Kasvun paikka

Olin puhumassa HIFK:n järjestämässä tilaisuudessa ja samalla minulla oli ilo kuunnella Saku Tuomisen esitystä. Hän puhui kasvusta ottaen mallia siitä, miten puut kasvavat metsässä: korkeutta, leveyttä ja syvyyttä. Kolmeen eri suuntaan. Esimerkit olivat avaavia siitä, miten yritykset, joukkueet ja toisaalta ihan tavalliset ihmiset voivat kasvaa kohti omaa potentiaaliansa.

Jäin miettimään tätä kasvuteemaa tarkemmin.

Ihmiselle on luontaista kasvaa. Lapsi kasvaa ilman kasvattamista. Tosin kasvun suunta ei välttämättä ole aina toivottu, jos siihen ei puututa – siis rakkaudella rajaten. Näin parhaimmillaan kasvu tuottaa itseä arvostavia ihmisiä.

Joukkueessa kasvu mahdollistaa parhaimmillaan niin ihmisenä kuin joukkueena kasvun. Joukkueen jäsenet oppivat parhaimmillaan löytämään potentiaalia sieltä, missä ei uskonut sitä olevan. Joukkue hengittää parhaimmillaan vapautuneesti ja tekeminen on enemmän kuin osiensa summa antaisi ymmärtää.

Organisaatiossa kasvu ymmärretään helposti vain tuloksen kasvuna. Parhaimmillaan se on vain sivutuote, kun itse kasvumahdollisuuksien huomio on ihmisten tekemisessä ja vielä paremman tekemisen mahdollistamisessa.

Kasvua tapahtuu siis helpostikin, usein tahtomattaan. Oleellista on, mihin kasvu suuntautuu ja mitä se tuottaa lopputulemana. Vinoon kasvanut puu kaatuu. Hyvissä olosuhteissa, oikea-aikaisella tuella ja sopivilla interventioilla puukin onnistuu kasvamaan suoraan pituuteen, mihin se on tarkoitettu kasvavan. Ihmisten suhteen todellisia kasvun paikkoja ovat usein tilanteet, jolloin asiat eivät suju. Ongelmia alkaa näkyä horisontissa ja helpommalla pääsisi, jos luovuttaisi. Tällaisissa kohtaa mitataan ihmisen, joukkueen ja organisaation vahvuus, sen heikoimmalla hetkellä. Annetaanko kasvaa vinoon vai tehdäänkö töitä, jotta kasvu ohjautuu suuntaan, johon sen oli tarkoitus mennä.

 

Sitku, mutku ja nytku

Nämä hieman yli 50 v kuolemantapaukset ja vakavat sairastumiset ovat pysäyttäviä uutisia. Pysäyttää miettimään elämää ylipäätään. Sitä, mihin energiansa ja aikansa laittaa ja mitkä asiat ovat tärkeitä.

Sitku ajattelu – toisin sanoen, teen sitten, kun ”olen eläkkeellä”, ” on loma” tai kun ”tilanne töissä rauhoittuu”, on varsin yleistä. Samoin selitykset mutku: ”nyt en voi, koska aikaa ei ole” tai ”mutta, kun töissä on niin hektistä”, joiden avulla kerrotaan itselle, miksi jotkin asiat ei nyt luonnistu, vaikka halua ja tahtoa olisi.

Uutiset elämän hauraudesta pysäyttää miettimään sitku ja mutku ajattelua. Tottahan se on, että elämä on tässä ja nyt. Ei eilisessä eikä huomisessa. Elettyä elämää voi muistella – huomisesta voi haaveilla, mutta hauras elämänlanka on tässä hetkessä.

Viehätyin tästä ”nytku” ajattelusta:

”Nyt kannattaa tehdä, kun huomisesta ei tiedä”.

Keskeinen kysymys lienee itse kullekin, mitä asioita arvostaa ja pitää tärkeänä?

Läheisiä ihmisiä? Niinpä soitan tai käyn heidän luonaan nyt, kun huomisesta en tiedä.

Kävelyä luonnossa? Kipaisen nyt kävelyllä, kun ehkä kohta ei enää pääse.

Läsnäoloa? Olen tässä ja nyt, kun hetki on kohta ohi.

