Häviäminen

Netflixissä on mielenkiintoinen sarja häviämisestä. Osa jaksoista on todella mielenkiintoisia, avaten epäonnistumisen kokemusta ja häviämisen merkitystä monipuolisesti.

Kilpaurheilussa häviäminen on yhtä tärkeä osa kuin voittaminen. Jos joku ei häviä, kukaan ei voi voittaa. Kun laitetaan järjestykseen ihmiset, asiat, eläimet tai organisaatiot, joku on ykkönen, joku toinen ja joku ei pääse edes pistesijoille.

Häviämisen merkitys sen sijaan vaihtelee systeemin ja ihmisen sisäisen merkitysjärjestelmän mukaan. Joissain systeemeissä häviäminen edustaa syvää häpeää ja on nöyryyttävää, kun taas joissain systeemeissä se on osa luontaista elämän kulkua ja kasvun polkua.

Sama koskee ihmisen mieltä, joskus ja jotkut jumiutuvat häviön mukanaan tuomaan huonommuuden tulkintakehään, jotkut käyttävät sitä rakennuspalikkana kehittyä lisää ja jotkut päästävät irti siitä sen enempää uhraamatta sille aikaa.

Parhaimmillaan siis häviö on osa elämää siinä missä voittokin. Suurin huomio on jossain muualla. Pahimmillaan itse elämä jää elämättä, kun huomio on päätepysäkillä ja sen miettimisessä, voittaako vai häviääkö.

Urheilussa häviöihin liittyvää häpeää voi joutua kantamaan myös urheilu-uran jälkeen. Joskus takana on yhteisön kulttuuri, jonka käsitykset estävät näkemästä häviöön liittyvää muunlaista tulkintaa. Joskus taas nöyryytys osana häviötä on ollut niin suuri, että se suorastaan traumatisoi, ja joskus ihmisen omat käsitykset ovat niin lukossa yhteen totuuteen, ettei hän näe edes muunlaista mahdollisuutta tulkita asiaa.

Sanotaan, että häpeä kasvattaa henkisesti. Parhaimmillaan kyllä, pahimmillaan ei. Häpeä tarjoaa mahdollisuuden oppia itsestä uutta. Ehkä huomata, että myös itselleen voi nauraa ja että pysyy silti samanlaisena, vaikka jokin tuntui hävettävältä. Ehkä rajat sen suhteen, mitä määrittää sopivaksi ja mitä ei, selkenevät. Jos taas häpeää jää kantamaan yksin, harvoin se kasvattaa – ainakaan mitään hyvää.

Yhtä lailla häviö kasvattaa henkisesti. Se voi laittaa arvioimaan, mitkä asiat ovat itselle tärkeitä ja mitkä asiat oleellisia tekemisessä. Se voi saada aikaan liikettä suuntaan, joka tukee yhteisöä ja tekee siitä entistä vahvemman. Se voi myös auttaa kohtamaan kivuliaita tunteita, jotka ovat osa ihmisyyttä ja varsin luonnollisia. Parhaimmillaan siis hyviä asioita mahdollistuu ja pahimmillaan ei. Ehkä filosofi Epiktetos oli oikeassa sanoessaan, että tapahtumat eivät ihmistä kaada, vaan hänen tulkintansa niistä.

Kulttuurin muodostaminen ja muodostuminen

Näin jääkiekon MM-kilpailujen alla seurataan tarkasti, miten Jukka Jalonen tiiminsä ja pelaajiensa kanssa onnistuu muodostamaan niin kutsutun voittavan kulttuurin. Samalla tavalla monessa lajissa tämä on aikaa, jolloin joukkueen kokoonpano on muuttunut ja uutta rakennetaan. Joissain lajeissa katsotaan, miten kulttuuriin muodostuneet kulmakivet pitävät ja perustukset pysyvät kasassa. Samat ilmiöt ovat myös organisaatioissa nähtävissä.

Jäin miettimään kulttuurin muodostumista ja sen muodostamista. Yhteisöissä usein valtaa pitävät päättävät, mihin suuntaan toimintakulttuuria halutaan viedä. Sehän ei toki takaa, että sinne mennään, mihin halutaan. Toki jokainen yhteisön jäsen vaikuttaa siihen, miten toimitaan.

