Läsnäolon jalo taito

Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo on nyt in. Tarpeellisestikin. Hektiseltä tuntuvassa maailmassa taito pysähtyä tuntuu olevan tarpeen yhdelle, jos toiselle.

Pysähtyä ennen kuin reagoi.

Hengittää kerta ennen kuin sanoo.

Ei vain katsoa, vaan myös nähdä.

Ei vain kuulla, vaan myös kuunnella.

Ei vain tuntea, vaan myös kokea.

Läsnäolo edellyttää usein pysähtymistä, konkreettisestikin. Yleistysten takaa ei näe yksityiskohtia, jollei pysähdy tarkemmin katsomaan. Vauhdissa niitä ei huomaa. Joskus pysähtyminen tarkoittaa etäisyyden ottamista. Yksityiskohdat upottavat vielä syvemmälle omiin koukeroihinsa eikä enää näe metsää puilta. Tarkastelu kauempaa auttaa näkemään.

Läsnäolo hetkessä antaa myös tilaa olemiselle. Ikään kuin aikaa olisi enemmän. Ikään kuin asiat olisivat juuri niin kuin niiden tuleekin olla. Ikään kuin luottamus siihen, että asiat tapahtuvat ajallaan, vahvistuisi. Vaikka todellisuus on se, mitä se on, läsnäolo siinä ehkä turhasta turhimmassakin hetkessä antaa hetkellisen sisäisen rauhan ja onnen tunteen. Siitä hetkestä ei puutu mitään. Siihen ei tarvitse lisätä mitään. Vain antaa olla juuri niin kuin se on. Läsnäoloa parhaimmillaan.

Tällaista hetkeen pysähtymistä varmasti tarvitsevat meistä kaikki. Se antaa itselle hetken levon, ikään kuin mieli ja keho hetkeksi puhdistuisi. Sitten taas jaksaa jatkaa matkaa.

Kutsun blogini lukijoita (ja toki muitakin) pysähtymään hetkeen. Antamaan itselle tilaa olla hetkessä. Antaen asioiden, itsen ja tilanteen olla juuri niin kuin se on. Hetken viipyillen, ennen kuin jatkaa matkaa.

Näillä mietteillä kesän viettoon.

 

Hyvästä vai pahasta

Sanotaan, että koskaan ei voi tietää, mikä on hyvästä ja mikä pahasta. Se, mikä näyttää tässä pahalta, voi olla pitkässä juoksussa hyväkin asia – ainakin opettavainen, jos ei muuta. Yhtä lailla onnen kantamoisesta voi seurata jotain ikävää, mitä ei olisi kohdalleen toivonut.

Jälkikäteen kun katsoo tapahtumaketjuja, usein ne ovat menneet juuri niin kuin pitikin – muutoinhan ei olisi siinä, missä on. Jos on tyytymätön siihen, missä on, sitäkään ei voi tietää, onko se hyvästä vai pahasta jatkon kannalta. Elämästä kun ei koskaan tiedä.

Joskus tuntuu, että hyvä ja paha vuorottelee, vaihtaa paikkaa ja taajuutta. Jossain menee hyvin ja jossain ei niin hyvin. Joskus tosin voi olla kyse siitäkin, mikä on oman huomion keskipisteessä. Jos esimerkiksi haluaa päästä opiskelemaan, eikä pääse, se tuntuu todennäköisesti pahalta, vaikka samaan aikaan olisi ihania ystäviä, hyvä parisuhde ja perhe sekä työpaikka. Muiden sanat ei vakuuta, jos asian kokee olevan huonosti. Kukapa sitä on toiselle sanomaan, mikä tulisi kokea hyvänä ja mikä huonona.

Joskus taas tuntuu, että ihmisillä on oiva kyky osata nauttia pienistä onnen kantamoisista, vaikka muutoin elämä olisi kaoottista ja ikäviä tapahtumia täynnä. Ehkä kyse on myös asenteesta. Jotkut osaavat olla kiitollisia siitä mitä on, eivätkä suostu haikailemaan sen perään, mitä puuttuu. Ihailtavaa sekin.