Nyt, kun vielä on hengissä, on voimaa ja on energiaa. Nyt, kun vielä on läheisiä, on ihmisiä ja on kontakteja. Nyt, kun vielä pystyy ja kykenee.

Kun ”nytku”-ajattelu johtaa kohti itselle arvokasta ja tärkeää, uskoisin, että silloin ihminen elää elämää, jota voi tyytyväinen hymy huulilla muistella, kun sitku ajatteluun ei enää ole mahdollisuutta.

 

 

Tavoitteiden asettamisen merkitys urheilussa

Sain kuulla mielenkiintoisesta viimeistelyä vailla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee joukkueen tavoitteiden asettamista joukkueurheilussa. Tässä Kim Forsblomin väitöksessä oli erittäin mielenkiintoisia tuloksia (osa artikkeleista jo luettavissa Liikunta ja Tiede lehdessä).

Yleensä ajatellaan, että hyvä tavoitteiden asettaminen on yhteydessä myös urheilusuoritukseen. Tästä on tutkimusnäyttöäkin. Forsblomin tutkimuksessa tavoitteiden asettamisella ei ollut suoritukseen tai lopputulokseen yhteyttä. Toisin sanoen, joukkue, jossa ei ollut yhtenäisiä tavoitteita saattoi pärjätä ihan samalla tavalla tai jopa paremmin kuin joukkue, jossa oli. Ymmärtääkseni Forsblomin tutkimuksen mukaan tavoitteita oleellisempaa on jatkuva arviointi. Toisin sanoen se, miten tavoite elää arjessa ja miten sen kautta peilataan tekemistä.

Jäin miettimään tätä tarkemmin.

Yleensä tavoitteellisessa toiminnassa, mitä urheilu mitä suuremmissa määrin on, tavoitteilla on suuri merkitys. Jos ei ole selkeää päämäärää, seilataan kuin lastu lainehilla. Toisin sanoen, tehdään mitä huvittaa eikä päästä eteenpäin, siis kehitytä.

Mitä jos tavoitteiden asettamista oleellisempaa onkin toiminnan jatkuva arviointi. Kun joukkue arvioi, miten on toiminut suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, se voi tarvittaessa korjata suuntaa ja muuttaa toimintaa tai vahvistaa sitä. Mutta saako pelkkä arviointi kuitenkaan ihmiset toimimaan? Mitä, jos sovitut asiat jäävät puheen tasolle eikä varsinaista muutosta tapahdu toiminnassa kuitenkaan? Takaako arviointi siis huippuonnistumisen?

Tai mitä jos oleellista on niin kutsuttu perustehtävä. Jos ryhmällä ei ole perustehtävää, siis perustetta olemassa ololleen, se näivettyy ja kuolee pois. Kun ryhmällä on yhteinen olemassa olon perusta, kollektiivinen taju siitä, miksi he kokoontuvat, se voi lisätä kiinteyttä ja halua tehdä sovittuja asioita. Riittääkö pelkkä perustehtävä kuitenkaan takaamaan huipputekemistä? Joukkueessa voi olla varsin selkeä taju tehtävästä ja halu myös tehdä, silti jotain voi puuttua. Asiat tehdään, niitä suostutaan tekemään, mutta onko tämä tae huippuonnistumiselle?

Mitä jos oleellista onkin yhteisön kulttuuri. Kun kulttuuri tukee puhumista ja jakamista, se pääsee kasvamaan ja jos se on hiljaa, se kutistuu, koska tärkeistä asioista ei puhuta. Tähän ehkä linkittyy myös tuo arviointi: jotenkin sen tulee näkyä toimintatavoissa ja puhumisen kulttuurissa. Ainakin puhuminen takaa sen, että asiat jaetaan niin kuin ne ovat. Toisaalta aina voidaan puhua aidan seipäästä aidan sijaan, joten takaako se huipputekemisen?

Mitä, jos oleellista onkin hyvä yhteishenki. Näin joukkueessa on turvallista olla ja mukava uppoutua tekemiseen, ilman epäonnistumisen pelkoa. Toisaalta hyvä yhteishenki ei takaa sitä, että töitä tehdään kurinalaisesti saati, että tekeminen olisi huipputasolla.

