Mitä jos

Luin joku aika sitten amerikkalaisen kirjailijan Stephen Kingin haastattelun lehdestä. Siinä hän kertoi, että löytää ideat kirjoihinsa kysymällä, ”mitä jos”. Voin kuvitella hänen miettivän, ”mitä jos pelle olisikin paha” tai ”mitä jos perhe lähtee syrjäiseen hotelliin, kauniisiin maisemiin viettääkseen talven siellä ja mitä, jos isä tuleekin hulluksi ja haluaa tappaa perheensä?” Kingin kirjat ja niistä tehdyt elokuvat ovat minulle etupäässä liian pelottavaa ajanvietettä.

Mietin kuitenkin tätä ”mitä jos” tapaa ajatella. Jossittelua pidetään etupäässä huonona asiana. Sehän vie pois realiteeteista, tuo pahimmillaan esiin uhkakuvia, jotka eivät ole todellisia. ”Mitä jos olisit jäänyt auton alle?” Mitä jos et olisi ehtinyt juosta karkuun?” jne. Sen ei ajatella auttavan. Se vain lisää ahdistusta, avaa pelot ja pahimmillaan kauhut, jotka vain lisäävät pahaa oloa.

Mitä jos hetken aikaa jossittelisi. Mitä jos jossittelua käyttäisikin vastakkaiseen suuntaan.  Mitä jos jossittelisi mahdollisuuksien ja epätodennäköisiltä tuntuvien toiveiden ja unelmien pelikentillä?

Alkaisiko sitä nähdä mahdollisuuksia siellä missä niitä ei ollut? Tulvisiko valoa sinne, missä oli sysimustaa?

Mitä jos pelle olisikin toiveiden täyttäjä? Mitä jos se osaisi sanoa juuri ne sanat, jotka toisivat hymyn huulille ja ilon rintaan koko päiväksi? Mitä jos perhe löytäisi kaukaisen hotellin kätköistä aarteen? Mitä jos isä kirjoittaisi siellä best sellerin? No, ehkei Kingin kirjoja kannata uudelleen rustata, menee vain hyvät kirjat pilalle. Mutta mitä jos alkaisi jossitella ihan tosissaan mahdollisuuksien upeilla maisemilla ja hullunrohkeillakin ideoilla.

Jossittelun hyvä puoli on sen rajattomuus. Tai no, yksi raja on: oma mielikuvitus.

 

 

Itseoppineet hyvinvointimarkkinoilla

Pelkkä googlehaku tuottaa yli 42 000 tulosta hakusanalla hyvinvointivalmentaja ja yli 120 000 osumaa henkinen valmentaja hakusanalla. Hyvinvointimarkkinoilla näyttää menevän hyvin ja miksei menisi. Nykyajan ihminen haluaa voida hyvin ja on valmis satsaamaan siihen.

Näin terveydenhuollon ja psykologian alan ammattilaisena katson hieman huolestuneena näiden hyvinvointia tarjoavien valmentajien osaamistaustaa. Itseoppineita on aika paljon: oma elämänkokemus ja rajuistakin tapahtumista selviäminenhän antaa jo hyvän pohjan auttaa muita, eikö niin? Joidenkin henkisten ja hyvinvointi valmentajien koulutustaustasta ei saa selkoa. Sertifikaatteja ja erilaisia kursseja voi olla monia, mutta näiden koulutusten tieteellisestä pohjasta tai kouluttajien taustasta ei saa välttämättä selkoa.

Koska hyvinvointi ja henkisen valmennuksen markkinat laajenevat, valvovat alan ammattilaiset omien ”auttajiensa” toimintaa ja pitävät huolen, että heidän osaaminen on riittävää. Esimerkiksi coachingin puolella ICF ja urheilussa Suomen psykologiliiton sertifiointilautakunta sertifioi oman alansa ammattilaiset ja näin huolehtivat ammatillisesta laadunvalvonnasta. Valtio pitää taas lain turvin huolen kansalaisistaan: terveydenhuollon henkilöstön toimintaa valvotaan tarkkaan, niin tärkeää on potilasturvallisuus.

