Valmennuskausi päättyi juuri – ja päätin samalla myös oman yhteistyöni kyseisen joukkueen kanssa. On yhteenvedon aika.
Valmennus vei aikaa, mutta se antoi paljon. Muilta valmentajilta opin lajin lisäksi myös erilaisia tapoja valmentaa. Valmentaminen opetti myös huomaamaan itsestä uusia puolia – näistä kaikki eivät olleet imartelevia.
Huomaan, että asioiden pohtiminen on minulle helppoa. Tosin psykologin työssä pysähtyminen on asian ydintä – sanat ovat työvälineeni, vaikka havainnoin ja puen sanoiksi myös ei-kielellistä viestintää. Valmentajana taas tuntui, että tapahtumat olivat nopeita. Harjoituksissa muistan, että sanat tulivat suustani ja eleet kehostani lähes intuitiivisesti, miettimättä. Hyvässä ja pahassa.
Tavoitteena minulla oli ja on valmentajana antaa urheilijoille aika, paikka ja mahdollisuus kehittyä urheilijana fyysisesti, sosiaalisesti ja henkisesti (vähintään niissä osa-alueissa, joista vastasin/vastaan). Toisaalta koen, että nuorilla (miksei vanhemmillakin) liikkumisen ilo, onnistumisen kokemukset ja myönteisen minäkuvan vahvistaminen ovat ensi sijaisen tärkeitä. Kun on hyvä olla, uskaltaa kokeilla ja mennä. Kun uskaltaa kokeilla ja mennä, oppii uutta. Uuden oppiminen taas ruokkii pystyvyyden tunnetta, mikä mahdollistaa taas seuraavan taitotason. Jne. Käytännössä hektisessä arjessa en ole vakuuttunut, että asiat olisivat aina menneet noin soljuvasti.
Itselleni oleellista on se, että jokainen valmentamani nuori voi edetä omalla taitotasollaan arvostusta ja hyväksyntää kokien. Käytännössä itse asiassa aika harvoin arvioin valmennustilannetta sen suhteen, miten otin urheilijat kokonaisvaltaisesti huomioon.
Entä sitten arvostamani asiat, kuten esimerkiksi oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus? Valitettavan usein äänekäs sai enemmän tilaa kuin hiljainen. Hiljainen jäi helposti liian vähälle huomiolle. Tunnustan myös, että motivoituneet saivat enemmän huomiota kuin ei motivoituneet. Motivoitumisen tason luonnollisesti määrittelin sillä, a) miten tottelee, b) miten nopeasti tulee paikalle, kun kutsun ja c) miten tehokkaasti ja yritteliäästi tekee haluamiani asioita. Näin jälkiviisaana sanoisin, että kyseiset asiat eivät luonnollisestikaan takaa sitä, että kaveri on motivoitunut itse lajiin ja tekemiseen, mutta kertovat, että ainakin kaverilla oli motivaatiota miellyttää valmentajaa.
Kolikon kääntöpuolella näen, että valmennettavani kehittyivät ja tekivät hyvällä sykkeellä töitä. Treenejä odoteltaessa valmennettavani tulivat kertomaan mieltä painavista asioista ja itselle mieluisista kokemuksista. Harjoituksissa he halusivat kokeilla uusia temppuja ja näyttää oppimiaan asioita.
Koen, että olin hyvä työssäni. Valmentaminen oli myös hauskaa. Se tuotti aidosti iloa myös itselleni. Mielestäni oli upeaa nähdä, kun urheilijat kehittyivät. Oli ja on edelleen hienoa innostua ja heittäytyä tekemisen riemuun mukaan!
Sanotaan, että tyytyväisyys päättää kehittymisen. Aina voi tehdä paremmin ja pyrkiä kehittämään itseä – se on loputon suo. Ehkä kohde kehittymiselle pitääkin valmentajana suunnata siihen, mikä ei oikeasti suju eikä niihin aisoihin, mitkä jo osaa ja joita voisi hieman vielä parantaa. Mukavuusrajojen sisäpuolella on helppo hieman ”tuunata” omia toimintatapoja, mutta mukavuusrajojen ulkopuolella ei – koska siellä oleminen tuntuu.
Arvokkaita arvioinnin hetkiä valmentajille - ja miksei muillekin ihmis-suhdetyöntekijöille!