Blogien aika on ohi. Niiden sijaan alkaa uusi palvelu.
Clear mind henkinen hyvinvointi ja terveys videot, jotka sisältävät tietoa, näkökulmia ja erilaisia apu- ja hoitokeinoja henkisen hyvinvoinnin ja terveyden kysymyksiin. Videot löytyvät tästä.
Tuen merkitys työssä
Koulutuksissa olen huomannut, miten merkityksellistä on kokemusten jakaminen. Esimerkiksi valmentajakoulutuksissa toisen valmentajan sanomana, oman samantapaisen kokemuksen kuuleminen, on voimaannuttavaa. Siinä tuntee ikään kuin sielujen sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta.
Jäin miettimään asiaa tarkemmin.
Miten tärkeää meille onkaan tulla kuulluksi, siis ymmärretyksi oman viestimme kanssa. Tulee olo, että on arvokas ja että itsestä välitetään. Samalla tavalla on tärkeää huomata, että ei olekaan yksin oman kokemuksensa kanssa: toiset ovat kokeneet saman.
Jokainen meistä tarvitsee tukea. Tukea voi monella tapaa. Konkreettisesti ja fyysisesti auttamalla kaveria mäessä. Esimerkiksi auttamalla työasian hoitamisessa. Sosiaalisesti, ottamalla yhteyttä. Vaikka vain hetkeksi, viestimällä tai soittamalla. Henkisesti, antamalla aikaa, osoittamalla, että välittää ja ymmärtää toista.
Työpaikoilla tällaisena poikkeusaikana tuen merkitys korostuu. Asioiden kanssa yksinjääminen satuttaa. Se myös uuvuttaa. Yksin puurtaminen myös etäännyttää. Kaipuu toisen ihmisen kanssa olemiseen, ilman, että pystyy näissä olosuhteissa, lisää yksinäisyyden tunnetta. Nyt tarvitaan luovia ratkaisuja pitää yhteyttä ja rakentaa yhteisöllisyyttä.
Välittäminen on tekoja.
Tuen antaminen tapahtuu tekojen kautta. Se välittyy toiselle henkisenä pääomana: “olen arvokas, minulla ja kokemuksellani on väliä”.
Kun antaa, saa jollain tapaa myös takaisin. Joulun alla ei ehkä saa työpöytää tyhjäksi, mutta mieli voisi olla keveämpi, kun on saanut antaa tukea ja on tullut kannatelluksi tuen avulla.
Näillä mietteillä kohti joululomaa ja ensi vuonna uusin miettein.
Henkisellä hyvinvoinnilla on väliä
Tutkimusraporttimme aktiivi- ja jo uransa lopettaneiden urheilijoiden henkisestä hyvinvoinnista julkaistiin 8.12.2020 Liikuntatieteellisen Seuran järjestämässä webinaarissa ”Miten huippu-urheilijan mieli voi?”. Tilaisuudessa virisi hyviä kysymyksiä ja kommentteja, myös tilaisuuden jälkeen. Hyvä niin.
Tutkimuksemme mukaan keskiarvoja tarkasteltaessa urheilijat voivat suhteellisen hyvin. Toisin sanoen, he kokivat tyytyväisyyttä ja heidän psykologinen toimintakykyisyytensä oli hyvä. Entiset urheilijat voivat tilastollisesti merkitsevästi paremmin kuin aktiiviurheilijat, mikä on myös tärkeä ja huomioon otettava tekijä. Tutkimuksemme mukaan vajaa neljännes oli masentunut ja ahdistunut. Puolet oli kokenut ylikuormitustilan ja noin 45 %:lla oli ongelmia nukkumisen kanssa. Vaikka hyvinvointia ilmenee, pahoinvointia ei voi sivuuttaa, vaan se tulee ottaa vakavasti.
Tutkimuksessamme teimme suosituksia, mitä kannattaa ja tulee viedä eteenpäin. Kiinnostuneet voivat lukea tutkimusraportin ilmaiseksi netistä (ladattavissa mm. Clear mind oy:n, UTHA oy:n ja Liikuntatieteellisen Seuran sivuilla).