Yrittäjyyttä kannustetaan ja on hienoa, että ihmiset yrittävät ja ovat luovia bisnesmarkkinoilla. Koska henkisen valmennuksen ja hyvinvointivalmennuksen markkinoita ei valvo juuri kukaan, vastuu jää aina kuluttajalle ja tämä vastuu on turhan kova. Kannattaa aina tutustua auttajan taustakoulutukseen. Markkinointihenkiset sanat eivät takaa osaamista ja oma kokemus ei anna takuuta, että hän osaisi auttaa juuri sinua.

Markkinoilla olevilta auttajilta toivoisin hetken pysähtymistä omien rajojen ääreen. Ihmisen avun tarpeella ei saa leikkiä. Hädässä oleva ihminen tarttuu köyteen, joka tarjotaan. Vastuu on siis auttajalla: hänen tulee tunnistaa rajansa. Rajat ovat osaamiseen, asemaan ja etiikkaan sekä omaan itseen liittyviä. Kaikilla auttajilla on rajansa: myös niillä Suomen parhailla ja tunnetuimmilla.

 

 

Ylikuormitustilassa kynttilä palaa usein tiedostamattomasti molemmista päistä

Ylikuormitustilaa osataan tutkia lääketieteellisesti mielestäni perusteellisesti Suomessa, vaikka tieto sen patofysiologiasta taitaa edelleen olla melko rajallista. Tutkimuksia on kuitenkin tehty runsaasti ja näissä on todettu, että ylikuormitustilaan liittyy muun muassa autonomisen hermoston toiminnan ja stressihormonijärjestelmän muutoksia. Ylikuormitustilaan on myös laadittu erilaisia toipumismalleja. Lääkäristä ja lääketieteen spesialiteetista riippuen, ne hieman eroavat toisistaan. Olen myös itse ollut mukana monessa erilaisessa toipumisprosessissa.

Monen ylikuormitustilan takana elää ihminen, jonka persoonan yksi osa on suorittaja. Hänellä on usein monta rautaa tulessa. Hän nauttii siitä, että voi haastaa itsensä. Ja niin hän tekee, jokaisessa asiassa. Laittaa itsensä likoon ja antaa parastaan.

Kukaan ihminen ei kuitenkaan synny suorittajaksi. Jostain sellainen itseen on vain tarttunut. Joillekin se on opittu tapa, joillekin selviytymiskeino ja joillekin suoja joltain ikävältä, vain joitain syitä mainitakseni. Mitkään puolet meissä eivät kuitenkaan synny turhaan. Kaikilla puolillamme on ollut alun perin vähintään jokin tärkeä tehtävä.

Joskus kuitenkin tällainen puoli itsessämme alkaa tuottaa ikävää jälkeä. Kun tällaisen suorittajapuolen kautta katsoo elämää ja itseä, kaikki näyttää tehtäviltä, jotka tulee jollain tavoin suorittaa, myös oleminen. Kun pysähtyminen ei ole mahdollista, keho ei kykene enää palautumaan. Ylivirittyneisyys jo itsessään syö energiaa. Jossain kohtaa tällaisella polulla ihminen ei enää jaksa.

Joskus taas suorittajapuoli itsessä on ollut selviytymiskeino ikävissä tilanteissa. Riittävän kuormittavassa tilanteessa, joissa ihminen luontaisesti väsyisi, suorittajapuoli herää henkiin ja alkaa toimia. Sitä ruokkii selviytyminen. ”Tästä selvitään kyllä” tai ”Vielä minä näytän” tai ”Minähän en perkele tähän väsähdä”.

Ei ole harvinaista sekään, että elämän kriisitilanteet laukaisevat suorittajapuolen toimintaan. Se on ollut aina hyvä suoja liiallista ahdistusta tai muita ikäviä tuntemuksia vastaan. Esimerkiksi näin kokeva urheilija voi lähteä extra juoksulenkille tai tehdä muutaman extra punttitreenin – ihan vain saadakseen olonsa paranemaan.

Etupäässä kaikki tämä tapahtuu automaattisesti ja tiedostamattomasti. Se, että asian tietää, ei myöskään välttämättä auta. Niin syvällä suorittajapuoli itsessä voi olla. Kun kynttilä palaa molemmista päistä, ihminen väsähtää, eikä enää jaksa.