Mitä jos oleellista onkin yksilön oma tahtotila? Toisin sanoen se, miten kukin yksilö laittaa itsensä likoon. Näin voisi ajatella, että saadaan 10 yksilöistä 10 + lopputulos. Toki voihan kukin yksilö paahtaa omaa agendaansa ja itse joukkuevoima jää kakkoseksi. Toisin sanoen 10 yksilöt tuottavat yhdessä 8 keskiarvon. Ei ole harvinaista, että huippu yksilöistä koottu joukkue häviää ”keskinkertaisista” yksilöistä kootulle joukkueelle. Eli takaako huippuyksilötkään huipputulosta loppu viimeksi?

Ehkä kyse onkin siitä, että näitä kaikkia tarvitaan. Toisin sanoen tavoitteita tarvitaan, jotta suunta on selvä. Selvänä suunta pysyy, kun sitä arvioidaan arjessa. Arki on hyvää, kun perustehtävä on selkeä. Selkeä se on, kun yhteisön kulttuuri on luotu avoimelle tekemiselle ja puhumiselle. Avoin tekeminen ja puhuminen luonnistuu, kun yhteishenki on hyvä. Yhteishenki on hyvä, kun mukana ovat ihmiset, joilla on vahva tahto ja halu olla rakentamassa jotain itseä suurempaa.

 

Mielenterveys urheilussa

Kestävyysjuoksija Sandra Eriksson kertoi julkisesti omasta ahdistuksestaan (Yle 16.2.2019). Rohkea teko kertoa omasta pahoinvoinnistaan kesken oman aktiiviuran.

Mielenterveysongelmat eivät ole harvinaisia urheilussa. Riippuen tutkimuksista, niitä esiintyy 20 %:sta  jopa 40 % :in urheilijoista. Yleisimpiä mielenterveyden ongelmia ovat juuri ahdistus erimuotoisena, masennus, syömisongelmat ja erilaiset riippuvuudet. Syitä ongelmiin on monia ja monen tasoisia: ihmisen varhaisten kokemusten merkityksen lisäksi tämän hetken elämäntilanteen moninaiset haasteet. Urheilussa itsessään syitä ovat muun muassa kova paine, miten selviytyä erilaisten odotusten kanssa, kilpailuihin liittyvä stressi, valmennussuhteen vaikutus, loukkaantumiset sekä isot epäonnistumiset. Vaikka tutkimuksia on tehty, emme oikeastaan vielä tiedä riittävästi. Siksi aiheen tutkiminen kiinnostaa ja olenkin jo aloittanut tähän paneutumisen.

Jäin kuitenkin miettimään mielenterveyttä isomassa kuvassa. Oman kliinisen kokemukseni perusteella urheilijat tarvitsisivat apua jo huomattavasti paljon aiemmin kuin silloin, kun jo puhutaan ongelmista, saati häiriöistä. Silloin ongelmat ovat usein jo kasautuneet ja häiriön hoitoon tarvitaan psykiatriaa ja kuntoutukseen psykoterapiaa. Eli varsin pitkä matka ja aika avun rantautumiseen asianomaiselle. On toki tärkeää, että meillä on suomalaisessa yhteiskunnassa selkeä hoitopolku mielenterveyden häiriöistä kärsiville, myös urheilijoille.

Miksi ongelmat pääsevät niin pitkälle?

Omassa työssäni olen huomannut, että varhainen puuttuminen on vaikeaa. Osin siksi, että hiljaisia ongelmien merkkejä ei tunnisteta. Osin siksi, että ne diagnosoidaan väärin. Toisin sanoen pidetään fyysisenä reaktiona tai normalisoidaan asiaan kuuluvaksi. Osin siksi, että urheilija kieltää ongelmien olemassa olon mahdollisimman pitkälle. Ja osin siksi, että lähellä olevilla ei ole keinoja puuttua. Vasta, kun ongelma on selkeä tai kärsimys nähtävissä tai urheilija ei enää pysty itse olemaan itsensä kanssa, siihen tartutaan.

