Luin mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan ”Everything´s Not O.K.”, jossa entinen jääkiekkoilija Nick Boynton kertoo kokemuksistaan. Rankkaa tekstiä ja raakoja kokemuksia.
Jäin miettimään urheilu-uran päättymistä ylipäätään. Se voi olla todella kova paikka. Luonnollisesti suhtautumiseen vaikuttaa se, miten tärkeä asia itselle urheilu oli, miten suunniteltua päättäminen oli, vastasiko panokset tuotosta, miten itse uran päätös tapahtui ja mihin tarttua uran jälkeen.
Monelle urheilijalle urheilu on osa identiteettiä. Itsensä kuvaa urheilijana, elää sen kautta ja jopa mittaa arvonsa sen perusteella. Näin ollen urheilu-uran päätöksestä saattaa seurata tyhjyys, merkityksettömyyden tunne, jossa omaa arvoaan epäilee. Kun urheilu on merkinnyt kaikkea kaikessa, jolloin valinnat on tehty sen ehdoilla, ei ihme, että uran jälkeen ei enää tiedä, kuka ja mitä on.
On tutkittu, että urheilu-uran päättäminen on helpompaa niille, jotka ovat tyytyväisiä siihen, mitä saivat urheilulta suhteessa panostettuun resurssiin. Kun urheilu-uran päätöksen on suunnitellut itse ja tietää, mitä lähtee tekemään, ihminen ikään kuin alitajuisesti valmistautuu siirtymään uuteen. Se ei tarkoita, etteikö se tuntuisi ja olisi vaikeaa, mutta saavutetut asiat ja tulevaisuuden suunta auttavat eteenpäin valitulla polulla.
Jos urheilu-ura päättyy suunnittelemattomasti -toisin sanoen esimerkiksi loukkaantumiseen tai siihen, että tippuu joukkueesta- se on paljon rankempaa. Ikään kuin matto vetäistään yhtäkkiä jalkojen alta eikä ole mitään, mihin tarttua kiinni.
Yhtä lailla itse uran päättyminen on merkityksellistä. Vaikka urheilu-ura olisi ollut sinänsä hyvä, mutta päättämisestä jää ikävä maku, se kalvaa ja jättää kaikesta saavutetusta ikävän sivumaun. Ikään kuin syyllisyyttä tai häpeää kantaen siirtyy hiljaisuudessa sivuun. Vaieten koko asiasta.
Ikäviä asioita voi tapahtua, mutta niiden kantaminen yksin on mielestäni turhaa.
Onneksi Suomessa tähän(kin) asiaan on tartuttu. Esimerkiksi itselläni on ollut hyviä esimerkkejä siitä, miten pelaajayhdistykset ja seurat auttavat entisiä urheilijoita henkisen terveydenhuollon piiriin, missa häntä voidaan tukea tällaisen kriisin läpielämisessä. Lisäksi olemme kehittäneet ryhmämuotoista tukea, jossa vertais- ja ammattiavun turvin voidaan auttaa uudelleen löytämään ”Minä, joka olen”.
Kun on panostanut ja antanut kaikkensa johonkin, sitä toivoo, että sillä oli joku arvo. Lopputuleman tulee olla suurempi kuin lopputulos antaisi ymmärtää. Siksikin urheilu-uran päättämiseen kannattaa panostaa jatkossakin – niin urheilijan kuin meidän urheilijan ympärillä olevien ihmisten. Jotta taakseen voi katsoa tyytyväisenä ja ylpeänä, että oli osa jotain itseä suurempaa tarinaa.