Jäin miettimään henkisen hyvinvoinnin merkitystä ylipäätään urheilussa. Tiedän, että monet valmentajat ovat uupuneita työtaakkansa alla. Tiedän, että monet vapaaehtoisorganisaatiota pyörittävät työntekijät ja vapaaehtoiset ovat pulassa emotionaalisen kuorman ja työmäärän kanssa. Tiedän, että urheilijoiden pahoinvoinnin tunnistaminen, saati matalan kynnyksen oikea-aikainen ja ammattitaitoinen apu ei aina kohtaa, vaan ongelmat pääsevät kasvamaan liian suuriksi, jolloin urheilija kärsii turhaan ja urheilu-uraan tulee turhaa takkua.
Tiedän myös, että urheilussa on toimijoita, valmentajia, johtajia ja terveydenhuollon ammattilaisia, vain joitain ryhmiä mainitakseni, jotka tekevät arvokasta työtä auttaakseen urheilijoita, valmentajia ja urheiluorganisaatioita rakentamaan henkisesti paremmin voivia urheiluyhteisöjä.
Tämä työ on haasteellista ja vaativaa, koska urheilussa eletään paineiden keskellä ja mitalin hohto silmissä. Julkisuus tuo oman lisänsä tähän maastoon. Lajikulttuureissa elävät omat taustaoletuksensa, joiden muuttaminen ei ole helppoa. Intohimo on usein myös ylisitoutumista ja addiktoivaa.
Henkisen hyvinvoinnin edistäminen tarkoittaa voivavarojen vahvistamisen lisäksi vaativuustekijöiden aitoa tunnistamista ja oikeanlaisia keinoja niiden kanssa elämiseen. Tämä työ tarkoittaa osaamisen vahvistamista ja edellyttää meiltä kaikilta urheilussa toimijoilta auttavaa kättä. Uskon, että se on mahdollista. Luotan, että tämä työ menee eteenpäin.
Toivon, että slogan ”Henkisellä hyvinvoinnilla on väliä” lähtee elämään ja saa ansaitsemansa arvon urheilussa.
Terveydestä bisnestä vai bisneksestä terveyttä?
Terveydenhuollon ammattilaisten kanssa työskennellessä on usein pohdittu kiireen tuntua, työn laatua ja kuormittuneisuutta ylipäätään. Terveydenhuollon ammattilaiset haluavat tehdä hyvää, laadukasta ja tuloksellista työtä. Haasteena on usein koettu ajan puute, työmäärään suuruus ja työtahdin kiivaus.
Jäin pohtimaan asiaa bisneksen näkökulmasta.
Karrikoiden, jos terveyden laittaa x-akselille niin, että toisessa päässä on hyvä terveys ja toisessa ei-terve (oli se sitten toimintatapa tai ihmisen kokemus). Y-akselilla on toisessa ääripäässä hyvä bisnes ja toisessa huono bisnes. Näin ajatellen yksi neliön laatikko sisältää huonon bisneksen, mutta hyvän terveyden. Toisin sanoen, tehdään paljon hyviä asioita, autetaan aidosti ja oikeasti ihmisiä. Oletettavasti myös auttajat, ts. henkilöstö voi hyvin. Huono puoli on se, että tämä ei ole taloudellisesti kannattavaa. Kulut ovat suuremmat kuin tuotot taloon. Yksi neliön laatikko sisältää huonon bisneksen ja ei terveyden. Toisin sanoen ”tehdään vähän mitä sattuu ja vähän kyseenalaisin konstein”. Ainakaan terveydenhuollon ammattilaisten seulasta nämä toimet eivät kovin helposti mene läpi. Kolmas laatikko sisältää hyvän bisneksen, mutta huonon terveyden. Tällöin määrä korvaa laadun. Tulosta tulee, mutta joko henkilöstö voi huonosti tai ihmisten auttamisen laatu ei ole sitä, mitä organisaation arvoissa lukee. Tämä myös kuluttaa ammattilaisia. Nk. juustohöylämenetelmä syö vähintään ammattieettisesti henkilöstöä: tietää, että tekee huonosti, mutta