Suomessa meillä on jo hyviä esimerkkejä siitä, miten hiljaisiin merkkeihin voidaan reagoida ajoissa. Esimerkiksi urheilijoille tehdyistä henkisen terveyden kartoituksista on saatu sekä urheilijalle itselleen että lähipiirille tietoa potentiaalisista riskitekijöistä ja siitä, mitkä ovat avun ensimmäiset askeleet. Hyviä esimerkkejä on myös toimivasta lääkäri – psykologi työstä. Pienet epäilyt tarkistetaan, sen sijaan että jäädään toivomaan parasta.  Yhtä lailla hyvin toimiva yhteys valmentajan ja terveydenhuollon välillä antaa väljyyttä ja lupaa varmistaa asioita henkisen terveyden näkökulmasta. Meillä on hyviä esimerkkejä, joista voi ottaa oppia ja koppia kuhunkin lajiin ja seuraan.

Hyvä nyrkkisääntö on, että ihminen ei avun tarpeessa osaa sitä välttämättä itse hakea. Ehkei edes ymmärrä, että tarvitsee apua . Siksikin aiheen esillä pitäminen on tärkeää ja siihen tarvitaan työtä meiltä kaikilta urheilussa toimivilta.

 

Possibilisti

Luen paraikaa Hans Roslingin teosta Faktojen maailma. Mielenkiintoinen kirja kaikkinensa. Häntä pidetään optimistina, kun hän näyttää muille maailman ja hyvinvoinnin valtavan edistyksen, jota muut eivät ole huomanneet. Itse hän ei pidä tästä ilmaisusta, koska se saa hänet kuulostamaan sinisilmäiseltä, mitä hän ei suinkaan ole. Niinpä hän kutsuu itseään ”possibilistiksi”. On kuulemma keksinyt sanan itse.  No, ehkei ihan, sillä mm. Ranskassa joskus 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa oli suuntaus, possibilismi, joka pyrki ajamaan ”järkeviä” ja ”mahdollisuuksien rajoissa” olevia yhteiskunnallisia muutoksia.

Mutta viis sanan alkuperästä. Possibilisti on Roslingin mukaan mahdollisuuksien etsijä. Toisin sanoen ihminen, joka ei toivo ilman syytä, mutta ei myöskään pelkää ilman syytä. Ihminen, joka näkee edistyksen ja se täyttää hänet toivolla, että asioille on tehtävissä jotain ja tekemisellä on merkitystä. Ihminen, jolla on rationaalinen ja selvä käsitys maailmasta.

Jäin miettimään tätä possibilistin ja optimistin eroa. Optimisti näkee siis yleisesti asioiden hyvät puolet. Hän uskoo asioiden menevän hyvin. Possibilisti – käännän sen nyt termiksi mahdollistaja – taas viittaa tekemiseen. Roslingin mukaan ”etsimiseen”.  Vapaasti tulkiten: Mahdollistaja ei siis vain toivo parasta, vaan realistisesti näkee asioiden todellisen laidan ja tekee siinä parhaansa.

Mietin tätä suhteessa työelämään, urheiluun ja ihmissuhteisiin ylipäätään. Mahdollistaja on oikeastaan taivaanlahja työyhteisölle ilmapiiriongelmista kärsivässä organisaatiossa. Hän huomaa organisaation pienet muutokset, jotka näyttävät paremmilta – huolimatta siitä, että organisaatiossa on vielä paljon korjattavaa. Urheilussa hän on se, joka näyttää korjattavat asiat ja samaan aikaan huomaa asiat, jotka jo osataan ja onnistuvat. Ihmissuhteissa hän osaa nauttia niistä hienoista vivahteista, jotka näyttävät, että kohti parempaa on menty, vaikka suhteessa voi olla myös ikäviä ja edelleen korjaamista vaativia asioita.

Mahdollistajat taitavat olla ne, jotka vievät yhteiskuntaa eteenpäin. He ovat realisteja, faktatietoihin paneutuvia puurtajia, jotka näkevät tehdyn työn arvon. He ovat toivoa tuovia ihmisiä, jotka osaavat kertoa, mitkä asiat ovat oikeasti paljon paremmin tänään kuin olivat eilen.

Mittari isäntänä vai renkinä?

HS:ssa oli sunnuntaina (2.2.2019) mielenkiintoinen artikkeli ”kansalaisen mittareista”. Siinä kulttuuriantropologi Natasha Schüll  kertoi, miten kunkin kansalaisen tulee itse huolehtia omasta terveydestään ja miten terveyttä ja hyvinvointia pyritään tukemaan eri mittareiden avulla. Artikkelin mukaan markkinat ovat hyvät, vaikka suurimmasta osasta sovelluksia ei ole tutkittua tietoa.