Joskus tuntuu, että tapahtumat eivät voi olla pelkästään tarkoituksellisia, niin kovia kohtaloita tulee jonkun harteille. Onneksi tällaisista tapahtumista ei tarvitse selvitä yksin, ammattiapua on saatavilla. Tällöin miettii myös sattuman merkitystä. Sattumalla ja huonolla tuurilla on myös osuutensa elämän tapahtumaketjuissa. On myös lohdullista, että itseä ei voi syyttää kaikesta. Joskushan sitä on ollut ihan osaton tapahtumaketjuihin, joissa on kuitenkin mukana.

Ehkä oleellista on myötätunto itseä ja toista kohtaan, kun kokee tapahtumien olevan pahasta ja ilo ja ylpeys, kun niiden kokee olevan hyvästä. Joka tapauksessa ne vuorottelevat sattumanvaraiselta tuntuvalla tavalla, pohjavirroissa, joita kaikkia ei tunne. Hyvä niin.

Tunteiden siirtyminen ja tuki siihen

”Mitä minä olen mennyt tekemään?” tai ” Ahdistaa, en millään pääse irti, vaikka järki sanoisi mitä”. Nämä kommentit eivät ole tavattomia myöskään ammattiauttajilla. Työnohjaustyössä olen huomannut, että yksi keskeinen käsiteltävä asia liittyy tunteisiin. Asiakkaan kokemien, omien siitä heräävien ja jälkikäteen koettujen tunteiden kanssa toimeen tuleminen.

Jos ei kaikki, niin ainakin suurin osa ihmisistä haluaa tehdä työnsä hyvin ja onnistua siinä. Ei tunnu siis mukavalta, jos saa esimerkiksi asiakkaalta huutoa ja kommenttia ettei osaisi hommiaan. Sattuu, vaikka tietää, että asia ei ole niin kuin asiakas väittää. Yhtä lailla ammattiauttaja voi joutua kannattelemaan yhtäkkistä syyttelyryöppyä palaverin viime minuuteilla. Vaikka kyseinen syyttely ei kohdistuisi itseen, se voi tuntua ikävältä.

Psykologisen työn asiantuntijan työ perustuu itse asiassa tunnekokemuksen käsittelyyn. Ilman tunnekokemuksen työstöä harvoin mikään oikeasti edes muuttuu. Näin ollen voisi karrikoiden sanoa, että tunteiden kanssa oleminen on tässä työssä ”peruskauraa”. Tunnekokemuksen vastaanotto, ymmärtäminen, hyväksyminen ja käsittelyn auttaminen on ainakin psykologin työssä läsnä koko ajan, vaikka toimenpidetasolla puhuttaisiinkin ajatuksista ja uusista käyttäytymismalleista.

Se, että asiat kuitenkin tuntuvat, on varsin inhimillistä ja luonnollista. Ihminen se auttajakin on ja hyvä niin.  Yhtä lailla se kertoo myös ammattilaisen hyvästä otteesta työhön: hän välittää ja on läsnä koko ”solukollaan”. Siis henkisesti ja fyysisesti. Näin kokemuksetkin tuntuvat, tulevat sisään ja näin kannatelluiksi ja uudelleen jäsentelyyn asiakkaalle.

Tämän työn tekemisen perusedellytyksiä on se, että myös auttaja tulee kannatelluksi, että myös hän voi käsitellä sitä, mitä kantaa. Näin hän myös jaksaa ja uusiutuu ottamaan vastaan uusia tunneryöppyjä, jotka ovat autettavalle taas tärkeitä eteenpäin menemisen suhteen. Tärkeälle työlle tarvitaan jatkuvaa päivitystä ja reflektiivistä peiliä, esimerkiksi työnohjauksen avulla. Toivottavasti auttajan työnantajat näkevät tällaiseen panostamisen satsauksena ja investointina eikä pelkkänä kustannuksena ja näin minimillä panostettuna.

