Jäljen jättäminen

Lanseerasimme kollegoiden kanssa eräässä työterveyshuoltotiimissä asiakasorganisaatiolle “jäljen jättämisestä” teeman koko vuodeksi. Mietimme asiaa kohtaamisen, toimimisen ja ihmisen itsensä näkökulmasta.

Millainen jälki jäi kohtaamisesta? Millaisen jäljen halut jättää itsestäsi? Millaisia jälkiä kuljetat mukanasi?

Jälki jää, halusit tai et. Joskus jätämme tiedostamattamme ja huomaamattamme jäljen, jota emme haluaisi jättää. Joskus taas näemme vaivaa ja pyrimme jättämään jäljen, mutta tuntuu, että se ei jää, vaikka tekisimme mitä. Joskus taas jättämämme jälki yllättää sekä itsemme että muut myönteisesti.

Minua viehättää ajatus siitä, että voimme itse vaikuttaa, millaisen jäljen jätämme. Jokainen jälki on merkityksellinen. Merkityksetöntä jälkeä ei ole.

Tällainen lähestymis- ja ajattelutapa avaa mahdollisuuden nähdä jokainen kohtaaminen, asia ja ilmiö arvokkaana tilaisuutena jättää itsestä ainutlaatuinen jälki.

Hymy, katse, kaunis sana ja hyvää mieltä tuova teko ilahduttaa. Ja vastaavasti toista mollaavat sanat ja ikävät teot jättävät tahraisen jäljen, joskus niin mustan, että siitä ei meinaa päästä eroon, vaikka kuinka haluaisi.

Etupäässä jälkemme ovat siistejä ja tarkkarajaisia. Ihmiselämään kuuluu myös se, että joskus jäljet ovat vähän sotkuisia eikä niihin ole jälkikäteen tyytyväinen. Rosoiset jäljet voivat jäädä myös painamaan itse tallaajan mieltä. Mielellään sitä jättäisi itsestä kauniin jäljen. Joskus tosin syyllisyys painaa turhaan. Kuraisella tiellä kulkiessa jäljet ovat tuhruisemmat kuin kiinteällä hiekalla kävellessä. Aina syy ei ole vain kulkijassa vaan myös maaperässä, jossa kuljetaan.

Jälki jää joka tapauksessa. Jälkiin, jotka on jo jättänyt, ei voi vaikuttaa, mutta tuleviin jälkiin voi. Kysymys kuuluukin, millaisen jäljen seuraavaksi haluaa jättää?

 

Kiinnostus naisurheiluun

Kalevan kilpailuissa moni seurasi mielenkiinnolla naisten pika-aitojen finaalia. Ennätyslukemat katsojamäärissä oli myös naisten jalkapallon ja jääkiekon MM kilpailuissa. Tuntuu upealta, että näin on.

Aina näin ei ole ollut. Enkä usko, että olisi nytkään ilman kovaa taustatyötä, mitä asioiden eteen on tehty.

Suomen urheiluliitossa aloitettiin jo vuonna 2007 tyttö- ja naisurheiluhanke, jonka ansiosta naisurheilijoiden ja -valmentajien määrä on kasvanut. Palloilulajeissa on Valmentajat Ry:n kanssa yhteistyössä ”Valmentaa kuin nainen” – hankkeen avulla nostettu suomalaisten naisvalmentajien arvostusta ja naisurheilijoille uskoa omasta osaamisestaan. Varmasti on muitakin hankkeita, mutta nämä tiedän, kun olen ollut itse mukana niissä alusta saakka.

Urheilussa asiat eivät muutu ilman ihmisten aktiivista puuttumista ja asioiden esillä pitämistä. Vuosien työ kantaa hedelmää. Asenteet muuttuvat ja arvostus nousee. Ihmisiä kiinnostaa urheilu sinänsä. Kun upeat tarinat voittoineen ja häviöineen, hyvä markkinointi näkyvyyden takaajana ja osaavat ihmiset asioiden takana jaksavat tehdä sinnikkäästi työtä, menestys on taattu. Urheilu on myös elämysbisnestä. Kiinnostavia elämyksiä halutaan. Sitä on ollut koko ajan tarjolla naisten ja miesten urheilussa. Nyt se on vain paremmin näkyvillä myös naisten urheilussa.