Jotta muutoksia voidaan tehdä, jostain tulee myös luopua. Luopuminen on monisyinen asia eikä aina helppoa. Toki luopuminen voi sisältää surua, kuten itselle läheisten ihmisten poistuminen joukkueesta herättää. Yhtä lailla luopuminen voi olla vapauttavaa, kuten luutuneista tavoista ja raastavista toimintatavoista luopuminen. Joskus luopuminen voi olla myös vaikeaa, kuten itseä estävistä ajatusmalleista luopuminen voi olla. Jostain on luovuttava, jotta uutta voi kasvaa.

Aina on jotain sellaista pyhää ja tärkeää, josta halutaan pitää kiinni. Urheilussa tällaisia pyhiä ja tärkeitä asioita on paljon. Esimerkiksi jääkiekon maajoukkue tunnetaan leijonina. Siihen sisältyy monia tärkeitä käsityksiä, joista halutaan pitää kiinni. Monissa joukkueissa tällaisia imagollisia, arvoihin ja uskoon liittyviä asioita on useita. Joukkueen tarina katkeaisi, jos ne muutettaisiin.

On mielenkiintoista, miten kulttuuri muodostuu joukkueensa näköiseksi. Jokainen joukkueen jäsen ikään kuin tuo itsestään kulttuuriin juuri sen, mikä vahvistaa olemassa olevaa totuutta joukkueen sisäisestä kulttuurista. Kun se on sellaista, mikä tukee ja auttaa eteenpäin sovitulla polulla, se on hienoa ja upeaa. Mutta jos se on jotain sellaista, mikä ei tue tavoitteiden saavuttamista, joukkue on pulassa. Tietoiset pyrkimykset rakentaa parempaa eivät kanna, kun tiedostamattomassa voimat vievät eri suuntaan.

Joukkueen kanssa toimiminen on näin urheilupsykologin näkökulmasta antoisaa. Siinä voi auttaa tutkimaan, miten kulttuuri muodostuu ja miten sitä voi muodostaa haluttuun suuntaan. Huippu-urheilussa melkein väitän, että kaikilla on motivaatiota rakentaa voittavaa kulttuuria. Silti se ei aina onnistu. Jos sattuma jätetään laskusta pois, ollaan ihmismielen ja ryhmädynamiikan sekä -ilmiöiden rosoisessa ja monimuotoisessa maastossa. Vaatii useita ja toistuvia tietoisia tekoja, jotta kulttuuri muodostuu sellaiseksi kuin sen jäsenet haluavat sen olevan. Jo pelkkä matkanteko opettaa ja sen varrella huomatut onnistumiset.

 

Coachingin taika

Mikä tunne, kun huomaa asian ratkeavan itselle sopivalla tavalla. Miten hienoa on, kun oma polku, jota haluaa kulkea, löytyy. Miten mukava on työskennellä, kun oma tiimi puhaltaa yhteen hiileen ja kaikilla on tekemisen intoa.

Coachina olen ollut mukana kaikissa edellä mainituissa. Fokusoitu, tavoitteellinen ja ihmisten mieliä aktivoiva työskentely on antoisaa myös itse coachille. Jokaisessa prosessissa oppii myös itse. Ihmisten tavat ajatella ja lähestyä asioita yllättävät lähes joka kerta. Luovuus ja innovatiivisuus asioiden järjestelyissä innostaa myös itseä laittamaan parastaan. Parhaillaan työskentely on intensiivistä, mutta leppoisaa, energistä, mutta kevyttä. Eteen tulevat ongelmat näyttävät voitettavilta haasteilta, vaikka ratkaisua ei olisikaan näkösällä.

On aina yhtä ihmeellistä, miten ihmiset voivat löytää potentiaalia rakentaa parempaa todellisuutta itselleen ja miten itsestään selvältä tämä uusi todellisuus tuntuu, kun sitä on hetki pureskeltu. Coachingissa tavoitteena on toki inspiroida asiakasta hyödyntämään oma potentiaalinsa, mutta silti sen taika yllättää joka kerta.

Ihmisen mieli on jotenkin loputon mahdollisuuksien lähde. Coachingissa pyritään rikkomaan tuttuja ajattelumalleja, katsomaan asioita uudella tavalla ja näin auttamaan asiakasta löytämään polku, joka itselle sopii. Coachingin taika on ammattimaisessa työskentelyotteessa, jossa coach tietää, mitä hän tekee ja mihin suuntaan hän prosessia ohjaa. Hän tietää, mikä on tehokasta vuorovaikutusta ja miten asiakkaan tavoitteisiin pääsyä voi tukea.