Voittoon ilman paineita?

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuissa Sveitsi kamppaili kultamitalista. NHL:ssä tulokas joukkue Las Vegas Golden Knights ylsi tulevaan Stanley Cup -finaaliin. Yllättävää ja sensaatiomaista. Toki aina voi spekuloida, miten yllättävistä tuloksista puhutaan. Esimerkiksi Sveitsillä oli useita NHL pelaajia ja ehkä maan paras joukkue kautta aikojen, mutta silti.

Jäin miettimään, mikä merkitys ulkoa tulevilla paineilla on suorituksessa. Tokihan emme voi tietää, mitä paineita Sveitsi tai Golden Knights ovat oikeasti kantaneet, mutta spekuloida voi aina. Onko niin, että huomio keskittyy enemmän itse tekemiseen (ja joukkueessa yhteiseen toimintaan), kun kenenkään ei tarvitse ottaa kantaa menestysodotuksiin? Vai onko niin, että kun kukaan ei odota mitään, on helpompi vain nauttia itse tekemisestä? Vai onko kenties niin, että jos ei ulkoa odoteta mitään, niin tulee halua näyttää – ja näin tekemisessä on enemmän panosta kuin jos tätä yhteistä tunnetta ei olisi?

Sanotaan, että urheilussa on oleellista oppia elämään paineiden kanssa. Parhaimmillaan osata hyödyntää ne ja heikoimmillaan edes sietää ne. Painehan taitaa tulla fysiikasta ja sillä kuvataan yksikköön kohdistuvaa voimaa. Jos ajattelee painetta voimana, mikä siitä tekee niin hankalan?

Urheilussa, jos missä, mitellään voimasta: Kumpi kaatuu ensin, kumpi voittaa mittelön? Tuo kumpi voi olla toinen ihminen, joukkue tai laite tai aika omaa itseä vastaan. Parhaimmillaan mittelöstä tekee hauskan juuri se, että siinä kisaillaan ja kilvoitellaan voitosta. Itseen kohdistuvan paineen eli voiman voittamisesta.

Onko niin, että kyse ei ole paineesta sinänsä, vaan odotuksista lopputuloksen suhteen. Kenelle tahansa voi olla haasteellista nauttia mittelöstä, jos kaikkien huomio on muualla kuin itse mittelössä. Jos kaikkien huomio on maaliviivassa, 60 minuutin päässä tai kilpailun loppuminuuteissa, vaatii paljon urheilijalta pitää mielensä kurissa ja vain siinä hetkessä, jossa mennään. Varsinkin silloin, jos kaikkien kysymykset kohdistuvat sinne, mitä ei ole vielä lähelläkään. Vääjäämättä alkaa miettiä, mikä on oleellista ja merkityksellistä. Näin sisäinen paine kasvaa liian suureksi. Painetta on tasattava, jotta sen kestää. Näin energiaa valuu pois itse tekemisestä – ja se ei ole sitä, mitä parhaimmillaan voisi olla.

Vai onko kyse ylimääräisen paineen eli voiman voittamisesta? Toisin sanoen, kilpailussa ei ole enää kyse vain omasta suorituksesta, vaan koko kansakunnan maineesta ja kunniasta? Tai vanhempien arvostuksesta tai omasta ja valmentajan työpaikasta? Ei riitä, että nostaa 160 kg rautaa, pitää nostaa toinen mokoma – alitajuisesti ja tahattomasti.

Painetta on aina – oleellista on ehkä tunnistaa, milloin kannattaa päästää turhat ylimääräiset höyryt ulos, milloin tasata ja milloin hieman puristaa. Sveitsi ja Las Vegas Golden Knights tuskin olivat paineitta. Ehkä heidän kohdalle ei vaan tullut ylimääräisiä odotuksia. Pelkästään hyvään kisailuun kohdistuvaa painetta, voimaa, joka on voitettavissa.

