Iltalehden verkkouutisen (17.5.2017) mukaan yhä suurempi osa työkyvyttömyyseläkkeistä johtuu mielenterveyshäiriöstä, etenkin masennuksesta. Tästä aiheutuu vuosittain yli miljardin kustannukset.

Vuonna 2016 kaikista työkyvyttömyyseläkettä saaneista oli mielenterveydellisistä syistä saaneita 49,7%.

Psykoterapeuttina tiedän, että masennus voi olla vaikea sairaus, joka haastaa myös auttajat ympärillä. Työpaikoilla voi olla vaikea ymmärtää, että ihminen ei jaksa tehdä töitä. Omaisia ja läheisiä harmittaa, kun omat kannustukseksi tarkoitetut sanat valuvat tyhjiin eikä masentunut ”saa otettua itseä niskasta kiinni”. Masentunut ihminen taas syyllistyy lisää, kokee itsensä vielä huonommaksi ja epätoivon kuilu syvenee.

Toisaalta tiedän myös, että masennukseen voi saada apua. Oikein ajoitettu apu ei tarkoita aina pitkiä psykoterapioita. Joskus lyhyen psykoterapeuttisen tuen avulla ihminen toipuu työ- ja toimintakykyiseksi. Joskus taas useammat lyhyet psykoterapeuttiset tuet voivat auttaa ihmistä elämässä eteenpäin. Ja joskus on erittäin tärkeää, että pitkä psykoterapia kuntoutus mahdollistuu. Keinoja on monia: yksilö- ja ryhmätasolla. Mitä aiemmin osataan tarttua, sitä nopeammin tapahtuu toipumista. Ja kääntäen, mitä pidempään ihminen ui syvissä elämänvesissä, sen hankalampaa on paluu maanpinnalle.

Tosin joskus tuntuu, että autetuksi tuleminen edellyttää sinnikkyyttä ja todella hyvää henkistä kuntoa. Herääkin kysymys, miten tämä avun saaminen on näin hankalaa? Olisiko aika miettiä, miten voisimme monimuotoisesti ja eri reittejä käyttäen auttaa apua tarvitsevia? Siis hoitaa rahoitus erilaisille, uusillekin tavoille auttaa mielenterveysongelmista kärsiviä.

Jos ei inhimillisen kärsimyksen, niin edes menetetyn rahan takia.