ei ehdi muutoin hoitaa edes jollain tavalla omaa työtään ja apua tarvitsevia. Tällaisessa tilanteessa ei ole harvinaista, että ihminen uupuu ja kyynistyy. Kyynistyminen on usein suoja epätoivolta ja kivulta, joka syntyy, kun tekee työtään omasta mielestään laadullisesti liian huonosti. Neljäs laatikko sisältää sekä hyvän bisneksen että hyvän terveyden. Parhaimmillaan siis työtä tehdään terveys edellä ja bisnes kukoistaen. Tällöin asiakkaaseen ehditään panostaa, hänellä on olo, että juuri hänen asiansa ovat tärkeitä. Tulosta syntyy ja ihmiset haluavat myös ko. palvelun piiriin. Tämä on hyvää myös bisnes näkökulmasta. Usein tällaisissa yrityksissä asiakkaaseen päin ollaan aktiivisesti yhteydessä. Hoitoon osallistuvien henkilöiden välillä tieto kulkee ja ammattilaisten osaamista hyödynnetään monipuolisesti asiakkaan tarpeiden mukaisesti.
Terveys ja bisnes eivät sulje toisiaan pois. Ne ovat myös kaikkien saatavilla ja palveluntarjoajia löytyy varmasti joka lähtöön. Hyvää terveyttä edistävää bisnestä ja bisnestä, joka edistää terveyttä on mahdollista rakentaa. Bisnes, joka tuottaa laadullisesti hyviä palveluita asiakkaille ja bisnes, joka tuottaa tekijöilleen hyvää terveyttä, on loistava tavoite. Tämä koskee kaikkea työtoimintaa, ei vain terveysalalla.
Vaatimisen ja tukemisen välinen tasapaino
Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja johtajien, kollegoiden ja urheiluvalmentajien kanssa vaatimisen ja tukemisen välisestä dynamiikasta. Vaatimisella tarkoitan tässä sitä, että pusketaan tai haastetaan toista tekemään asioita tai ainakin autetaan hahmottamaan syyseuraus suhde eri valintojen välillä, tyyliin, jos jatkat noin, mitä siitä seuraa jne. Tukemisella tarkoitan taas tässä yhteydessä sitä, että ymmärretään toisen emotionaalinen tilanne ja osataan validoida sitä. Toisin sanoen kannatellaan toista kokemuksen läpi.
On veteen piirretty viiva, milloin vaatiminen menee liian pitkälle. Joskus ihmisen rahkeet eivät riitä tekemään muutoksia. Emotionaalinen kuorma on liian suuri, jotta olisi energiaa tehdä mitään ylimääräistä. Tällöin hyvääkin tarkoittavat neuvot ja kehotukset tuntuvat kritiikiltä. Yhtä lailla on veteen piirretty viiva, milloin tukeminen menee liian pitkälle. Toisin sanoen, se ei enää auta. Ihminen jää vellomaan omaan pahaan oloon eikä hyvää tarkoittavat kannattelut enää tue. Tuesta huolimatta toisesta tuntuu, että on kaiken keskellä yksin.
Koskaan ei tokikaan voi tietää, miten autettava kokee sen, mitä auttava osapuoli tekee. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö auttajan kannata olla itse selvillä, mihin hän omilla interventioillaan pyrkii.
Kun halutaan muuttaa jotain, tavoitteellinen toiminta edellyttää tekoja. Muutoin mikään ei muutu. Toisaalta harvoin muutokset etenevät suoraviivaisesti, joten kokemusten kannatteluakin tarvitaan. Joskus taas on tärkeää osata sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Tällöin on tärkeää tukea selviytymistä ja toimeen tulemista ehkä hankalaksikin koetuissa olosuhteissa sekä toisaalta aktiivisesti estää, ettei ihminen kuluta itseään loppuun niin kutsutusti ”hakkaamalla päätä seinään” turhaan.
