Uusi vuosi alkoi, Suomen 100 vuotis juhlavuosi. Joka uutena vuonna monet tekevät lupauksia uudelle ja paremmalle vuodelle. Se on tavallaan hienoa, halua aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Halu aidosti tehdä asioita paremmin. Olla parempi ihminen. Yhtä monet eivät helmikuussa enää jaksa pitää kiinni luvatuista asioista ja loppu vuonna suurin osa ei enää edes muista, mitä tuli luvattua itselle ja muille.

Minusta se on jotenkin inhimillistä loppu vuoden tilinpäätösaikaan luvata itselle ja läheisille parempaa tulevaa vuotta. Osoittaa, että arvostaa ja välittää. Tosin ihan yhtä inhimillistä on unohtaa lupausten sisältö. Valua takaisin normaaleihin arjen rutiineihin. Eihän niitä rutiineita, jotka ovat vuodesta toiseen pyörineet, muuta yhden numeron muutos vuodessa.

Kannattaisiko sitten jonkun asian eteen ponnistella ja varata sille aikaa?

Monet puhuvat arvoista ja niiden mukaan elämisestä. Tosi asiassa arvot eivät määritä ajan käyttöämme. Vai kuinka moni perheellinen arvostaa työtään enemmän kuin perhettään? Aika harva, vaikka viettää silti työn ääressä aikaa enemmän kuin perheensä kanssa - myös iltaisin.

Meistä monet ovat ehkä oppineet ns. ”luterilaisen työmoraalin”, velvollisuuden tunteen, että ihmisen pitää puurtaa leipänsä eteen. Onko niin, että me suomalaiset mittaamme arvoamme ja onnistumistamme ihmisenä työn kautta?

Mutta siitä lupauksesta. Tosi on, että yhdeksän lupausta kymmenestä ei toteudu. Useimmilla on kuitenkin lupausta tehdessään halu täyttää se. Ehkä pitääkin olla kiitollinen siitä, että yhden katoavan hetken joku on ollut vilpitön itseään tai muita kohtaan halutessaan tehdä tai toteuttaa jotain hyvää.