Jääkiekon MM- kilpailut ovat kovaa vauhtia menossa. Suomi hävisi Ranskalle – ehkä vähän yllättäen (ja eilen Tsekeille). Leijonien apuvalmentaja Mikko Manner sanoi YLE:lle Ranska ottelun jälkeen: ”Uskokaa tai älkää, olemme valmistautuneet kaikkiin tilanteisiin, voittoihin ja tappioihin. Kuulostaa varmaan vähän tyhmältä, mutta tällainen traaginen tappio on monesti parasta, mitä joukkueelle voi tapahtua. Se kasvattaa joukkuetta yhteen” (Ylen www.sivut 8.5.2017).

Jäin miettimään valmistautumista ja tapahtumien merkitystä yleisesti joukkueurheilussa. Valmistautumisella voidaan tarkoittaa valmistautumista mihin tahansa turnauksen tai kauden aikana. Se ei tarkoita, että jokainen mahdollinen tapahtuma käydään etukäteen läpi, vaan sitä, että tapahtumiin osataan suhtautua niille kuuluvalla tavalla. Näin yksittäiset tapahtumat eivät muuta halutun lopputuleman suuntaa. Päinvastoin, vahvistavat sitä, koska näistä kokemuksista kasvaa ja voi oppia paljon.

On mielenkiintoista, miten yksittäiset tappiot voivat nostattaa taisteluhenkeä. Ne ikään kuin luovat näkymättömän siteen yksilöiden välille joukkueessa: ”tästä noustaan” tai ”nyt näytetään” – tyylisesti. Joskus tappiot voivat myös lyödä ison iskun perustuksiin. Tällöin usko itseen murenee pikkuhiljaa. Kuin varkain epäily täyttää mielen ja tekeminen muuttuu varmistelevaksi. Monissa tapauksissa tarvitaankin psykologista asiantuntemusta osata käsitellä tappio. Käsittely ei ole vain puhumista, vaan kokemuksellista työstämistä niin, että sen voi aidosti itseen uskoen jättää taakseen.

Kokemukset, karvaat tappiot ja upeat voitot, luovat parhaimmillaan liiman ihmisten välille. Ne sitouttavat yhteiseen tarinaan ja tahtotilaan. Halu rakentaa jotain itselle suurempaa kasvaa. Se luo joukkueelle sisäisen sykkeen, mikä voi näkyä ulospäin eräänlaisena ”hurmostilana”. Virheet eivät kaada, ne kuuluvat asiaan. Yhteinen matka, yhdessä koetut asiat siivittävät koko joukkueen kulkua.

Huippu-urheilu on tulosurheilua ja siinä tähdätään aina menestykseen, mutta pitkässä juoksussa voi pohtia tuloksen ja lopputuleman eroa. Voitto/tappio vai yhdessä ajetut kilometrit, opit itsestä ihmisenä, urheilijana ja joukkuetoverina sekä kokemusten vuoristorata. Viime metreillä, mikä on tärkeintä?