Nyt vietetään kansainvälistä coachingviikkoa. Ammatticoachit tekevät arvokasta työtä monessa eri organisaatiossa. Coachingissa on taikaa, vaikka se ei lääke kaikkeen olekaan. Varteenotettava kehittämisen väline kuitenkin.

Luottamus täytyy palauttaa

Tämän päivän (25.4.2019) Helsingin Sanomissa uutisoitiin Esperi Caren toiminnasta liittyen vanhustenhoitoon ja ennen kaikkea siihen, miten luottamus tulee palauttaa ja mitä askeleita yrityksessä on nyt otettu. Tosiasia on, että ongelmia on ollut jo vuosia, mutta nyt, kun ne vuosivat julkisuuteen, asiaan näytetään tarttuvan.

Jäin miettimään asiaa laajemmin ja ylipäätään toiminnassamme.

Ei ole harvinaista, että ongelmiin puututaan vasta, kun ne ovat riittävän julkisia. Parisuhdeväkivaltaan, kun ongelmat näkyvät lasten toiminnassa, vaalirahoitukseen, kun lehdet siitä kirjoittavat, työolosuhteisiin, kun ammattiliitot ärähtävät ja valmentajan toimintaan, kun julkinen taho puuttuu asiaan, vain joitain asioita mainitakseni.

Tietenkin voidaan sanoa, että on hyvä asia, kun valvonta pelaa edes jotenkin. Mutta tuntuu, että organisaatioiden ja systeemien sisäinen laadunvalvonta on todella ontuvaa tai sitten systeemin sisällä poikkeaviin ääniin ei haluta tarttua. Niihin ei tartuta, koska ajatellaan, että ”Ainahan nuo valittavat” tai koska sitä ei pidetä totuutena ”Ei pidä paikkansa. Tunnen tyypin, se mitä sanotaan, ei ole totta” tai koska laskelmoidaan, mihin kannattaa tarttua ja mihin ei. Karrikoiden, parin vuoden valituksen aikana osakkeidenomistajat ehtivät rikastua sievoisen summan, ennen kuin tilanteelle tulee tehdä jotain. Yhtä lailla laadunvalvonta voi olla onnetonta. Ongelmat jäävät keskijohdon pöydälle, eikä omistaja tiedä niistä mitään. Ongelmia pyöritellään, mutta ei osata oikealla tavalla tarttua ja puuttua niihin. Tai niihin osattaisiin puuttua, mutta ei oikein tiedetä, kuka saa päättää ja mitä. Joskus myös pelko estää tarttumasta systeemin kipeimpiin ongelmiin.

Luottamus rakentuu teoista pikkuhiljaa, mutta se murenee yhtä lailla teoista exponentiaalisen nopeasti. Jos malli on sellainen, jossa vain julkisuus aikaansaa asioihin puuttumisen, se muuttaa pitkässä juoksussa myös yhteisön todellisuuden. Toisin sanoen, turha puhua asiasta yhteisön johdolle, kannattaa ottaa yhteys suoraan ohi organisaation valvontatahoihin tai mediaan. Näin ongelmat käsitellään median välityksellä. Tästä meillä Suomessa on paljon esimerkkejä. Julkisen riepottelun keskellä unohtuu ihmiset, joista puhutaan ja jotka henkisen taakan kantavat.

Maine kasvaa julkisuudessa, mutta luottamus on mennyt. Ei vain yhteisön jäseniltä, vaan myös ulkopuolelta asiaa seuraavilla. Puhumattakaan henkisestä kärsimyksestä, mikä on vääjäämätöntä, myrskyjen keskellä.

Minkä tulisi muuttua, jotta ongelmiin osattaisiin, viitsittäisiin ja uskallettaisiin tarttua silloin, kun ne ensimmäisen kerran antavat aihetta? Minkälaista johtamisen tulisi olla ja minkälaista siviilirohkeutta se vaatisi työntekijöiltä? Uskon, että vastaukset löytyvät, kun kunkin yhteisön viisaat päät laitetaan yhteen.