 

Tyytyväisyyskö este kehittymiselle?

Sanotaan, että kehitys päättyy tyytyväisyyteen. Tottahan se on. Kun on tyytyväinen, niin ei näe enää tarvetta muuttaa mitään. Kun ei näe tarvetta muuttaa mitään, ei myöskään voi kehittyä. Se riittää missä on. Varsinkin urheilussa puhutaan paljon siitä, miten tyytyväisyys on este kehittymiselle. Halu ja nälkä kehittyä päättyy, kun on tyytyväinen siihen, mitä on saavuttanut ja missä on nyt.

Jokaisella asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Tyytyväisyyden toisella puolella on tyytymättömyys. Toisin sanoen, tyytymättömyys pitää kehitystä yllä. Kehitys alkaa tyytymättömyydestä ja se takaa, että ihminen kehittyy ja haluaa muutosta. Vaikka näitä sanoja ei käyttäisikään, ne ovat sanonnan ”kehitys päättyy tyytyväisyyteen” takana. Ne voidaan lukea rivien välistä. Myös silloin, kun sanoja itse ei sitä tarkoita.

Jos pysähtyy tähän tyytymättömyys puoleen ja kehitykseen, on siinäkin perää. Monet ihmiset alkavat tehdä muutosta elämässään, kun oma tyytymättömyys kasvaa riittävän suureksi. Harva kestää sitä, että oma nk. V-käyrä kasvaa kovin suureksi. Jonkin asian on muututtava. Urheilussa tyytymättömyys omaan kuntoon tai taitotasoon saa harjoittelemaan vielä enemmän ja tehokkaammin.

Tällainen dikotominen ajattelu tosin johtaa siihen, että muunlainen tulkinta ei ole mahdollista. Toisin sanoen, jos haluat kehittyä, sinun tulee olla tyytymätön, koska tyytyväisyys estää kehittymisen. Tällainen dikotomisuus saa pahimmillaan ihmisen ruoskimaan itseään jatkuvalla syötöllä. Se, mitä on saavuttanut, ei riitä. Aina voi tehdä vähän paremmin. Sen lisäksi, että voi kuluttaa itsensä loppuun, tyytymättömyys syö myös henkisesti. Aiemmin iloa tuottaneesta asiasta tuleekin pakko. Vapaudesta nauttia tuleekin suoritus. Askel askeleelta elämä onkin pelkkää suorittamista. Tyytymättömyys syö usein enemmän kuin antaa. Urheilussa ylikuormitustilojen taustalla tällainen tarina ei ole harvinaista. 

Mitä, jos tyytymättömyyden sijaan puhuisikin halusta tai tykkäämisestä? Toisin sanoen, kun tykkää jostain, sitä tekee mielellään, tai kun haluaa jotain, siihen mielellään paneutuu, vaikka olisi lähtökohtaisesti tyytyväinen itseensä ja tilanteeseensa. Toisiko se väljyyttä itselle enemmän vai tukkisiko se kehittymisen väylän?

 

Onnistuminen on in

Näyttää, että onnistuminen on in. Google haulla nousi vajaa 2,5 miljoonaa tulosta hakusanalla onnistuminen (n. 0,34 sekunnissa). Ymmärrettävää. Kukapa ei haluaisi onnistua.

Kun syvennytään onnistumiseen ja siihen, mitä se tarkoittaa, ollaankin jo huterammalla maastolla. Itse asiassa aika usein törmää siihen, että onnistuminen määritellään samalla sanalla eli onnistumisella. Käytännössä siis esimerkiksi näin: onnistumisessa ”ihminen kokee kokonaisvaltaista onnistumisen tunnetta” tai ”prosessi onnistui”. Mitä onnistuminen siis on?