Kun jotain halutaan muuttaa, se edellyttää sinnikästä ja peräänantamatonta jatkuvaa panosta. Pelkkä niin kutsuttu yhden vuoden projekti ei riitä. Tarvitaan useimmiten vähintään kolmen vuoden työpanos, että asiat liikahtavat luutuneissa rakenteissamme eteenpäin kunnolla. Ja kun liikahdus tapahtuu, sen mainingeissa voi tapahtua monia muitakin hyviä asioita.

Näistä hankkeista voisi ottaa mallia muuallekin. Näistä lajiliitoista voisi kysellä, mitkä ovat heillä olleet onnistumisen kulmakivet. Ehkei niitä voi suoraan mallintaa, mutta ne voisivat siivittää kohti uusia innovaatioita alueille, joissa muutosta tarvitaan.

Lomalle

Työpöydän tulisi jäädä puhtaaksi, kun lähtee lomalle. Keskeneräiset asiat painavat muutoin mieltä. Viimeiset työpäivät ennen lomaa venyvät pitkiksi. Onko tuttua?

Monelle lomalle jääminen on helpompaa, kun voi tulla uudelleen töihin ja aloittaa ikään kuin alusta. Monesti tämä ei vaan ole mahdollista. Asiat jäävät kesken. Kaikkiin asioihin ei ole löytynyt ratkaisua ja niiden parissa joutuu jatkamaan, kun palaa.

Irti päästäminen ei ole helppoa. Lomamoodiin asettautuminen voi tuntua vaikealta. Joskus vie aikaa, ennen kuin mieli asettautuu kehoon ja keho mieleen vain nauttiakseen läsnäolevasta hetkestä, toistuvasti, kuten lomalla tulisi olla.

Hyviä ja kaikilla toimivia kikkoja ei olekaan, mutta joitakin helpottaa, kun merkitsee ylös asiat, joihin tulee palata loman jälkeen ja jotka ovat kesken. Näin mieli voi rauhoittua, kun asiat ovat paperilla.

Joitakin helpottaa, kun voi delegoida jollekin tehtävät, jotka jäivät kesken. Se, mitä tarvitsee tällöin, on kuittaus, missä asia on menossa, kun itse saapuu takaisin töihin.

Joillakin huolimatta kikoista, tämä ei luonnistu. Tällöin lomalta käsin haluaa hoitaa asian loppuun tavalla tai toisella.

Kukapa on niin viisas, että voisi sanoa, mikä on paras tapa toimia? Toki tiedämme kaikki, palautumista tarvitaan. Irtiotto arjesta auttaa jaksamaan. Yhtä lailla tiedämme, että elämä on ainutlaatuista, myös haurasta. Kukin päättää itse, mihin oman elämänsä käyttää. Polku, jota kulkee, on jollain tapaa valittu ja jollain tapaa sattumankin varassa. Suunnan muutokset ovat kuitenkin mahdollisia kaikille.

Loma on kuitenkin nimensä mukaisesti lomaa jostakin. Ehkä se onkin oleellista, mistä haluaa lomaa pitää.

 

Maltti

Maltilla tarkoitetaan montaa eri asiaa, jotka viittaavat joko sisäiseen tai ulkoiseen malttiin. Toisin sanoen itsehillintää, mielen tasapainoa ja kärsivällisyyttä, kuten myös kohtuullisuutta toiminnassa.

Malttaa verbiä käytetään usein juuri viitaten kärsivällisyyteen tai mielenhallintaan, kuten ”Malttaa odottaa vuoroaan”. Yhtä lailla se voi viitata keskittymiseen, kuten ”Malttaa tehdä loppuun”.

Maltti on kaunis sana, joka virittää moneen suuntaan ja toisaalta herättää tunteita. Hyvä niin.

Kasvatuksessa ja opetuksessa maltin kasvattaminen on tärkeää. Ihmiset tosin etupäässä oppivat sitä ilman opetusta. Aina ei voi olla ensimmäisenä. Jos liikenteessä on ruuhkaa, jonossa on seisottava. Opettaja ehtii auttaa yhtä oppilasta kerrallaan. Vessaan pääsee vasta, kun se on vapaa. Maltilla on mahdollisuus siis kasvaa ihan luontaisesti arjessa.