Tosiasia on, että yhteisön hyvinvoinnin avaimet ovat jokaisella. Sivustakatsominen on mahdotonta. Jokainen on siis tavallaan osallinen siihen, miten toimintaan ja mihin tulee saada muutos. Joskus vain pyrkimys kiireellä tehdä se, mitä on tehtävissä, sumentaa näkökykyä kokonaisuudelta. Näin kukin juoksee oravanpyörässä, kunnes jossain pakka hajoaa ja kunnolla. Kun ongelmia tulee näkyviin, omakin syyllisyys on jo niin suurta, ettei enää voi vain muita syyttää. Tämäkin hidastaa itse asiaan puuttumista. Joskus myös tällaisessa tilanteessa vauhti vain kiihtyy, ettei näe sitäkään vähää, mitä tapahtuu.

Kun toiminnalla on tavoitteita, tarvitaan johtamista. Johtajan tehtävä on olla riittävän lähellä, jotta hän aistii, mitä tapahtuu ja riittävän etäällä, ettei hän ole samassa imussa ja voi puuttua. Lähijohtaja jo sanana kertoo olennaisen: olla lähellä ja johtaa toimintaa. Hänen perustehtäväänsä kuuluu puuttua, kun alkaa hiljaisia merkkejä näkyä toimimattomasta. Yhtä lailla työntekijöiden, yhteisön jäsenien perustehtävään kuuluu tuoda ilmi ongelmat. Jos he eivät keskenään pysty asioita ratkaisemaan, lähijohtajallakin on johtaja, joka valvoo toimintaa. Toki on hyvä, että yhteisöjen ympärillä on valvovia silmiä, mutta jos ongelmien ratkaisukanavat ovat yhteisön ulkopuolella, luottamusta ei pysty rakentamaan ja ongelmat paisuvat. Ja mikä pahinta, kärsimystä on ollut jo aivan liikaa.   

Kun hiljaisuus puhuu

Istun täällä lähes metsän keskellä vanhempieni talon terassilla. Aurinko lämmittää, pieniä lumikasoja on vielä pellolla ja metsän siimeksessä. Muutoin piha alkaa olla kuiva. Puilla on oma pieni hento konsertti taustalla, linnut visertävät ja mehiläinenkin pörrää narsissien lähettyvillä.

Kirjoitan preesensissä, vaikka hetki meni jo. Hetkeä on hankala kuvata. Jos yrittää samaan aikaan kuvata, kun kokee, menettää jotain oleellista. Haluan kuitenkin kirjoittaa tästä. Hetkessä oli samaan aikaan läsnä hiljaisuus ja sen äänet. Hetki, jossa kaikki sai olla juuri niin kuin ne oli. Mitään ei tarvinnut lisätä eikä pois ottaa.

Palautumisesta ja pysähtymisestä puhutaan paljon. Sen arvoa ihmisen hyvinvoinnille tuskin enää kukaan kyseenalaistaa. Hektisessä maailmanmenossa arvostetaan taitoa olla läsnä. Metelin keskellä se voi olla vaikeaa, ärsykkeitä on liikaa.

Kun istuu hiljaisuudessa, huomaa asiat.  Ei vain ympärillä olevia, vaan myös sisäisiä. Sen, miten asettunut mieli on tai sen, miten hankalaa asettautuminen on. Hiljaisuudessa voi myös aistia sen, miten keho voi. Mitä tarvitsee itselleen juuri sillä hetkellä, jotta voisi paremmin. Hiljaisuus mahdollistaa kuulla kehon viestit.

Ajoittain, mielellään säännöllisesti, tarvitaan hiljaisuutta, jotta voi kuulla selkeästi, mitä hiljaisuus haluaa kertoa.

Työpaikan kusipäät

Luen juuri Robert Suttonin teosta ”Työpaikan kusipäät”. Otsikko on karmiva. Oli pakko napata se kirjaston hyllyltä. Alkuperäisteos on “The asshole survival guide: how to deal with people who treat you like dirt”. No, mielummin kusipää kuin persreikä. Tiedoksi, että olen itsekin kirjoittanut Vesa Nevalaisen kanssa kirjan ikävistä ihmisistä, joten hurskastelu sikseen.

Silti jäin miettimään asiaa. Miltä tuntuisi olla se työpaikan kusipääksi nimetty? Kuka sen edes päättää? Väheksymättä sitä tosiasiaa, että on varmasti olemassa ihmisiä, jotka tiedostamattaan tai tietoisesti haluavat hankaloittaa toisten työntekoa, kusipääksi nimeäminen tuntuu kovalta.

Jos itse on jostain innostunut, on todella ärsyttävää, kun muut eivät innostu samalla tavalla asiasta. Tällöin voi olla vaikeaa edes kuunnella toisten innostumattomuuteen liittyviä seikkoja. Tuntuu, että he ovat tahallisesti vastarannan kiiskejä.