Minulla oli ilo kirjoittaa kirja yhdessä valmentaja Marianne Miettisen kanssa onnistumisen teemasta (Onnistumisen taidot – tie kohti tavoitteita, 2018. Kirjapaja). Perehdyimme onnistumisen maastoon omien kokemustemme kautta ja haastattelemalla eri alojen huippuosaajia Suomessa. Huomasimme, että onnistuminen on samaan aikaan lopputulos, lopputulema, matkanteko ja sisäinen kokemus.

Toisin sanoen, kun ihminen pääsee tavoitteeseen, jonka on asettanut, se tuntuu hyvältä. Pääsi tavoitteeseen tai ei, usein huomaa, että on oppinut itsestä ja maailmasta paljon uutta, saavuttanut ehkä jotain sellaista, mitä ei olisi uskonut. Yhtä lailla pelkkä matkanteko kasvattaa ja opettaa kulkijaansa. Elämässä sitä voi kokea monenlaisia tunteita ja haastaa omia käsityksiään itsestä. Huomata, että aurinko paistaa risukasaan, tai että risukasan alla olikin palatsi. Ihmiset määrittävät onnistumisen hyvin eri tavoin. Se, mikä toiselle on onnistuminen, on toiselle arkea. Itsestäänselvyyksiä pidetään harvoin onnistumisina.

Tämän hetken buumi näyttää liittyvän onnistumiseen. Halu elää onnellisena ja onnistuen siivittää ihmisen kulkua – niin hyvässä kuin pahassa. On hienoa, kun ihmiset yrittävät ja haluavat antaa parastaan. Yhtä lailla, on surullista katsoa ihmistä, joka kuluttaa itsensä loppuun pyrkien onnistumaan mielensä maastossa, jossa onnistuminen karkaa aina kauemmas, mitä lähemmäs sitä pääsee.

Onnistumisessa on hitusen samaa kuin onnellisuudessakin: kun sitä kovasti tavoittelee, se saattaa kadota. Ja kun antaa olla, huomaakin kokevansa itsensä onnelliseksi. Joskus tuntuu, että helpommalla pääsisimme, jos lakkaisimme pyrkimästä johonkin tiettyyn olo- tai asiantilaan. Se ei tarkoita laiskuutta, vaan sitä, että luottaa asioiden tapahtuvan ajallaan ja itselle oikeassa järjestyksessä. Ihan vaan elämällä ja tekemällä sitä mistä nauttii, vaikkei aina niin ”onnistuneelta” näyttäisikään. Kun onnistumista lähestyy näin, se on ihan aiheestakin in tällä hetkellä.

Viisikymppiset ikäkriisissäkö?

Huomaan, että ainakin itse olen pysähtynyt pohtimaan omaa elämääni 50 vuoden rajapyykin ylittäneenä. Jäin miettimään asiaa yleisemminkin ja en välttämättä tiettyyn ikään liittyen. Elämänkulkuun kuuluu tietynlaiset nk. kehitykselliset kriisit, joiden aikana voi kasvaa ja tutustua itseensä uudella tavalla. Sana kriisi kuulostaa melko kovalta, paremmin ehkä asiaa kuvastaisi se, että vanhalla tavalla ei enää pääse eteenpäin, joutuu tilanteeseen, jossa jonkin on muututtava. Nämä elämän taitekohdat, peilauskohdat haastavat kokijaansa.

Keski-iän ylittäneillä keholliset muutokset ovat jo sinänsä oma pysähtymisen paikka. Keho muuttuu, ehkä virtaa on vähemmän kuin ennen ja jos erehtyy valvomaan liian pitkään, toipumiseen menee pidempi aika. Joillakin taas mieli on virkeä ja energinen, mutta keho ei enää ole. Sitä koittaa päästä Porschen vauhtiin mopolla ja on ihmeissään, kun ei vaan kulje.