Vaatimisen ja tukemisen välinen dynamiikka on parhaimmillaan kuin tasapainossa oleva energia. Juuri oikeassa kohtaa osaa antaa väljyyttä, jolloin autettavan on helppo hengittää myös henkisesti. Hän saa ladattua akkuja ja alkaa taas nähdä, mitä kannattaa tehdä.
Yhtä lailla, kun joskus tietää, että nyt on puskettava toista eteenpäin. Vaikka voisi näyttää ulospäin siltä, että ei kannata, luotettavalla rinnalla kulkijalla on olo, että toinen kestää ja tarvitsee nyt työntöapua tehdä asioita. Kun asian on saanut tehtyä, autettava huomaa itsekin, miten tarpeellista vaatiminen oli.
Jotta vaatimisen ja tukemisen välinen energia olisi tasapainossa, tulee auttajan olla läsnä omassa kehossaan, maadoittuneena vallitsevassa hetkessä. Muutoin energian muutoksia ei tunne. Jotta energian muutoksen voi tuntea, tulee auttajalla itsellään olla myös tekemisen ja olemisen tasapaino kunnossa.
Tyyneys kaiken keskellä
”Otetaan rauhallisesti tämä” tai ”Nyt rauhoitutaan” tai ”Hengitä muutaman kerran”. Kuulostaako tutulta, kun pyritään hillitsemään itsemme akuuteissa ja yllätyksellisissä tilanteissa. Puskista tulevat tilanteet säikäyttävät, jolloin syke voi nousta, vatsaa kouraista ja rintaa puristaa. Yhtä lailla toisen hätätilanne voi tarttua itseen, tunteilla kun on tapana tarttua ihan huomaamattomasti. Kiireen tuntu saa itsenkin kokemaan kiirettä, vaikka rationaalisesti sitä ei olisi. Tai kriisitilanteessa tuntuu, että on suuri hätä ja tulisi tehdä nopeasti jotain, vaikka maltti on siinä valttia.
Jäin miettimään asiaa.
Onko niin, että rauhallisuus sekoitetaan tyyneyteen. Rauhallisuushan tarkoittaa mielen tasolla hätäilemätöntä ja hermostumatonta ja toiminnaltaan verkkaista. Esimerkiksi hätätilanteessa rauhallinen ihminen ei koe samanlaisia tunteita ja tuntemuksia kuin muut. Hän on oikeasti rauhallinen. Rauhallisuuden mielentilassa on varmasti helppoa hahmottaa, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Uskallan väittää, että aika harva kuitenkaan kykenee moiseen kriisitilanteissa tai puskista tulevissa tilanteissa.
Mutta sen sijaan voi olla tyyni, ja aika moni onkin näissä hankalissa tilanteissa. Mielestäni tyyneyteen liittyy maltillisuus ja toiminnassa lujuus ja järkkymättömyys. Se ei siis tarkoita, etteikö kehossa resonoisi toisen hätä, toisin sanoen syke voi olla kova, rintaa voi puristaa ja vatsassa voi tuntua, mutta mieli ja toiminta on tyyntä. Ihminen ikään kuin tietää, mitä tekee, vaikka tuntuisi miltä. Hän on tavallaan maadoittuneena ja valppaana samaan aikaan. Mielen ja kehon ohjaus toimii, vaikka tuntemukset olisivat epämiellyttäviä. Skeematerapiassa puhumme ”kapteenista laivassa”. Tällaisissa ikäviä tunteita ja tuntemuksia herättävissä tilanteissa siis kapteeni on laivassa hereillä.
