Nyt kun työt ovat alkaneet, olen monien asiakkaiden kanssa pohtinut aikataulutuksen vaikeutta. Asioita on liikaa, kiireen tuntu stressaa ja elämä alkaa maistua suorittamiselta – karrikoiden. Uuvuttaa jo valmiiksi syksy ja apua tarvitsisi ajankäytönhallintaan. Kuulostaako tutulta?
Onnistunut ajankäytönhallinta on kysytty tuote niin koulutuksissa kuin valmennuksissa. Erilaisia keinoja ja apuvälineitä hallita omaa ajankäyttöä on pilvin pimein. Huolimatta tästä, aikataulut paisuvat, asioita jää tekemättä ja itselle tärkeille asioille jää ihan liian vähän aikaa.
Itse ajattelen, että harvemmin kyse on rationaalisesta aikataulun haltuun ottamisesta, vaan paremminkin mielen hallinnasta. Ajankäytönhallinta tällaisissa tilanteissa pitää yllä negatiivistä kehää.
Konkreettisesti ihminen voi olla yhdessä paikassa kerrallaan. Näin ollen valinnan tekeminen tapahtuu vääjäämättä: tässä olen, oli se mitä tahansa. Mielemme ei toimi kuitenkaan näin. Se ei seuraa mukana välttämättä sinne, missä keho on. Mielessä voi painaa asiat, jotka jäivät huomiotta, jotka sivuutti tai joihin ei mennyt. Vaikka ne asiat eivät painaisi, ne voivat silti vaikuttaa olotilaan.
Olotila, kokonaisvaltainen sen hetken tunne-mieli-keho yhteys, voi olla kireä, ahdistunut tai ylivirittynyt. Sen tulkitsee usein kiireen tuntuna tai stressinä. Usein me pyrimme myös selittämään itsellemme, mistä milloinkin on kyse ja miksi reagoimme, kuten reagoimme. Syy-seuraus suhde ajattelu etenee usein siihen, että ”reagoin näin, koska aikatauluni ei ole hanskassa”. Niinpä pyritään hakemaan apua ajankäytön hallintaan, vaikka siitä ei ole (ainakaan pelkästään) kyse.
En väheksy sitä, etteikö ajankäytönhallintaa kannata harjoitella ja opetella erilaisia keinoja siihen. Väitän kuitenkin, että halu saada aikaan paljon, halu olla monessa mukana ja halu miellyttää muita sekä kova vaatimustaso itselle höystettynä ankaruudella ja huoli tai epävakaa käsitys omasta kelpaavuudesta, vesittää onnistuneenkin ajankäytön olemassaolollaan. Tekee niin tai näin, aina on syyllinen tai epävarma olo omasta valinnasta. Enemmän pitäisi tehdä, enempään pitäisi pystyä – vaikka muiden mielestä tekeminen on kaukana kohtuudesta.
Ei ole helppoa mennä kohti mielen epämiellyttävää kohinaa: kuten kuunnella kriittistä, ankaraa omaa puhetta, syyllistyä tekemättömistä asioista tai olla huolissaan, kelpaisiko, jos ei tekisikään. Silti se on usein ensimmäinen avain kohti mielen hallintaa.
Mielen hallinta on paradoksaalisesti pyrkimystä olla hallitsematta. Se, mitä on, saa olla. Kyse on paremminkin siitä, voiko oman mieli-keho-tunne kokonaisuuden kanssa olla.