Jos itse näkee esitetyssä asiassa puutteita tai potentiaalisia riskejä, ne haluaa ilmaista, jotta hommasta saadaan mahdollisimman hyvä. Tällöin voi tuntua todella kurjalta, jos itseä aletaan pitää negatiivisena pessimistinä ja asian vaikeuttajana.

Ei harvinainen tilanne. Joskus tietyt ihmiset jämähtävät tuottamaan kyseiseen työtodellisuuteen vain tietynlaisia ulostuloja. Ei edes välttämättä sen takia, että haluaisivat, vaan ovat ikään kuin pakotettuja siihen. Muutoin yhteisöstä puuttuisi moniäänisyys. Nämä vastapoolit voivat vaikuttaa todella hankalilta, tai Robert Suttonia lainaten, todellisilta kusipäiltä.

Joskus ihmiset voivat ryhmän toimivuuden vuoksi kantamaan roolia, joka ei ole edes heitä itseään. Toisin sanoen joku sanoo kritiikin ääneen, vaikka ei olisi lähtökohtaisesti edes sitä mieltä. Valitettavasti se ei tuota heille hyvää eikä yhteisölle. Joustamaton roolinotto tuottaa yhteisöön klikkejä ja syntipukkeja. Joskus kusipääksi nimetty kantaa harteillaan koko yhteisön toimimattomuutta.

Tällaisten työtodellisuuksien muuttaminen on vaikeaa. Kun joku on saanut stigman otsaansa, hänen toiminnastaan toisenlaisten tulkintojen tekeminen vaatii todella paljon vaivannäköä. Yksikin poikittainen sana, hymähdys tai huokaus tulkitaan helposti vanhan leiman mukaan. Joustavuus, avoimuus ja avoimin, ikään kuin aloittelijan mielin toisiin suhtautuminen edellyttää jatkuvaa valppaana oloa omien tulkintojen suhteen. Ehkä kusipää onkin itse, jos ei siihen kykene.

 

Urheilu-uran jälkeen

Luin mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan ”Everything´s Not O.K.”, jossa entinen jääkiekkoilija Nick Boynton kertoo kokemuksistaan. Rankkaa tekstiä ja raakoja kokemuksia.

Jäin miettimään urheilu-uran päättymistä ylipäätään. Se voi olla todella kova paikka. Luonnollisesti suhtautumiseen vaikuttaa se, miten tärkeä asia itselle urheilu oli, miten suunniteltua päättäminen oli, vastasiko panokset tuotosta, miten itse uran päätös tapahtui ja mihin tarttua uran jälkeen.

Monelle urheilijalle urheilu on osa identiteettiä. Itsensä kuvaa urheilijana, elää sen kautta ja jopa mittaa arvonsa sen perusteella. Näin ollen urheilu-uran päätöksestä saattaa seurata tyhjyys, merkityksettömyyden tunne, jossa omaa arvoaan epäilee. Kun urheilu on merkinnyt kaikkea kaikessa, jolloin valinnat on tehty sen ehdoilla, ei ihme, että uran jälkeen ei enää tiedä, kuka ja mitä on.

On tutkittu, että urheilu-uran päättäminen on helpompaa niille, jotka ovat tyytyväisiä siihen, mitä saivat urheilulta suhteessa panostettuun resurssiin. Kun urheilu-uran päätöksen on suunnitellut itse ja tietää, mitä lähtee tekemään, ihminen ikään kuin alitajuisesti valmistautuu siirtymään uuteen. Se ei tarkoita, etteikö se tuntuisi ja olisi vaikeaa, mutta saavutetut asiat ja tulevaisuuden suunta auttavat eteenpäin valitulla polulla.

Jos urheilu-ura päättyy suunnittelemattomasti -toisin sanoen esimerkiksi loukkaantumiseen tai siihen, että tippuu joukkueesta- se on paljon rankempaa. Ikään kuin matto vetäistään yhtäkkiä jalkojen alta eikä ole mitään, mihin tarttua kiinni.

Yhtä lailla itse uran päättyminen on merkityksellistä. Vaikka urheilu-ura olisi ollut sinänsä hyvä, mutta päättämisestä jää ikävä maku, se kalvaa ja jättää kaikesta saavutetusta ikävän sivumaun. Ikään kuin syyllisyyttä tai häpeää kantaen siirtyy hiljaisuudessa sivuun. Vaieten koko asiasta.