Joskus voimme kritisoida itseämme siitä, että emme osanneet olla rauhallisia, vaan olimme ihan paniikissa. Kun tarkemmin kysyy, mitä tapahtui, tilanne onkin mennyt ihan hyvin. Toisin sanoen toimimme tilanteeseen sopivalla tavalla ja joskus jopa kuten olimme suunnitelleet. Arvioinnissa omat reaktiot hämäävät arviointia: kun tuntuu hankalalta, kun mieleen nousee ikäviä ajatuksia tai kun jossain kokee hetken paniikinomaisen häivähdyksen, alamme sen kautta määrittää koko tapahtumaa. Silloin voi jäädä näkemättä oma tyyneys, se kun kapteeni oli kuitenkin hereillä ja osasi ohjata laivaa läpi tyrskyjen ja myrskyjen.
Korona aikana tuntuu, että tästä on aika ajoin muistutettava itse kutakin. Kyllä tiukat tilanteet tuntuvat meissä kaikissa. Se ei ole meidän syytämme. Olemme vastuussa vain siitä, mitä nyt teemme tämän kaiken keskellä.
Ammatillisuus työssä
Olen huomannut, että johtamis- ja valmennuskoulutuksissa sekä työnohjauksessa ja coachingissa sivutaan usein ammatillisuutta tavalla tai toisella. Käsittely voi koskea itseohjausta, työtapoja, eri rooleja tai tehtäväkenttiä.
Ammatillisuus voidaan määritellä monella tapaa. Itse näen sen monitasoisena työssä näkyvänä käyttäytymisenä. Näkyvää on se, miten ihminen työssään toimii. Siihen, miten toimii, vaikuttaa toki itse persoona, identiteetti, käsitykset itsestä oman alan ammattilaisena, mutta myös sen hetken motivaatio ja halu sitoutua kyseiseen työhön. Yhtä lailla ammatillisuuteen vaikuttaa oma osaaminen. Toisin sanoen, minkälaista tietotaitoa kokee omaavansa ja miten tämä osaaminen on suhteessa työn vaatimuksiin. Ammatillisuuteen vaikuttaa myös työn puitteet. Toisin sanoen, mitkä ovat työn tavoitteet, minkälaiset työolosuhteet ovat ja minkälainen kulttuuri kyseisessä organisaatiossa on. Ammatillisuus on siis monisyinen ja -tasoinen kokonaisuus, vaikka näkyvää siitä on käyttäytyminen.
Monissa yhteyksissä puhutaan esimerkiksi siitä, miten asiantuntija, valmentaja tai johtaja vuorovaikuttaa. Harjoittelemme myös vuorovaikutustaitoja, mikä on toki tärkeää. Olen huomannut, että taitojen harjoittelu ei kuitenkaan aina riitä muuttamaan todellisuutta. Tämä linkittyy osin ammatillisuuteen ja sen käsittelyn puutteeseen.
Itse ajattelen, että vuorovaikutuksessa oma halu kohdata toinen ohittaa taidot. Kun on halua auttaa, ei vahingoittaa toista, sosiaalisesti ei niin taitava onnistuu kohtaamisessa paremmin kuin se, joka omaa hyvät taidot, mutta jolla ei ole halua aidosti kohdata toista. Halu kohdata työssä linkittyy ammatillisuuteen. Käytännössä siis omiin käsityksiin ja asenteisiin joita omaa ja näin omaan itsetuntemukseen ja sen kehittämiseen.
Ammatillisuuden vahvistaminen ei ole kovin myyvä nimenä. Kyllä kai jokainen kokee omaavansa suht vankan ammatillisuuden. Sen sijaan oman johtamisen syväluotaus, omien tunnetaitojen vahvistaminen ja ryhmädynamiikan onnistunut hyödyntäminen tavoitteiden suuntaisesti vaikuttavat otsikoilta, joista voisi ammentaa itselle, työskenteli sitten johtajana, asiantuntijana tai valmentajana.