Malttia voi myös kasvattaa. Kun kokouksessa tekisi mieli sanoa oma mielipide, voisiko vetää muutaman kerran henkeä ja odottaa, mitä kollega on kertomassa. Voisiko kärsivällisesti kuunnella toisen sanomisen loppuun eikä keskeyttäisi häntä tai puhuisi päälle. Voisiko malttaa odottaa, meneekö raivon tunne ohi, ennen kuin kirjoittaa someen mitään?

Harvat asiat ovat niin kiireellisiä, etteikö voisi hetken malttaa. Itse asiassa jopa akuuteissa ja hengenvaarallisissa tilanteissa auttajat toimivat maltilla, eivät malttamattomasti. Tehokas toiminta on tehotonta, jos se on säntäilyä sinne ja tänne. Maltilla tehty on tehokasta ja nopeaa.

Maltilla tehdyssä on mieli mukana. Se voi olla spontaania, muttei impulsiivista. Se voi olla nopeaa, muttei ajattelematonta. Maltti usein ohjaa toimintaa kohti itselle tärkeitä asioita. Malttamattomuus sen sijaan pitää yllä toimintaa, jonka seurauksista kärsii joko itse tai muut.

Häviäminen

Netflixissä on mielenkiintoinen sarja häviämisestä. Osa jaksoista on todella mielenkiintoisia, avaten epäonnistumisen kokemusta ja häviämisen merkitystä monipuolisesti.

Kilpaurheilussa häviäminen on yhtä tärkeä osa kuin voittaminen. Jos joku ei häviä, kukaan ei voi voittaa. Kun laitetaan järjestykseen ihmiset, asiat, eläimet tai organisaatiot, joku on ykkönen, joku toinen ja joku ei pääse edes pistesijoille.

Häviämisen merkitys sen sijaan vaihtelee systeemin ja ihmisen sisäisen merkitysjärjestelmän mukaan. Joissain systeemeissä häviäminen edustaa syvää häpeää ja on nöyryyttävää, kun taas joissain systeemeissä se on osa luontaista elämän kulkua ja kasvun polkua.

Sama koskee ihmisen mieltä, joskus ja jotkut jumiutuvat häviön mukanaan tuomaan huonommuuden tulkintakehään, jotkut käyttävät sitä rakennuspalikkana kehittyä lisää ja jotkut päästävät irti siitä sen enempää uhraamatta sille aikaa.

Parhaimmillaan siis häviö on osa elämää siinä missä voittokin. Suurin huomio on jossain muualla. Pahimmillaan itse elämä jää elämättä, kun huomio on päätepysäkillä ja sen miettimisessä, voittaako vai häviääkö.

Urheilussa häviöihin liittyvää häpeää voi joutua kantamaan myös urheilu-uran jälkeen. Joskus takana on yhteisön kulttuuri, jonka käsitykset estävät näkemästä häviöön liittyvää muunlaista tulkintaa. Joskus taas nöyryytys osana häviötä on ollut niin suuri, että se suorastaan traumatisoi, ja joskus ihmisen omat käsitykset ovat niin lukossa yhteen totuuteen, ettei hän näe edes muunlaista mahdollisuutta tulkita asiaa.

Sanotaan, että häpeä kasvattaa henkisesti. Parhaimmillaan kyllä, pahimmillaan ei. Häpeä tarjoaa mahdollisuuden oppia itsestä uutta. Ehkä huomata, että myös itselleen voi nauraa ja että pysyy silti samanlaisena, vaikka jokin tuntui hävettävältä. Ehkä rajat sen suhteen, mitä määrittää sopivaksi ja mitä ei, selkenevät. Jos taas häpeää jää kantamaan yksin, harvoin se kasvattaa – ainakaan mitään hyvää.