Ikäviä asioita voi tapahtua, mutta niiden kantaminen yksin on mielestäni turhaa.

Onneksi Suomessa tähän(kin) asiaan on tartuttu. Esimerkiksi itselläni on ollut hyviä esimerkkejä siitä, miten pelaajayhdistykset ja seurat auttavat entisiä urheilijoita henkisen terveydenhuollon piiriin, missa häntä voidaan tukea tällaisen kriisin läpielämisessä. Lisäksi olemme kehittäneet ryhmämuotoista tukea, jossa vertais- ja ammattiavun turvin voidaan auttaa uudelleen löytämään ”Minä, joka olen”.

Kun on panostanut ja antanut kaikkensa johonkin, sitä toivoo, että sillä oli joku arvo. Lopputuleman tulee olla suurempi kuin lopputulos antaisi ymmärtää. Siksikin urheilu-uran päättämiseen kannattaa panostaa jatkossakin – niin urheilijan kuin meidän urheilijan ympärillä olevien ihmisten. Jotta taakseen voi katsoa tyytyväisenä ja ylpeänä, että oli osa jotain itseä suurempaa tarinaa.

 

 

 

Kausi päättyy - uusi alkaa

Talvijoukkuelajeissa eletään nyt tiukkoja aikoja, joko kamppaillaan viime hetken sijoituksista tai eletään siirtymäkautta edellisen ja tulevan kauden välillä. Tunteita herättävää aikaa siis.

Ammattiurheilussa viimeiset pelit ovat merkityksellisiä myös taloudellisesti: mitä enemmän pelejä, sitä enemmän rahaa seuralle. Urheilijoille kamppailu paremmasta tuloksesta on merkityksellistä itse kisailun lisäksi myös henkisesti: kukapa ei haluaisi kilpaurheilussa tulla voittajana maaliin.

Kun kausi sitten päättyy, tunteiden kirjo on huima: ilosta suruun, tyhjästä olosta toiveikkaan odottavaan, vain muutamia ääripäitä mainitakseni.

Joukkue vaihtuu usein kauden jälkeen. Voi sanoa, että tavallaan sitä ainutlaatuista joukkuetta, missä urheiltiin yhdessä, ei enää ole. Iloa siitä, että on saanut olla mukana joukkueen matkassa, moni kantaa mukana läpi elämän. Yhtä lailla päättymisiin liittyy surua; tämä mitä oli, on nyt mennyt. Usein intensiivisen prosessin jälkeen tulee tyhjä olo. Siinä on kokemuksena jotain samaa kuin masentuneen mielentilassa: mikään ei tunnu miltään ja kaiken merkitystä pohtii. Se kuuluu kuitenkin prosessiin ja on eri asia kuin masennus. Tyhjä olo kertoo, että antoi kaikkensa. Takki on tyhjä ja hetken tuntuu, aidon oikeasti, että on ulkona kaikesta ja mikään ei huvita samalla tavalla kuin ennen. Kun aika ja tila antaa myöten, alkaa toiveikas odotus kohti seuraavaa kautta tai elämän askelta.

Kaikki edellä mainittu on luonnollista ja varsin inhimillistä ihmisyyteen kuuluvaa mielen prosessointia. Urheilussa vain tämä sivuutetaan liian helposti tai jätetään urheilijoiden omille harteille. Itse ajattelen, että urheilussa ei tulisi olla mitään sellaista, mitä ihminen jää kantamaan kauden jälkeen, mitä hän ei halua kantaa. Siksi kauden päättäminen on ihan yhtä tärkeä osa prosessia kuin kauden aloittaminenkin. Rituaaleilla on paikkansa. Yhdessä itketty itku, kauden prosessointi ja toisaalta toiveikas katse tulevaan kantaa ja myös antaa enemmän kuin siihen käytetty aika antaisi ymmärtää.

Ei Roomaakaan päivässä rakennettu

Olen huomannut, että monesti meillä – itseni mukaan lukien – on kiire oppia asioita. Kun johonkin asiaan alkaa perehtyä, toivotaan, että heti kurssin, valmennuksen tai kirjojen lukemisen jälkeen on valmis ja omaksunut opit mestaritasoisesti.

