorottelee, vaihtaa paikkaa ja taajuutta. Jossain menee hyvin ja jossain ei niin hyvin. Joskus tosin voi olla kyse siitäkin, mikä on oman huomion keskipisteessä. Jos esimerkiksi haluaa päästä opiskelemaan, eikä pääse, se tuntuu todennäköisesti pahalta, vaikka samaan aikaan olisi ihania ystäviä, hyvä parisuhde ja perhe sekä työpaikka. Muiden sanat ei vakuuta, jos asian kokee olevan huonosti. Kukapa sitä on toiselle sanomaan, mikä tulisi kokea hyvänä ja mikä huonona.

Joskus taas tuntuu, että ihmisillä on oiva kyky osata nauttia pienistä onnen kantamoisista, vaikka muutoin elämä olisi kaoottista ja ikäviä tapahtumia täynnä. Ehkä kyse on myös asenteesta. Jotkut osaavat olla kiitollisia siitä mitä on, eivätkä suostu haikailemaan sen perään, mitä puuttuu. Ihailtavaa sekin.

Joskus tuntuu, että tapahtumat eivät voi olla pelkästään tarkoituksellisia, niin kovia kohtaloita tulee jonkun harteille. Onneksi tällaisista tapahtumista ei tarvitse selvitä yksin, ammattiapua on saatavilla. Tällöin miettii myös sattuman merkitystä. Sattumalla ja huonolla tuurilla on myös osuutensa elämän tapahtumaketjuissa. On myös lohdullista, että itseä ei voi syyttää kaikesta. Joskushan sitä on ollut ihan osaton tapahtumaketjuihin, joissa on kuitenkin mukana.

Ehkä oleellista on myötätunto itseä ja toista kohtaan, kun kokee tapahtumien olevan pahasta ja ilo ja ylpeys, kun niiden kokee olevan hyvästä. Joka tapauksessa ne vuorottelevat sattumanvaraiselta tuntuvalla tavalla, pohjavirroissa, joita kaikkia ei tunne. Hyvä niin.

Tunteiden siirtyminen ja tuki siihen

”Mitä minä olen mennyt tekemään?” tai ” Ahdistaa, en millään pääse irti, vaikka järki sanoisi mitä”. Nämä kommentit eivät ole tavattomia myöskään ammattiauttajilla. Työnohjaustyössä olen huomannut, että yksi keskeinen käsiteltävä asia liittyy tunteisiin. Asiakkaan kokemien, omien siitä heräävien ja jälkikäteen koettujen tunteiden kanssa toimeen tuleminen.

Jos ei kaikki, niin ainakin suurin osa ihmisistä haluaa tehdä työnsä hyvin ja onnistua siinä. Ei tunnu siis mukavalta, jos saa esimerkiksi asiakkaalta huutoa ja kommenttia ettei osaisi hommiaan. Sattuu, vaikka tietää, että asia ei ole niin kuin asiakas väittää. Yhtä lailla ammattiauttaja voi joutua kannattelemaan yhtäkkistä syyttelyryöppyä palaverin viime minuuteilla. Vaikka kyseinen syyttely ei kohdistuisi itseen, se voi tuntua ikävältä.

Psykologisen työn asiantuntijan työ perustuu itse asiassa tunnekokemuksen käsittelyyn. Ilman tunnekokemuksen työstöä harvoin mikään oikeasti edes muuttuu. Näin ollen voisi karrikoiden sanoa, että tunteiden kanssa oleminen on tässä työssä ”peruskauraa”. Tunnekokemuksen vastaanotto, ymmärtäminen, hyväksyminen ja käsittelyn auttaminen on ainakin psykologin työssä läsnä koko ajan, vaikka toimenpidetasolla puhuttaisiinkin ajatuksista ja uusista käyttäytymismalleista.

Se, että asiat kuitenkin tuntuvat, on varsin inhimillistä ja luonnollista. Ihminen se auttajakin on ja hyvä niin.  Yhtä lailla se kertoo myös ammattilaisen hyvästä otteesta työhön: hän välittää ja on läsnä koko ”solukollaan”. Siis henkisesti ja fyysisesti. Näin kokemuksetkin tuntuvat, tulevat sisään ja näin kannatelluiksi ja uudelleen jäsentelyyn asiakkaalle.

Tämän työn tekemisen perusedellytyksiä on se, että myös auttaja tulee kannatelluksi, että myös hän voi käsitellä sitä, mitä kantaa. Näin hän myös jaksaa ja uusiutuu ottamaan vastaan uusia tunneryöppyjä, jotka ovat autettavalle taas tärkeitä eteenpäin menemisen suhteen. Tärkeälle työlle tarvitaan jatkuvaa päivitystä ja reflektiivistä peiliä, esimerkiksi työnohjauksen avulla. Toivottavasti auttajan työnantajat näkevät tällaiseen panostamisen satsauksena ja investointina eikä pelkkänä kustannuksena ja näin minimillä panostettuna.