Ammatillisuus taitaa kuulua niihin sanoihin, jotka ovat kyllä olemassa, mutta eivät innosta. Se on kuin politiikka tai uskonto: siellä se on, mutta tarvitseeko siitä joka päivä puhua? Voidaanko mieluummin puhua yksittäisistä teemoista tai asioista, jotka linkittyvät päivän poliittiseen tilanteeseen? Tällaisena keski-iän ylittäneenä huomaan tarttuvani joihinkin käsitteisiin (ehkä liiankin) tiukasti. Ajattelen, että ammatillisuus sanana on hyvä ja siitä on tärkeää puhua oikealla nimellä. Ammatillisuuden ylläpito ja kehittäminen on tärkeää. En tarkoita, etteikö voisi pureutua ammatillisuuden sisällä vain yhteen teemaan. Oleellista on hahmottaa, mikä merkitys kullakin yksittäisellä taidolla ja teemalla on kokonaisuudessa ja miten ne linkittyvät toisiinsa. Samalla itse asiassa myös ammatillisuus kehittyy.
Onko positiivisuus myrkyllistä?
”Toksinen positiivisuus” ja ”pakkopositiivisuus” ovat sanoja, joita kuulee aika ajoin. Niillä voidaan tarkoittaa montaa eri asiaa, mutta yleisimmin tarkoitetaan sitä, että positiivisen ajattelun korostaminen painaa alleen ikävät kokemukset, jotka jäävät käsittelemättä. Näin muodostuu kulttuuri, jossa saa ilmaista vain iloa tuottavia asioita. Jos ongelmista puhuu, niistä saa puhua vain ratkaisu mielessä. Ilmapiiri myrkyttyy siis positiivisuudella ja normi on ”pakko olla positiivinen, muutoin toimii väärin”.
Jäin mietittämään asiaa tarkemmin.
Jokaisessa yhteisössä muodostuu jonkinlainen kulttuuri. On mielenkiintoista, miten pienet vivahteet alkavat muodostaa yhteisöön oletuksia, joiden mukaan tulee toimia. Osa näistä oletuksista jää tiedostamattomaan määrittämään todellisuutta ja osa nousee käsittelyyn. Vain käsittelyyn nousseet voivat muuttaa todellisuutta. Tiedostamattomasta kukaan ei kanna vastuusta – luonnollisesti. Sinne jää joka yhteisössä asioita, joskus siis myös jakamattomia tunteita, ikäviä kokemuksia ja jopa sietokyvyn ylittäneitä traumaattisia tapahtumia. Ei ole myöskään harvinaista, että johtuen käsittelemättömistä asioista yhteisöön alkaa muodostua tiukan muodollista, varovaista tai ikäviä asioita välttelevää toimintakulttuuria. Joskus myönteisten asioiden korostaminen toimii siis selviytymiskeinona.
Jokaisessa yhteisössä on myös yhdessä jaetut arvot ja tärkeät asiat. Ne siis ikään kuin toimivat kompassina, onko suunta, johon yhteisö on menossa, oikea. Joissain yhteisössä korostetaan myönteisyyttä ja ratkaisukeskeisyyttä. Toisin sanoen toimintaa arvioidaan suhteessa näihin arvoihin: Miten pidit positiivisuutta ja ratkaisukeskeisyyttä yllä, kun toit esille tuon asian? Aika luonnollista, että tuolloin tilaa ei jää kielteiseksi koetuille asioille.
Joskus siis pyrkimällä hyvään, lopputulos onkin kaikkea muuta. Tunnelma on liian jäykkä, jotta väljyyttä rakentaa uutta mahdollistuisi. Ilmapiiri tuntuu kielteiseltä, vaikka jokainen puhuu hauskoja asioita. On luonnollista vältellä ikäviltä tuntuvia asioita. Ne ovat liian ahdistavia. Ja on myös luonnollista, että tunteet löytävät reittinsä. Ihminen kaikkine puolineen haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi – tavalla tai toisella. Tämä näyttäytyy toksiselta. Ihan yhtä toksiselta kuin kielteisten tunteiden jatkuva käsittely ja asioissa märehtiminen sekä negatiivinen asenne.