Joillakin kotona on tyhjä talo: lapset ovat lähteneet, on tullut ehkä erokin, kun huomaa, että mikään ei enää yhdistä. Toisaalta samaan aikaan on vapautta tehdä enemmän sitä mitä haluaa. Ei ole samalla tavalla aikataulurajoitteita kuin ruuhkavuosissa. Joillakin uusperheen arki syö vähäisenkin energian ja joillain uusi rakkaus antaa virtaa, vaikka elämässä muutoin olisi menetyksiä ja luopumista.

Samaan aikaan, kun on luopumista jostain, voi löytää uusia ovia jostain muualta. Yli keski-iän eläneillä on jo elämänkokemusta ja työkokemusta eri aloilta. Ilmiöt, joihin törmää (työ tai muut asiat) elämässä, tulevat enää harvoin ensimmäistä kertaa. Suhteuttamistaitoa on ja tietynlaista asioita helpottavaa realismiakin.

Joillakin elämään liittyvät tabut nousevat uudelleen arvioinnin kohteeksi, oli sitten kyse seksuaalisuudesta, menneisyyden perhesalaisuuksista tai kuolemasta. Keski-iän ylittäneet päätyvät monesti pohdinnoissaan tuulettamaan uusiksi uskomuksiaan ja tabuihin liittyviä tapojaan.

Vapaus ajatella, osoittaa sormella epäkohtia ja nostaa keskusteluun vaikeita asioita, voi olla monelle perheelle, työyhteisölle tai yhteiskunnalle haasteellista sulatella.

Vapauteen liittyy myös luovuus. Luovuus tuottaa, ajatella ja toivottavasti myös tehdä. Parhaimmillaan siis tuottaa jotain uutta. Sellaista, mikä ei olisi syntynyt vielä 10 tai 20 vuotta sitten.

Jokaisella ihmisellä on varmasti oma risti kannettavana. Samalla jokaisella ihmisellä on paljon annettavaa. Kun elämää peilaa, toivoisi, että vastaukset kantavat ja auttavat ponnistamaan, ja toisaalta lisäävät hyväksymistä ja lupaa myös vain olla.

Toiminnan arvioinnin merkitys

”Oli hyvä valmennus” tai ”Oli kyllä hienoa olla mukana” eivät ole harvinaista kuultavaa koulutusten, valmennusten tai valmennusprosessien jälkeen. Yhtä lailla kuin ”Opin paljon” ja ”Sain itselleni paljon”, ilman että todellista tietoa siitä mikä muuttui, edes on.

Tuollaiset palautteet ovat miellyttäviä konsulteille, valmentajille ja kouluttajille, mutta mitä ne kertovat todellisesta muutoksesta? Miten paljon mikään muuttui arkitodellisuudessa?

Luonnollisesti muutokset ovat hyvin eri tasoisia. Ajattelumallien muutoksista aina aikeisiin, yrityksiin, satunnaisiin tekoihin ja muuttuneisiin käytänteisiin asti.

On, totta, että vain tekemällä jotain, asiat muuttuvat. Tekemisen lisäksi tarvitaan arviointia siitä, miten tekeminen onnistui ja mitä saatiin muutettua. Muutoinhan sitä voi toistaa samaa tekemistä vuosikausia, oppimatta oikeastaan mitään, vaikka kuvittelisikin, että on muuttunut.

On tärkeää, että prosesseissa ja projekteissa on tavoitteet. Hyvät tavoitteet ovat mitattavissa ja niissä on joku ”dead line”. Tavoitteet myös ohjaavat toimintaa ja pitävät toiminnan jossain ruodussa. Arvioinnin avulla voidaan mitata, miten toiminta etenee ja loppuarvioinnissa katsoa, miten tavoitteet toteutuivat.