Yhtä lailla häviö kasvattaa henkisesti. Se voi laittaa arvioimaan, mitkä asiat ovat itselle tärkeitä ja mitkä asiat oleellisia tekemisessä. Se voi saada aikaan liikettä suuntaan, joka tukee yhteisöä ja tekee siitä entistä vahvemman. Se voi myös auttaa kohtamaan kivuliaita tunteita, jotka ovat osa ihmisyyttä ja varsin luonnollisia. Parhaimmillaan siis hyviä asioita mahdollistuu ja pahimmillaan ei. Ehkä filosofi Epiktetos oli oikeassa sanoessaan, että tapahtumat eivät ihmistä kaada, vaan hänen tulkintansa niistä.

Kulttuurin muodostaminen ja muodostuminen

Näin jääkiekon MM-kilpailujen alla seurataan tarkasti, miten Jukka Jalonen tiiminsä ja pelaajiensa kanssa onnistuu muodostamaan niin kutsutun voittavan kulttuurin. Samalla tavalla monessa lajissa tämä on aikaa, jolloin joukkueen kokoonpano on muuttunut ja uutta rakennetaan. Joissain lajeissa katsotaan, miten kulttuuriin muodostuneet kulmakivet pitävät ja perustukset pysyvät kasassa. Samat ilmiöt ovat myös organisaatioissa nähtävissä.

Jäin miettimään kulttuurin muodostumista ja sen muodostamista. Yhteisöissä usein valtaa pitävät päättävät, mihin suuntaan toimintakulttuuria halutaan viedä. Sehän ei toki takaa, että sinne mennään, mihin halutaan. Toki jokainen yhteisön jäsen vaikuttaa siihen, miten toimitaan.

Jotta muutoksia voidaan tehdä, jostain tulee myös luopua. Luopuminen on monisyinen asia eikä aina helppoa. Toki luopuminen voi sisältää surua, kuten itselle läheisten ihmisten poistuminen joukkueesta herättää. Yhtä lailla luopuminen voi olla vapauttavaa, kuten luutuneista tavoista ja raastavista toimintatavoista luopuminen. Joskus luopuminen voi olla myös vaikeaa, kuten itseä estävistä ajatusmalleista luopuminen voi olla. Jostain on luovuttava, jotta uutta voi kasvaa.

Aina on jotain sellaista pyhää ja tärkeää, josta halutaan pitää kiinni. Urheilussa tällaisia pyhiä ja tärkeitä asioita on paljon. Esimerkiksi jääkiekon maajoukkue tunnetaan leijonina. Siihen sisältyy monia tärkeitä käsityksiä, joista halutaan pitää kiinni. Monissa joukkueissa tällaisia imagollisia, arvoihin ja uskoon liittyviä asioita on useita. Joukkueen tarina katkeaisi, jos ne muutettaisiin.

On mielenkiintoista, miten kulttuuri muodostuu joukkueensa näköiseksi. Jokainen joukkueen jäsen ikään kuin tuo itsestään kulttuuriin juuri sen, mikä vahvistaa olemassa olevaa totuutta joukkueen sisäisestä kulttuurista. Kun se on sellaista, mikä tukee ja auttaa eteenpäin sovitulla polulla, se on hienoa ja upeaa. Mutta jos se on jotain sellaista, mikä ei tue tavoitteiden saavuttamista, joukkue on pulassa. Tietoiset pyrkimykset rakentaa parempaa eivät kanna, kun tiedostamattomassa voimat vievät eri suuntaan.

Joukkueen kanssa toimiminen on näin urheilupsykologin näkökulmasta antoisaa. Siinä voi auttaa tutkimaan, miten kulttuuri muodostuu ja miten sitä voi muodostaa haluttuun suuntaan. Huippu-urheilussa melkein väitän, että kaikilla on motivaatiota rakentaa voittavaa kulttuuria. Silti se ei aina onnistu. Jos sattuma jätetään laskusta pois, ollaan ihmismielen ja ryhmädynamiikan sekä -ilmiöiden rosoisessa ja monimuotoisessa maastossa. Vaatii useita ja toistuvia tietoisia tekoja, jotta kulttuuri muodostuu sellaiseksi kuin sen jäsenet haluavat sen olevan. Jo pelkkä matkanteko opettaa ja sen varrella huomatut onnistumiset.

 

Coachingin taika

Mikä tunne, kun huomaa asian ratkeavan itselle sopivalla tavalla. Miten hienoa on, kun oma polku, jota haluaa kulkea, löytyy. Miten mukava on työskennellä, kun oma tiimi puhaltaa yhteen hiileen ja kaikilla on tekemisen intoa.

