Toimin useiden psykologien työnohjaajana. Moni psykologi miettii oman ammatillisen koulutuksen lisäksi myös muuta lisäkoulutusta, esimerkiksi työnohjaaja- tai psykoterapiakoulutusta. Kliinistä työtä tekevälle psykologille psykoterapeuttikoulutus on oiva lisä syventää omaa ammattitaitoa ja avaa maaston myös kuntoutuspsykoterapeuttina toimimiselle. Yhtä lailla organisaatioissa toimiva psykologi voi haluta syventää omaa osaamista esimerkiksi työ- ja organisaatiopsykologian erikoispsykologikoulutuksella. Sinänsä koulutus ja oman ammattipätevyyden lisääminen ja syventäminen suuntaan, johon on menossa, on hieno asia.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa laajemmin hyvinvointimarkkinoilla.

Markkinoilla on tarjolla jos jonkin sortin hyvinvointi- ja henkistä valmentajaa, muutaman viikon kurssituksella. Silti psykologit, jotka omaavat vuosien tieteellisen koulutuksen psykologian eri alueilta, miettivät, riittääkö oma pätevyys vai tarvitaanko lisää.

Mistä tämä kertoo? Onko ammattikuntamme niin kriittistä ja vaativaa? Toisin sanoen perehtymällä johonkin asiaan syvällisesti, huomaa vain, miten vähän oikeastaan tietää – ja näin janoaa lisää oppia. Vai onko kyse uteliaisuudesta? Puhtaasta halusta perehtyä vielä syvemmin ihmismielen monimutkaiseen maastoon, vain huomatakseen, että aukkoja jää silti. Siksi uusi koulutus voisi tuoda aina jotain lisää. Vai liittyykö asiaan huolta? Jos ei käy viimeisimpiä koulutuksia, jää jalkoihin. Ikään kuin kokemuksen kautta opittu ei opettaisi tekijäänsä.

Psykologi, jos kuka, on pätevä kokemuksen työstäjä ja auttaa ihmistä reflektoimaan omaa kokemustaan ja tilannettaan monipuolisesti.

En tiedä, onko muilla ammattialoilla samaa haastetta. Oli tai ei, lienee kuitenkin aika alkaa korostaa myös ihan perusammattitutkinnon arvoa. Se on jo pätevyys ja kertoo osaamisesta.