Arviointitapoja on monia. Helpoin lienee on arvioida subjektiivista kokemusta: osallistuja itse arvioi, mitä sai ja oppi. Yhtä lailla mittarina voi olla jokin itsen ulkopuolinen arvio, kuten sairauspoissaolojen väheneminen työelämässä tai nopeuden lisääntyminen urheiluharrastuksessa. Vaikeammin mitattavia ovat psykologisen todellisuuden muuttuminen, kuten ryhmässä turvallisuuden lisääntyminen tai yksilöllä sallivuuden lisääntyminen itseä ja muita kohtaan. Niihin tarvitaan usein ulkopuolista asiantuntijaa, jotta mutu tuntumalta vältyttäisiin.

Toiminnan arviointi lisää myös itse tekemisen arvoa. Se antaa prosessille lisämerkitystä ja sille kuuluvaa arvoa. Parhaimmillaan se lisää myös ryhtiä itse tekemiseen.

Omaa toimintaa voi arvioida missä tahansa asiassa – meistä kukin. Miten onnistuin tuossa kohtaamisessa? Olenko tyytyväinen siihen, mitä sain aikaan? Millä tavoin omasta mielestäni panostin käsillä olevaan tehtävään? Mitä tekisin tällä tietämyksellä toisin? Miten olen läsnä juuri nyt? Mitä siinä on mahdollista muuttaa?

Sen lisäksi, että arvioinnilla on merkitystä, myös merkityksellistä arviointia tarvitaan.

 

 

 

 

 

Milloin urheilija saa kieltäytyä kilpailusta?

Tällä hetkellä jääkiekossa käydään kiivasta keskustelua siitä, kuinka jotkut jääkiekkoilijat ovat kieltäytyneet MM-kilpailupaikasta. Keskustelun näkökulmat ovat kaikki mielenkiintoisia: mihin on kadonnut kunnia edustaa Suomea ja miksi muka urheilija ei voisi itse päättää, missä kilpailee ja missä ei, vain pari näkökulmaa mainitakseni.

Jäin miettimään asiaa yleisemminkin urheilussa. Ei ole harvinaista, että urheilija haluaisi jättäytyä pois urheilukilpailusta, mutta valmentaja toivoo hänen osallistuvan. Mistä on kyse, kuka saa päättää ja millä perusteella?

Joskus urheilijan kieltäytymisen taustalla on puhdas henkinen ja/tai fyysinen väsymys. Väsymys lisää loukkaantumisriskiä, jolloin voi olla urheilijan uran näkökulmasta tärkeämpää jättää kilpailu väliin kuin riskeerata kehon kestäminen yhdellä ylimääräisellä kuormalla.

Joskus kieltäytymisen taustalla on arvokysymys: kyseistä kilpailua ei pidetä niin tärkeänä kuin sitä, mitä muuta olisi samaan aikaan tarjolla tai kyseisessä porukassa tai kyseisten valmentajien kanssa ei haluta olla.

Joskus elämässä on sattunut jotain sellaista, mitä ei halua sanoa ääneen, mutta se estää osallistumasta kilpailuun. Useimmissa tilanteissa valmentaja tai joku valmennustiimistä tietää syyn, mutta julkisuudessa sitä ei tiedetä.

Joskus taas tiettyjen urheilijoiden poisjäänti lisää myös muiden poisjääntiä: ”jos tuo ei osallistu, niin minäkään en viitsi”. Tulkittu asenne siis leviää.

Mikä edellä mainituista syistä on sellainen, että se ei riitä syyksi? Ja jos ei riitä, mitä siitä seuraa?

Itse olen ollut tilanteissa, joissa esimerkiksi väsymyksestä ääneen puhuminen valmennustiimissä ja sen julkituominen on avannut urheilijan lukkoja, ja urheilija onkin halunnut kilpailla – ja saanut itsestä hyvän suorituksen irti. Yhtä lailla tiedän tapauksia, joissa painostettuna urheilija kantaa kilpailun jälkeen väsymyksensä lisäksi häpeää huonosti tehdystä suorituksesta.

Jos kilpailua ei pidä tärkeänä, se voi mahdollistaa silti tiettyjen taitojen harjoittamisen, yhtä lailla kuin sellainen suhtautuminen voi vaikuttaa muihin estäen heidän parhaan potentiaalin esilletulon.