Jokainen määrittää omalla tavallaan käsitteet. Itse näen myönteisen ajattelun paremminkin toivon näkökulmasta kuin asioiden kieltämisenä. Jos on ongelma, silloin on ongelma. Se ei kiertoilmauksia käyttämällä itse asian sisältöä muuta. Jos on mukavampi käsitellä ongelmaa, kun kutsuu sitä haasteeksi, niin mielestäni siihen on oikeus. Toivon näkökulmalla tarkoitan sitä, miten ongelmaan suhtautuu. Näkeekö siitä mahdollisuutta selvitä? Mikä auttaa itseä, kun katsoo ongelmaa? Millainen suhtautumistapa on itselle oleellinen, jotta mahdollisinten tuskan aaltojen kanssa on mahdollista olla? Näin ollen ajattelen, että sinänsä positiivisuus ei ole myrkyllistä. Toki myrkyllistä saamme asiasta kuin asiasta. Emmekä edes tahallisesti, vaan ihan vain selvitäksemme monimutkaisten ja vaikeiden asioiden kanssa.
Osaamme enemmän kuin tiedämme osaavamme
Olin kouluttamassa valmentajia ja kävimme keskustelua työelämän käännekohdista, siis kohdista, jotka ovat jääneet mieleen. Pohdimme myös, mitä niissä on jäänyt miettimään ja mitä niistä on oppinut. Hämmästelen kerta toisensa jälkeen, miten paljon osaamista on rivien välissä, koettujen tapahtumien oppina syntyneenä.
Oikeastaan keskustelussa nousi esille kaikki koulutusteemat, muun muassa keskustelua toimintatavoista, valmennusnäkökulmista (valmennusfilosofiasta) ja kohtaamistaidoista.
Jäin miettimään asiaa tarkemmin.
Toki voidaan ajatella, että koulutuksessa orientoidutaan jo etukäteen haluttuun teemaan ja moodin, jossa ihminen on jo avoin halutun asian oppimisille. Näin siis mieli virtaa ja hakee itsestä tietoa, jonka ympärillä koulutuksessa pyöritään. Yhtä lailla kyse voi olla siitä, että johdattamalla tietynlaisiin teemoihin, alamme huomata asioita, jotka jo osaamme. Toisin sanoen saamme näkyviin oman tiedostamattoman kyvykkyytemme.
Mietin, miten tärkeää on auttaa toinen toistamme huomaamaan oma osaamisemme ja kyvykkyytemme. Urheilussa huomio kiinnittyy helposti siihen, mitä emme vielä osaa – siihen mitä tulee kehittää. Ymmärrettävästi, jotta voisimme kehittyä lisää. Mutta tärkeä arvo on myös sillä, että saamme näkyviin sen, mitä jo osaamme. Osaamisella tarkoitan tässä kohtaa pinnan alla olevaa kyvykkyyttämme. Niitä juurtuneita vahvuuksiamme, joita muut huomaavat ja jotka ovat itselle itsestäänselvyyksiä.
On hienoa huomata, että omaa jotain arvokasta, sellaista, mitä muut ihailevat ja haluavat mallintaa. Jokaisella meistä on tällaisia juurtuneita vahvuuksia, tiedostamatonta kyvykkyyttä, jonka avaaminen taidoiksi ja ominaisuuksiksi hyödyttää niin itseä kuin muita.
Koulutuksessa valmentajien osaamisen avaaminen taidoiksi, joita heillä jo on, oli opettavaista myös itselleni. Ei sanoja, vain upea tunne olla jakamassa hiljaisen tiedon lisäksi kokemuksellista pystyvyyden- ja pätevyydentunnetta yhdessä. Pääomaa, jota jo on.
Valmentaja johtajana ja johtaja valmentajana
On mielenkiintoista huomata, miten urheilun saralla valmentajien osaamisen kehittämisessä puhutaan paljon johtamisesta ja eri organisaatioissa johtajien koulutuksessa taas valmentamisesta. Molemmissa on puolensa ja ne kertovat tämän hetken tarpeesta vastata kuultuun ja tulkittuun toiveeseen hyvästä valmentamisesta ja johtamisesta.