Ihmiset saavat mittareiden avulla palautteen nukkumisesta, palautumisesta, stressireaktioista, liikkumisesta, syömisestä ja jopa ryhdistä. Tavallaan mittarit parhaimmillaan auttavat ja antavat uutta suuntaviivaa oman hyvinvoinnin edistämiseen. Esimerkiksi rannemittari voi vilkuttaa punaista, jos olet ollut liian pitkän paikallaan tai sormus kertoo, miten hyvin olet nukkunut viime yön.

Jäin kuitenkin miettimään tätä teknologian kehitystä ja sitä, miten siitä voi tulla huono isäntä. Pahimmillaan ihminen siis ulkoistaa itsensä omasta kehosta ja sen tuntemuksista kokonaan. Esimerkiksi ryhti ei tunnu huonolta, mutta on, jos kone niin sanoo. Rasitusta ei tunne kehosta, mutta näkee sen mittalaitteesta. Ei ole harvinaista, että oma keho on itselle vieras; tunteiden tuntumista on vaikeaa tunnistaa, kehon tuntemukset ovat vieraita. Mieli ajatuksineen on vieraantunut kehosta kokonaan. Yhteys itseen on vain laitteen kautta. ”uskon, jos mittari niin väittää”.

Voisiko olla mahdollista ulkoistaa kaikki koneen valtaan? Toisin sanoen mitä, jos olisi laite, joka tökkää itseä, jos suusta meinaa päästä sammakko. Ainakin vuorovaikutussuhteet olisivat tasaisempia. Mitä jos menisi vielä pidemmälle: laite osaisi myös rajata ajatuksia: tökkäisi, jos meinaa ajatella jotain ikävää tai haitallista. Kyllä ajatuksia voi ja kannattaa yrittää hallita.

Vapaan mielen näkökulmasta kummallista edes ajatuksena. Miksi ei voisi ajatella ja kokea, kuten kokee. Jos kone olisikin säädetty niin, että se tökkää vain, jos itse on määritellyt ajatukset huonoiksi.

Luovuus ja vapaus estyisivät toki, mutta ainakin sitä huolehtisi hyvinvoinnistaan, kuten nykyajan ihmisten tulee tehdä. Miten pitkään olisi onnellinen, kun joku toinen (siis kone) määrittelisi sen, mitä ajattelet ja teet?

Mittari ovat hyvä renki, mutta huono isäntä. Se, että kuvittelee tuntevansa itse oman kehonsa ja omat tuntemuksensa, voi olla pelkkä vääristymä. Todellisuudessa on voinut tulkita kaiken väärin. Yhtä lailla mittarien avulla voi oppia siihen, että ei enää osaa tehdä mitään, jos mittalaite on rikki. Niin kaukana on jo omasta kehostaan ja sen tuntemuksista. Ehkä keskitie on tässäkin se ydin. Mittalaite voi kannustaa pitämään huolta itsestä, kun se ei muutu ahdistavaksi pakoksi. Yhtä lailla oman kehon kuuntelu on tärkeää, jotta tietää rajansa.

Rajat itseilmaisulle

Viikon alussa jalkapallovalmentaja Marianne Miettinen kertoi, että hänelle oli lähetetty paskaa kirjekuoressa työpaikalle pari päivää sen jälkeen, kun U20 maajoukkueen kokoonpano oli julkaistu. Suomessa myös muutama poliitikko on kokenut saman. Valitettavasti ei ole harvinaista, että julkisuudessa esiintyvä, valtaa käyttävä ja/tai huippu-urheilussa toimiva valmentaja saa joiltain kansalaisilta paskaa niskaansa, jos he ovat tyytymättömiä.

Jäin miettimään tätä kansakunnan osaa, joka katsoo oikeudekseen tehdä mitä tahansa. Mikä ihmismielessä vääristyy, kun lähtee tällaiseen pahantekoon?

Urheilu herättää meissä tunteita. Sehän on hyvä maasto käsitellä riittävän kaukaa hankalaksikin koettuja tunteita: parhaimmillaan itse on osa upeaa tarinaa ja pahimmillaan voi haukkua ne tollot, jotka on valittu kilpailuun ja jotka eivät osaa yhtään mitään.