Coachina olen ollut mukana kaikissa edellä mainituissa. Fokusoitu, tavoitteellinen ja ihmisten mieliä aktivoiva työskentely on antoisaa myös itse coachille. Jokaisessa prosessissa oppii myös itse. Ihmisten tavat ajatella ja lähestyä asioita yllättävät lähes joka kerta. Luovuus ja innovatiivisuus asioiden järjestelyissä innostaa myös itseä laittamaan parastaan. Parhaillaan työskentely on intensiivistä, mutta leppoisaa, energistä, mutta kevyttä. Eteen tulevat ongelmat näyttävät voitettavilta haasteilta, vaikka ratkaisua ei olisikaan näkösällä.

On aina yhtä ihmeellistä, miten ihmiset voivat löytää potentiaalia rakentaa parempaa todellisuutta itselleen ja miten itsestään selvältä tämä uusi todellisuus tuntuu, kun sitä on hetki pureskeltu. Coachingissa tavoitteena on toki inspiroida asiakasta hyödyntämään oma potentiaalinsa, mutta silti sen taika yllättää joka kerta.

Ihmisen mieli on jotenkin loputon mahdollisuuksien lähde. Coachingissa pyritään rikkomaan tuttuja ajattelumalleja, katsomaan asioita uudella tavalla ja näin auttamaan asiakasta löytämään polku, joka itselle sopii. Coachingin taika on ammattimaisessa työskentelyotteessa, jossa coach tietää, mitä hän tekee ja mihin suuntaan hän prosessia ohjaa. Hän tietää, mikä on tehokasta vuorovaikutusta ja miten asiakkaan tavoitteisiin pääsyä voi tukea.

Nyt vietetään kansainvälistä coachingviikkoa. Ammatticoachit tekevät arvokasta työtä monessa eri organisaatiossa. Coachingissa on taikaa, vaikka se ei lääke kaikkeen olekaan. Varteenotettava kehittämisen väline kuitenkin.

Luottamus täytyy palauttaa

Tämän päivän (25.4.2019) Helsingin Sanomissa uutisoitiin Esperi Caren toiminnasta liittyen vanhustenhoitoon ja ennen kaikkea siihen, miten luottamus tulee palauttaa ja mitä askeleita yrityksessä on nyt otettu. Tosiasia on, että ongelmia on ollut jo vuosia, mutta nyt, kun ne vuosivat julkisuuteen, asiaan näytetään tarttuvan.

Jäin miettimään asiaa laajemmin ja ylipäätään toiminnassamme.

Ei ole harvinaista, että ongelmiin puututaan vasta, kun ne ovat riittävän julkisia. Parisuhdeväkivaltaan, kun ongelmat näkyvät lasten toiminnassa, vaalirahoitukseen, kun lehdet siitä kirjoittavat, työolosuhteisiin, kun ammattiliitot ärähtävät ja valmentajan toimintaan, kun julkinen taho puuttuu asiaan, vain joitain asioita mainitakseni.

Tietenkin voidaan sanoa, että on hyvä asia, kun valvonta pelaa edes jotenkin. Mutta tuntuu, että organisaatioiden ja systeemien sisäinen laadunvalvonta on todella ontuvaa tai sitten systeemin sisällä poikkeaviin ääniin ei haluta tarttua. Niihin ei tartuta, koska ajatellaan, että ”Ainahan nuo valittavat” tai koska sitä ei pidetä totuutena ”Ei pidä paikkansa. Tunnen tyypin, se mitä sanotaan, ei ole totta” tai koska laskelmoidaan, mihin kannattaa tarttua ja mihin ei. Karrikoiden, parin vuoden valituksen aikana osakkeidenomistajat ehtivät rikastua sievoisen summan, ennen kuin tilanteelle tulee tehdä jotain. Yhtä lailla laadunvalvonta voi olla onnetonta. Ongelmat jäävät keskijohdon pöydälle, eikä omistaja tiedä niistä mitään. Ongelmia pyöritellään, mutta ei osata oikealla tavalla tarttua ja puuttua niihin. Tai niihin osattaisiin puuttua, mutta ei oikein tiedetä, kuka saa päättää ja mitä. Joskus myös pelko estää tarttumasta systeemin kipeimpiin ongelmiin.