Työyhteisöissä johtamistehtävä hoidetaan yleensä niin, että se delegoidaan jollekin – siis johtajalle. Hänen tehtävänään on vähintään viime kädessä vastata, että työyhteisössä toteutetaan perustehtävää: siis sitä, miksi ko. työyhteisö tai organisaatio on perustettu. Tähän tehtävään voi liittyä aseman mukaan esimerkiksi taloudellisia, strategisia, henkilöstönhallintaan tai puhtaasti työnjohtoon liittyviä tehtäviä. Onnistuakseen johtamistehtävässä johtajalla tulee olla osaamista vuorovaikutustaidoista, kuten eläytyvästä kuuntelusta ja vaikuttamisesta, yhtä lailla kuin tavoitteisiin pääsyn edellytyksistä, kuten seurannan hoitamisesta ja työnjohdollisista juridisista velvoitteista.
Urheilussa valmentajan tehtävä on auttaa urheilijaa saavuttamaan tavoitteensa, pitää huoli, että puitteet ovat kunnossa, jotta harjoittelu mahdollistuu. Onnistuakseen valmentajana hänellä tulee olla hyvät vuorovaikutustaidot yhtä lailla, kuin taju, miten tavoitteisiin voidaan päästä.
Tehtävissä on samaa, mutta myös paljon eroa. Johtamistehtävä on oma ammattinsa. Samalla tavalla valmentaminen on oma ammattinsa. On totta, että valmentajan työssä on tärkeää osata johtaa. Johtamisen avulla voidaan auttaa urheilijoita suuntaamaan toimintansa oikein kohti haluttuja tavoitteita. Johtajan työssä on tärkeää osata hyödyntää valmentamista, itse asiassa valmentavaa otetta. Johtajan ei tarvitse tietää kaikkea, hän voi kääntää kysymyksen takaisin ja auttaa työntekijää pohtimaan, miten itse ratkaisisi asian.
Vaikka tuntuisi, että saivartelen sanoilla, on mielestäni tärkeää ymmärtää, mitä käsitteitä käytetään ja miten. Jos valmentajaa aletaan pitää johtajana, se muuttaa valmentajan tehtäväkuvan suuntaan, jossa kadotetaan valmentamistyön ydin. Valmennustyön kohde uppoutuu urheiluun vapaaehtoisesti, myös ammattilaisurheilussa. Näin ollen lähtökohta johtamiselle tulee suunnasta, jossa korostuu innostumisen ja halukkuuden vahvistaminen. Johtajan työssä samainen asia auttaa johtamista, mutta ei ole edellytys työn tekemiselle. Työntekijä ei välttämättä ole vapaaehtoisesti paikassa, jossa on. Rahaa on tultava, joten pakko tehdä asettaa myös johtamiselle toisenlaisen tulokulman. Perustehtävä on tehtävä, halusi tai ei.
Toinen riski liittyy työtehtävien määrän lisääntymiseen tolkuttoman suureksi valmentajan työssä. Osaamisen kehittämistä tarvitaan, mutta suuntia, joita tulisi hallita, voi kasvaa tolkuttoman suureksi. Tämä on riski valmentajan hyvinvoinnin näkökulmasta. Perustehtävän ei tarvitse laajentua liian suureksi. Valmentajakin tarvitsee johtajan, joka auttaa pitämään perustehtävän sopivan suurena ja johtaja, voidakseen johtaa, tarvitsee usein valmentajan (coachin) osatakseen johtaa riittävän hyvin.
On totta, että valmentava ote auttaa niin valmentajaa kuin johtajaa yhtä lailla kuin johtaminen, toisin sanoen toiminnan onnistunut ohjaaminen haluttuun suuntaan, auttaa valmentajaa yhtä lailla kuin johtajaa. Silti kyseessä on lähtökohtaisesti kaksi eri tehtävää.