Lienee sanomattakin selvää, että elämän syvät kriisit laittavat selän seinää vasten ja pakottavat suhteuttamaan asioiden tärkeysjärjestyksen. Tällöin tietyt kilpailut voivat jäädä. Tosin joskus urheilijalle voi olla pelastus ja voimavaratekijä päästä kilpailumatkalle tuttuun ympäristöön mukaan. Ei siis sääntöä siinäkään.

Halutonta ja motivoitumatonta urheilijaa ei lähtökohtaisesti kannata pakottaa mukaan: ihminen, joka haluaa ja joka on innostunut, oletettavasti myös paneutuu ja yrittää tosissaan. Vaikuttamismahdollisuus, itsenäinen päätöksenteko ja halu kuulua ryhmään motivoivat antamaan parastaan.

Kukapa on siis riittävän viisas sanomaan, milloin tulee osallistua ja milloin ei. Parasta lienee se, että asianomaiset itse ovat avoimessa, arvostavassa ja toisia kunnioittavassa keskusteluyhteydessä. Tämän päivän päätöksillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia. Siksi kohtaamisiin ja hyvän yhteyden rakentamiseen kannattaa satsata.

 

Onnistuminen taitona

Kirjoitin valmentaja Marianne Miettisen kanssa kirjan ”Onnistumisen taidot – tie kohti tavoitteita”. Prosessi oli monella tapaa opettavainen. Ensinnäkin onnistumisen määritteleminen sinänsä on jo monisyinen asia, saati sen arvioiminen. Milloin voidaan katsoa asian onnistuneen ja milloin ei? Useinhan on niin, että kaikessa voidaan nähdä jotain onnistumista ihan samalla tavalla kuin epäonnistumistakin.

On kuitenkin mielenkiintoista nähdä onnistuminen taitona. Näinhän se on kaikkien ulottuvilla, ei vain joidenkin herkkua. Onnistuminen jossakin on tekemistä; osin mielen sisäistä ja etupäässä ulkoista toimintaa. Periaatteessa siis varsin yksinkertaista, mutta niin perin monimutkaista ja vaikeaa.

Usein onnistuminen ei ole vain omasta panoksesta kiinni. Joskus taas omaa panosta ei jaksa käyttää, kun on niin väsynyt tai elämässä on liikaa kuormittavia tekijöitä. Joskus onnistumisia ei edes hahmota. Joskus taas väliin tulevat muuttujat sotkevat pakan niin sekaisin, ettei enää tiedä, mihin suuntaan kannattaisi liikkua.

Tällöin voi olla vaikea arvioida, missä on menossa. Näin ollen oppeja matkan varrelta ei myöskään osaa arvostaa. Vaikka ne kertovat kauniilla, joskus karullakin tavalla, omasta elämästä oleellisia asioista onnistumisesta.

Suhtautumistavan muutos voi olla vaikeaa: miten hahmottaa asia tavalla, jota ei ole ennen edes huomannut, saati käyttänyt? Miten suhtautua asiaan niin, että siitä näkee eteenpäinmeno mahdollisuuksia? Kun onnistuu näkemään uuden kytkennän, mahdollisuuden tai alun, on jo omaksunut yhden tärkeän onnistumiseen liittyvän taidon. Kun lähtee kokeilemaan, vaikkakin haparoiden, välillä mätkähtäen pitkin pituuttaan maahan, taitoja onkin jo enemmän.

Onnistumisen taitokartan luominen ei ole rakettitiedettä. Se on mahdollista kaikille. Siihen kuuluu monimuotoinen ja syväluotaava psykologinen maailma, jonka lainalaisuudet ja sattumalla syötetyt tapahtumakertoimet luovat tavoitteiden tielle elämää, jotka pahimmillaan asettavat hidasteita ja esteitä ja parhaimmillaan sytyttävät ja kannustavat kulkijaansa.