Tällainen raivo, mikä voi herätä, ei kuulosta enää terveen aikuisen raivolta, jossa itsesäätely pelaa ja ihminen ymmärtää, mitä voi tehdä ja mitä ei voi. Se kuulostaa paremminkin pienen lapsen raivolta, jossa ei ole rajoja. Pikku lapsella ymmärrettävää ja normaalia, aikuisella ei.

Varmaan moni meistä katuu joitain tekojaan. Jos tekee väärin, herää syyllisyys, katuu tekojaan ja haluaa hyvittää ne. Hyvä niin.

Harmillisen usein näissä raivopäissä, jotka näkevät oikeudekseen tehdä mitä haluavat, syyllisyyden tunnetta ei ole tai jos on, se on liian sietämätöntä ja sitä ei kestä. Siksi siitä paetaan ja vältellään. Kun tunnetta ei kestä, raivo ottaa jälleen vallan. Omia oikeuksia puolustellaan tavalla, joka tukee omaa näkökulmaa. Niinpä hyökätään uudelleen, esimerkiksi tätä lukiessa: ”paraskin puhuja, v…u sinä mitään tiedä. Pitänee lähettää paskanpuhujalle paskaa”.

Ulkopuoliselta tämä kuulostaa järjettömältä toiminnalta, mitä se toki onkin. Sisäisen dynamiikan näkökulmasta katsottuna herää huoli: miten vaikeaa voi olla omien tuntemusten ja oman itsensä kanssa. Ulkopuolelta tällainen ihminen vaikuttaa jopa vaaralliselta: lähipiiri voi olla helisemässä. Koskaan ei voi tietää, mikä raivon herättää, joten muut ovat varpaillaan. Surullista.

Se, että asiat eivät mene niin kuin toivoi, herättää jopa koston tunteita. Se on varsin inhimillistä ja normaalia. Se, miten tunteisiin reagoi ja mitä tekee, edellyttää rajoja, joita kukin voi itse hallita.

Suomi on vapaa maa ja itseilmaisuun on oikeus. Oikeuteen ilmaista itseä kuuluu myös rajat. Ihan mitä tahansa ei voi sanoa, saati tehdä. Miettikää yhteiskunta, jossa kaikki saisi tehdä, mitä haluaa? Eihän siitä mitään tulisi. Esimerkiksi paskan lähettäjä etsittäisiin ja piestäisiin. Hän toki tekisi vastaiskun ja hyökkäisi takaisin. Jotkut kutsuvat tällaista sotatilaksi. Siksi meillä on rajat, valitettavasti kaikki eivät tätä ymmärrä, saati pysty noudattamaan.

Itse valittu - helpompi sietää

Toimin monen valmentajan sparraajana, coachina tai työnohjaajana. Valmentajan suusta ei ole harvinaista kuultavaa, että olosuhteet, johto tai joku muu asia toimintaympäristössä aiheuttaa päänvaivaa. Ne koetaan esteinä, vähintään hidasteina, tai ainakin kuluttavina vaativuustekijöinä.

Ne, jotka työskentelevät urheilussa, tietävät, että se on poliittinen toimintaympäristö. Jokaisella toimijalla on jollain tavalla ”oma lehmä ohjassa”. Jokaisella toimijalla on oma näkemys siitä, miten asiat olisivat parhaimmillaan ja miten ne kannattaisi tehdä.

Joskus valmentajan näkemykset poikkeavat rajusti siitä, mitä johto näkee tai pitää tärkeänä. Joskus valmentajan eteen tuodaan toimintaympäristöstä tekijöitä, jotka hän kokee ongelmalliseksi. Voi olla turhauttavaa koittaa perustella ja selittää asioita, jotka ovat itselle päivän selviä. Taistelu on turhaa, koska päätökset tehdään muualla. Voi olla todella stressaavaa työskennellä ongelmien parissa, joita itse ei ole valinnut.

Lienee selvää, että on huomattavasti helpompi työskennellä asioiden ja ongelmien parissa, jotka on itse valinnut. Vaikka työ olisi kuinka stressaavaa, se ei haittaa, jos taisteluareena on omavalintainen. Sen sijaan toisten asettamat vaateet ja eteen tuodut ongelmat ovat huomattavasti vaikeampia sietää: niitä ei ole pyytänyt eikä halunnut.