Itse asiassa monien taitojen oppiminen edellyttää aikaa ja asioiden kypsyttelyä. Tällainen kypsyttely korostuu, mitä monimutkaisemmasta asiasta on kyse. Hyvä esimerkki on ihmismielen ymmärtäminen ja muutosten aikaansaaminen. Toisin sanoen kurssien jälkeen ei olekaan mestari, vaan noviisi, joka aloittelee uuden opitun asian kanssa ymmärtämään, miten tämä opittu asia näyttäytyy ja miten sen suhteen toimii jatkossa.

Inhimillistä on, että uutta asiaa ei myöskään omaksu tai edes halua omaksua, jos se poikkeaa liikaa aiemmista käsityksistä. Huolimatta siitä, että itsellä olisi halua oppia uutta. Koska uuden omaksuminen on haasteellista, se edellyttää aikaa. Aika tarjoaa mahdollisuuden omaan tahtiin kypsytellä asioita teema kerrallaan. Kypsyttely taas antaa tilaa muokata olemassa olevaa ja rakentua uuden tiedon kanssa.

Tällainen maltti, rauha kypsytellä ja hautoa asioita on aliarvostettua. Hektisessä maailmassa kaikki tulisi oppia nopeasti ja tehokkaasti. Jos siemenen istuttaa tänään, se ei ole kylvö kunnossa pitkään aikaan. Alkio kohdussa edellyttää kuukausia kehittyäkseen ihmistaimeksi. Kisälli harjoittelee oppipoikana mestarin rinnalla pitkään ennen kuin astuu mestarin saappaisiin. Luonto ja elämänkulku on täynnä esimerkkejä siitä, miten asiat edellyttävät oman aikansa.

Kärsivällisyys on itse asiassa luottamista siihen, että asiat tapahtuvat aikanaan. Aikanaan sisältää elettyä elämää, asioiden hauduttelua ja sulattelua sekä uudelleen käsittelyä. Näin jyvistä muotoutuu kultajyviä ja kisällistä mestareita. Maltilla ja ajan antamisella on puolensa. 

Kasvun paikka

Olin puhumassa HIFK:n järjestämässä tilaisuudessa ja samalla minulla oli ilo kuunnella Saku Tuomisen esitystä. Hän puhui kasvusta ottaen mallia siitä, miten puut kasvavat metsässä: korkeutta, leveyttä ja syvyyttä. Kolmeen eri suuntaan. Esimerkit olivat avaavia siitä, miten yritykset, joukkueet ja toisaalta ihan tavalliset ihmiset voivat kasvaa kohti omaa potentiaaliansa.

Jäin miettimään tätä kasvuteemaa tarkemmin.

Ihmiselle on luontaista kasvaa. Lapsi kasvaa ilman kasvattamista. Tosin kasvun suunta ei välttämättä ole aina toivottu, jos siihen ei puututa – siis rakkaudella rajaten. Näin parhaimmillaan kasvu tuottaa itseä arvostavia ihmisiä.

Joukkueessa kasvu mahdollistaa parhaimmillaan niin ihmisenä kuin joukkueena kasvun. Joukkueen jäsenet oppivat parhaimmillaan löytämään potentiaalia sieltä, missä ei uskonut sitä olevan. Joukkue hengittää parhaimmillaan vapautuneesti ja tekeminen on enemmän kuin osiensa summa antaisi ymmärtää.

Organisaatiossa kasvu ymmärretään helposti vain tuloksen kasvuna. Parhaimmillaan se on vain sivutuote, kun itse kasvumahdollisuuksien huomio on ihmisten tekemisessä ja vielä paremman tekemisen mahdollistamisessa.

Kasvua tapahtuu siis helpostikin, usein tahtomattaan. Oleellista on, mihin kasvu suuntautuu ja mitä se tuottaa lopputulemana. Vinoon kasvanut puu kaatuu. Hyvissä olosuhteissa, oikea-aikaisella tuella ja sopivilla interventioilla puukin onnistuu kasvamaan suoraan pituuteen, mihin se on tarkoitettu kasvavan. Ihmisten suhteen todellisia kasvun paikkoja ovat usein tilanteet, jolloin asiat eivät suju. Ongelmia alkaa näkyä horisontissa ja helpommalla pääsisi, jos luovuttaisi. Tällaisissa kohtaa mitataan ihmisen, joukkueen ja organisaation vahvuus, sen heikoimmalla hetkellä. Annetaanko kasvaa vinoon vai tehdäänkö töitä, jotta kasvu ohjautuu suuntaan, johon sen oli tarkoitus mennä.