Urheilusanomissa kirjoitettiin U20 MM-kultaa voittaneen joukkueen hyökkääjästä Saku Mäenalasesta mielenkiintoinen juttu. Toimittajan sanoin: ”Saku Mäenalanen oli juuri saanut kuulla, ettei taso riitä Kärppien B.junioreiden ykkösjoukkueeseen. Pikkupojasta saakka mielessä ollut iso unelma tarunhohtoisesta NHL:stä haihtui ilmaan: ’se oli kova paikka. Ajattelin, ettei tästä tule mitään, kun en ole B-junnuissakaan tarpeeksi hyvä, joten harrastellaan nyt sitten. Pelasin sen kauden Laser HT:ssa B:n kakkosdivaria. Se oli sellainen välivuosi’. Mäenalanen muistelee hieman häpeillen ”(Urheilusanomat, 3/2014, s. 34).
Tämä kappale pysäytti. Jäin miettimään urheilussa kuulemiani tarinoita. Karrikoiden sanottuna, tämän päivän huiput ovat jo vauvasta saakka pitäneet urheiluvälinettä käsissään, leikkineet vain kyseiseen lajiin liittyviä asioita, olleet aina parhaita ryhmässään tai joukkueessaan – ja ennen kaikkea ura on edennyt suoraviivaisesti kohti maajoukkuetta ja kansainvälistä menestystä (ainoastaan mahdolliset loukkaantumiset ovat olleet hidasteina). Tämän vuoksi varmaan poikkeavien tarinoiden kertominen herättää häpeää. Se ei ole soveliasta, se ei kuulu huippu-urheilun eetokseen ja siitä kerrottuihin tarinoihin.
Siksi Mäenalasesta tehty juttu pysäytti. Kyseinen siteeraamani kappale on aivan loistava. Se antaa uskoa niille pikku junioreille, joilla on olo, että he eivät osaa ja heistä ei voi tulla mitään. Se vahvistaa niitä 15 -17 -vuotiaita, jotka saattavat olla menettämässä luottamusta omaan pystyvyyteensä. Se auttaa avartamaan valmentajien näkemyksiä urheilijoista.
Suomi on liian pieni maa siihen, että meillä olisi varaa menettää yhtään potentiaalista huippu-urheilijaa. Huipulla olevien urheilijoiden takapakit, menneisyyden koetut epäonnistumiset ja niistä selviytymiset tulisi nostaa omaan arvoonsa. Ne auttavat niitä, jotka tällä hetkellä painivat samojen ongelmien kanssa. Ne luovat uskoa itseen: ”jos tuo on onnistunut ja kyennyt, niin kykenen minäkin”.
Toivon, että ne urheilevat nuoret, jotka eivät juuri nyt koe itselleen huippu-urheilijan uraa mahdolliseksi, eivät luovuttaisi. Vaan jatkaisivat, tekisivät töitä ja luottaisivat, että vaikka ei nyt, niin ensi tai seuraavalla kaudella!
Toivon, että ne vanhemmat, joiden nuori tytär tai poika ei päässyt haluamaansa ryhmään/joukkueeseen, vaan tippui sarjassa alaspäin, tekisivät kaikkensa kannustaakseen nuorta jatkamaan urheilussa!
Toivon, että en valmentajat, jotka eivät tällä kaudella näe kyseistä nuorta omassa kokoonpanossaan, osaisivat ilmaista asian nuorta tukevalla ja kannustavalla tavalla. ”Se, että minä en ottanut sinua tähän joukkueeseen/ryhmään, ei tarkoita, ettetkö voisi olla huippu tässä lajissa”, on vähin, mitä valmentajan tulee sanoa, koska se on myös totta.