Toisin sanoen, valmennusprosessien ja -tapojen suunnittelu ja toteuttaminen voivat tuntua ikävältä, niitä voi olla liikaa tai niihin voi sisältyä raskaita hetkiä. Mutta kun itse saa päättää, mitä tekee ja miten toimii – ilman ulkopuolisen pakkoa, sen kestää. Jos valmentajan eteen annetaan tehtävät, jotka eivät tunnu mielekkäiltä, aikataulut, jotka tuntuvat huonosti suunnitelluilta ja ihmiset, joiden kanssa yhteistä näkemystä ei synny, ongelmat tuntuvat suuremmilta ja jopa ylitsepääsemättömiltä. Niitä ei meinaa kestää. Ne alkavat syödä. Ulospääsyä ei näy. Itse asiassa ongelmasta puhuminen lisää ongelman suuruutta: kun ei osaa ratkaista, näkee ongelman myös itsessä, mikä lisää ongelmavyyhtiä entisestään.

Sanotaan, että jaettuihin pelikortteihin ei voi vaikuttaa, mutta siihen, miten niillä pelaa, voi. Niille, jotka rämpivät työmaastossa, tuo sanonta ei helpota, mutta siinä on syvää viisautta. Jokainen voi valita, minkä taistelun aloittaa ja minkä ottaa omaksi ongelmakseen. Oman huomion ja tekemisen voi suunnata sinne, mikä tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä. Karrikoiden, jos olosuhde on huono, huomion voi keskittää harjoituksen laatuun. Ei auta, vaikka kuinka valittaisi olosuhdetta. Harjoituksen laatu taas on ”taistelu/ongelma”, johon voi vaikuttaa ja jonka voi ratkaista. Kun ongelma ja taistelu ovat itse valitut, niihin haluaa panostaa ja sitoutua ja usein tekeminen myös palkitaan. Ei ole turha sanonta, että onnellisia ovat ihmiset, jotka tekevät työtä, eli tekevät töitä merkittäväksi katsomiensa asioiden eteen.

Vain aivojenko takia

Tämän päivän eetos ihmisen toiminnan selittäjänä on aivot. Aivojen toiminnan kautta selitetään, miksi keskittyminen on hankalaa, miksi uni ei tule tai miksi rauhoittuminen ei onnistu. Jos aivojen perushuollosta ei pidä kiinni, tulee ongelmia. Aivot ovat siis oppineet tietynlaiseen ärsykemaastoon ja palkitsemisrutiineihin. Ne muovautuvat tietynlaiseen toimintaan. Pahimmillaan aivot ovat koko ajan perushälytystilassa. Ja näin ihminen toimii kuin robotti ja pahimmillaan uuvuttaa itseensä.

Minusta koko aivoeetos saa kuulostamaan meidät ihmiset roboteilta.

En väitä, etteikö aivoilla olisi merkitystä. Toki on. Ilman aivoja ei voi elää. Mutta ihmisen toiminnan selitys vain aivojen näkökulmasta kuulostaa mekanistiselta.

Mitä jos tilalle laitettaisiin vaikka tilannekohtaiset tekijät. Otettaisiinkin sosiaaliset suhteet ja systeemi, jossa eletään keskeiseksi selittäjäksi.

Toisin sanoen:

Ihmisten on vaikea keskittyä, koska ihmissuhteita on paljon ja ne ovat saatavilla teknisten apuvälineiden kautta jatkuvasti. Näin ollen kohtaaminen tässä ja nyt voi saada kilpailijan ”whatsapp” viestien kautta. Yhteisön normit ovat epäselvät, milloin viesteihin vastataan ja milloin ollaan saatavilla. Ihminen kun on sosiaalinen eläin, hän toki haluaa liittyä kanssakulkijoihin. Tällä hetkellä se onnistuu helposti, vaikka toiselle puolelle maapalloa. Koska elämä ympärillä on läsnä koko ajan, ihminen voi väsyä, pyrkiessään olemaan yhteydessä toisiin.