Luottamus rakentuu teoista pikkuhiljaa, mutta se murenee yhtä lailla teoista exponentiaalisen nopeasti. Jos malli on sellainen, jossa vain julkisuus aikaansaa asioihin puuttumisen, se muuttaa pitkässä juoksussa myös yhteisön todellisuuden. Toisin sanoen, turha puhua asiasta yhteisön johdolle, kannattaa ottaa yhteys suoraan ohi organisaation valvontatahoihin tai mediaan. Näin ongelmat käsitellään median välityksellä. Tästä meillä Suomessa on paljon esimerkkejä. Julkisen riepottelun keskellä unohtuu ihmiset, joista puhutaan ja jotka henkisen taakan kantavat.

Maine kasvaa julkisuudessa, mutta luottamus on mennyt. Ei vain yhteisön jäseniltä, vaan myös ulkopuolelta asiaa seuraavilla. Puhumattakaan henkisestä kärsimyksestä, mikä on vääjäämätöntä, myrskyjen keskellä.

Minkä tulisi muuttua, jotta ongelmiin osattaisiin, viitsittäisiin ja uskallettaisiin tarttua silloin, kun ne ensimmäisen kerran antavat aihetta? Minkälaista johtamisen tulisi olla ja minkälaista siviilirohkeutta se vaatisi työntekijöiltä? Uskon, että vastaukset löytyvät, kun kunkin yhteisön viisaat päät laitetaan yhteen.

Tosiasia on, että yhteisön hyvinvoinnin avaimet ovat jokaisella. Sivustakatsominen on mahdotonta. Jokainen on siis tavallaan osallinen siihen, miten toimintaan ja mihin tulee saada muutos. Joskus vain pyrkimys kiireellä tehdä se, mitä on tehtävissä, sumentaa näkökykyä kokonaisuudelta. Näin kukin juoksee oravanpyörässä, kunnes jossain pakka hajoaa ja kunnolla. Kun ongelmia tulee näkyviin, omakin syyllisyys on jo niin suurta, ettei enää voi vain muita syyttää. Tämäkin hidastaa itse asiaan puuttumista. Joskus myös tällaisessa tilanteessa vauhti vain kiihtyy, ettei näe sitäkään vähää, mitä tapahtuu.

Kun toiminnalla on tavoitteita, tarvitaan johtamista. Johtajan tehtävä on olla riittävän lähellä, jotta hän aistii, mitä tapahtuu ja riittävän etäällä, ettei hän ole samassa imussa ja voi puuttua. Lähijohtaja jo sanana kertoo olennaisen: olla lähellä ja johtaa toimintaa. Hänen perustehtäväänsä kuuluu puuttua, kun alkaa hiljaisia merkkejä näkyä toimimattomasta. Yhtä lailla työntekijöiden, yhteisön jäsenien perustehtävään kuuluu tuoda ilmi ongelmat. Jos he eivät keskenään pysty asioita ratkaisemaan, lähijohtajallakin on johtaja, joka valvoo toimintaa. Toki on hyvä, että yhteisöjen ympärillä on valvovia silmiä, mutta jos ongelmien ratkaisukanavat ovat yhteisön ulkopuolella, luottamusta ei pysty rakentamaan ja ongelmat paisuvat. Ja mikä pahinta, kärsimystä on ollut jo aivan liikaa.   

Kun hiljaisuus puhuu

Istun täällä lähes metsän keskellä vanhempieni talon terassilla. Aurinko lämmittää, pieniä lumikasoja on vielä pellolla ja metsän siimeksessä. Muutoin piha alkaa olla kuiva. Puilla on oma pieni hento konsertti taustalla, linnut visertävät ja mehiläinenkin pörrää narsissien lähettyvillä.

Kirjoitan preesensissä, vaikka hetki meni jo. Hetkeä on hankala kuvata. Jos yrittää samaan aikaan kuvata, kun kokee, menettää jotain oleellista. Haluan kuitenkin kirjoittaa tästä. Hetkessä oli samaan aikaan läsnä hiljaisuus ja sen äänet. Hetki, jossa kaikki sai olla juuri niin kuin ne oli. Mitään ei tarvinnut lisätä eikä pois ottaa.