Mitä, jos selitys olisi ihmisen inhimilliset tarpeet:

Jos ihmisen perustarpeet eivät tule tyydytetyksi, niihin pyrkii saamaan jonkinlaista kompensaatiota muualta. Joskus tällainen menee liian pitkälle ja ihminen ei osaa rajata, mitä tekee ja milloin. Jos esimerkiksi ei ole saanut riittävästi ilmaista itseään sellaisena kuin on, sen voi pyrkiä kompensoimaan olemalla pätevä ja äänessä monessa eri paikassa. Koska tarve ei luonnollisesti tyydyty sekundaarisella toiminnalla, sitä yrittää tehdä lisää, vaikkei se auta. Näin noidankehä on valmis: ihminen uuvuttaa itsensä yrittäessään saavuttaa itselle arvostusta.

Me ihmiset olemme siitä monimutkaisia, että pelkkä tieto siitä, mitä tulisi tehdä ei riitä. Ja toisaalta me olemme sen verran yksinkertaisia, että tarvitsemme selkeän ja yksinkertaisen selityksen, miksi mitäkin tapahtuu.

Peruskysymys, kuka minua ohjaa jää helposti tällaisten – tarpeellistenkin – selitysten taakse. Kuka ohjaa aivojani? Kuka ohjaa minua suunnistamaan tällaisessa systeemissä, jossa olen? Kuka ohjaa minua tunnistamaan omat tarpeeni ja erottamaan ne haluista?

Tämä lienee kuitenkin oleellista, kun mietitään, miten meistä kukin tätä omaa elämäänsä elää. Jokainen kuitenkin itse valitsee, miten on, mitä sanoo ja mitä tekee missäkin kohtaa. Puitteita ei voi aina valita. Tai ainakaan kaikki ei voi. Usein yksinkertaiset peruskysymykset ovat ne kaikkein vaikeimmat: kuka olen ja mikä minua ohjaa.

 

Flopin ja onnistumisen ero

U20 saavutti upeasti MM-kultaa joulunpyhien aikaan. Uutisointia oli mielenkiintoista seurata: alku oli lähellä floppia, täyskatastrofia ja loppu silkkaa onnistumista ja upeaa pitkällisen pohjatyön tulosta suomalaisessa jääkiekossa.

Jäin miettimään asiaa. Nyt kun joukkue voitti MM-kultaa, on helppo katsoa historiaa ja todeta, että tehty työ kantaa ja on ollut hyvää. Ansaitusti. Yhtä lailla voidaan sanoa, että valmennustiimi on onnistunut työssään. Heille aukeaa varmasti hyvä tulevaisuus jatkossakin. 

Vaikka jossittelua pidetään turhana, joskus sillä on paikkansa. Joskus se auttaa näkemään akanat jyvistä. Joten jossitellaan.

Mitä, jos pikkuleijonat olisi tippunut välierissä pois pelistä? Olisiko suomalainen jääkiekko valmentaminen ollut silloin huonoa – ja lopputulos näkyisi tässä? Vai olisiko kenties kisan loppuminen välieriin tarkoittanut sitä, että valmentajat eivät osaa hommiaan?

Sattumalla on aina osuutensa yksittäisissä voitoissa ja tappioissa. Joskus hirvittää, miten lopputuloksen perusteella arvioidaan koko prosessia. Jokaisessa prosessissa on aina läsnä onnistumisia, jotain sellaista, jota kannattaa jatkaa. Yhtä lailla siellä on sellaista, mitä ei kannata toistaa. Prosesseissa on usein myös sellaista, mikä kantaa vain yhden kerran – siis jotain ainutlaatuista, jota on vaikea – oikeastaan mahdoton mallintaa.

Onnistuneet prosessit - oli lopputulos mikä tahansa – ovat usein ne, jossa asianomaiset itse tuntevat ja tietävät, missä ovat olleet mukana. He ovat itse arvioineet kriittisesti jälkikäteen, mitkä asiat kantoivat, mitä kannattaa kehittää ja mitä muuttaa sekä mitkä ovat opit itselle.

Huippu-urheilussa lopputulos on tärkeä, sitä ei käy kiistäminen. Lopputulokseen vaan vaikuttaa myös tekijät, jotka eivät ole ennakoitavissa, vaikka hyvin valmistautuisikin. Onneksi suomalaisessa urheilussa henkinen valmentautuminen on osa arkea – ainakin etupäässä. Näin siihen kuuluu luontaisena osana myös arvioida tehtyä työtä. Näin myös itse matka saa sille kuuluvan arvon, kuten pitääkin.