Palautumisesta ja pysähtymisestä puhutaan paljon. Sen arvoa ihmisen hyvinvoinnille tuskin enää kukaan kyseenalaistaa. Hektisessä maailmanmenossa arvostetaan taitoa olla läsnä. Metelin keskellä se voi olla vaikeaa, ärsykkeitä on liikaa.

Kun istuu hiljaisuudessa, huomaa asiat.  Ei vain ympärillä olevia, vaan myös sisäisiä. Sen, miten asettunut mieli on tai sen, miten hankalaa asettautuminen on. Hiljaisuudessa voi myös aistia sen, miten keho voi. Mitä tarvitsee itselleen juuri sillä hetkellä, jotta voisi paremmin. Hiljaisuus mahdollistaa kuulla kehon viestit.

Ajoittain, mielellään säännöllisesti, tarvitaan hiljaisuutta, jotta voi kuulla selkeästi, mitä hiljaisuus haluaa kertoa.

Työpaikan kusipäät

Luen juuri Robert Suttonin teosta ”Työpaikan kusipäät”. Otsikko on karmiva. Oli pakko napata se kirjaston hyllyltä. Alkuperäisteos on “The asshole survival guide: how to deal with people who treat you like dirt”. No, mielummin kusipää kuin persreikä. Tiedoksi, että olen itsekin kirjoittanut Vesa Nevalaisen kanssa kirjan ikävistä ihmisistä, joten hurskastelu sikseen.

Silti jäin miettimään asiaa. Miltä tuntuisi olla se työpaikan kusipääksi nimetty? Kuka sen edes päättää? Väheksymättä sitä tosiasiaa, että on varmasti olemassa ihmisiä, jotka tiedostamattaan tai tietoisesti haluavat hankaloittaa toisten työntekoa, kusipääksi nimeäminen tuntuu kovalta.

Jos itse on jostain innostunut, on todella ärsyttävää, kun muut eivät innostu samalla tavalla asiasta. Tällöin voi olla vaikeaa edes kuunnella toisten innostumattomuuteen liittyviä seikkoja. Tuntuu, että he ovat tahallisesti vastarannan kiiskejä.

Jos itse näkee esitetyssä asiassa puutteita tai potentiaalisia riskejä, ne haluaa ilmaista, jotta hommasta saadaan mahdollisimman hyvä. Tällöin voi tuntua todella kurjalta, jos itseä aletaan pitää negatiivisena pessimistinä ja asian vaikeuttajana.

Ei harvinainen tilanne. Joskus tietyt ihmiset jämähtävät tuottamaan kyseiseen työtodellisuuteen vain tietynlaisia ulostuloja. Ei edes välttämättä sen takia, että haluaisivat, vaan ovat ikään kuin pakotettuja siihen. Muutoin yhteisöstä puuttuisi moniäänisyys. Nämä vastapoolit voivat vaikuttaa todella hankalilta, tai Robert Suttonia lainaten, todellisilta kusipäiltä.

Joskus ihmiset voivat ryhmän toimivuuden vuoksi kantamaan roolia, joka ei ole edes heitä itseään. Toisin sanoen joku sanoo kritiikin ääneen, vaikka ei olisi lähtökohtaisesti edes sitä mieltä. Valitettavasti se ei tuota heille hyvää eikä yhteisölle. Joustamaton roolinotto tuottaa yhteisöön klikkejä ja syntipukkeja. Joskus kusipääksi nimetty kantaa harteillaan koko yhteisön toimimattomuutta.

Tällaisten työtodellisuuksien muuttaminen on vaikeaa. Kun joku on saanut stigman otsaansa, hänen toiminnastaan toisenlaisten tulkintojen tekeminen vaatii todella paljon vaivannäköä. Yksikin poikittainen sana, hymähdys tai huokaus tulkitaan helposti vanhan leiman mukaan. Joustavuus, avoimuus ja avoimin, ikään kuin aloittelijan mielin toisiin suhtautuminen edellyttää jatkuvaa valppaana oloa omien tulkintojen suhteen. Ehkä kusipää onkin itse, jos ei siihen kykene.