Ylikuormitustilasta toipuminen edellyttää monipuolista ja moniammatillista osaamista. Se vie aikaa. Pelkkä lepo ei auta, koska keho ei kykene käskystä lepäämään. Usein toipumiseen tarvitaan myös matka itseen ja oman mielen rakenteisiin. Kun mieli voi levätä kehossa ja keho mielessä, alkaa toipuminen edetä. Valitettavasti joskus paranemisen jälkeenkin riski uusiutumiseen on olemassa. Vanhat totutut käsittelytavat itsessä heräävät varsinkin tiukoissa paikoissa, jollei ole valppaana. Oleellista on silloinkin selkeä hoitopolku: tieto, että apua on saatavilla eikä asioiden kanssa tarvitse selviytyä yksin.

 

Tuhansia toistoja ja pää kunnossa

Viime vuonna se oli Patrik Laine, tänä vuonna se näyttää olevan Eeli Tolvanen. Mikä on se kaava, minkä avulla suomalaisista nuorista, varsinkin jääkiekossa, tulee huippu-urheilijoita ja menestyjiä. Jääkiekko on melko pieni laji maailmassa, joten voidaan ajatella, että siinä on helppoa nousta maailman huipulle. Tai helpompaa kuin esimerkiksi jalkapallossa. Mutta silti, itse ajattelen, että jotakin tehdään oikein tai jostain syystä jääkiekko sopii meille.

Jääkiekkoa on helppo harrastaa, vielä on Suomessa pakkasta talvella ja halleja on lähes joka ”niemessä ja notkossa”. Jääkiekkoa myös seurataan, joten harrastajat oppivat nopeasti lajin säännöt ja toisaalta näkevät päivittäin, jos haluavat, huippujen pelaamista. Jääkiekkoliitto on myös panostanut lasten ja nuorten valmentajien osaamisen kehittämiseen. Ehkä myös se, että jääkiekko on laji, jossa ammattilaisura on mahdollista motivoituneille ja innokkaille harjoittelijoille, vaikuttaa taustalla.

Mitkään puitteet eivät kuitenkaan pelkästään tee kenestäkään huippua. Itse pelaajalta vaatii paljon sekä fyysisesti että ennen kaikkea henkisesti nousta huipulle jääkiekossa. Arjen rakentaminen jääkiekko edellä, mahdollisten takapakkien työstäminen voitoksi itselle, jatkuvia ponnisteluja, pettymysten sietokykyä ja paineiden kanssa toimeen tulemista, vain joitain vaatimuksia mainitakseni. Unelmien perään juokseminen ei ole vain glamouria ja kiekon kanssa hauskanpitoa. Siihen voi sisältyä väliaikaisasunnossa asumista, läheisistä erossa olemista ja tekemisen puutetta treenien jälkeen päivästä toiseen.

Vaativissa olosuhteissa pärjätäkseen, nuori lupaus tarvitsee tukea. Ihmisen, joka välittää ja auttaa rakentamaan lähes tyhjästä mielekästä arkea ja auttaa uskomaan, että valinnat, joita tekee, ovat merkityksellisiä ja tärkeitä itselle.

Suomessa osataan jo hyödyntää psykologinen tuki, lääketieteellisen tuen rinnalla. Riittävän terve sielu, terveessä ruumiissa kantaa. Se ei synny eikä pysy koossa yksin. Se edellyttää toistoja, niin omassa tekemisessä kuin kannatelluksi tulemisessa. Veikkaan, että nuoret lupaukset voivat jatkossakin pärjätä, mikäli tällainen tuki mahdollistuu.

Työhön uppoutuja ja eletty elämä

Hän nauttii työstään. Aika menee siivillä, kun mielenkiintoisiin tehtäviin uppoutuu. Illallakin lähettää muutaman sähköpostiviestin ja vastaa puhelimeen. Työhön kuluu aikaa viikossa yli 50 tuntia, mutta se ei tunnut raskaalta. Työ on niin mukavaa. Tällainen työorientoitunut ihminen tekee työtään myös vapaa-ajalla. Kukaan ei velvoita siihen, hän tekee sen ihan itse. Itse asiassa työ on osa elämää. Kuulostaako tutulta?

Joillekin työ on nautinto. Toisaalta hyvinvoinnin näkökulmasta irrottautuminen työstä on myös tärkeää. Palautuminen antaa virtaa myös itse työhön. Ja toivottavasti ihmisellä on myös muuta elämää kuin työ.  Toisaalta kukapa on sanomaan toiselle, miten elämä tulisi elää. Tosin yhtään tarinaa en ole vielä kuullut, että kuolinvuoteella joku sanoisi; ”olisinpa tehnyt hieman enemmän töitä”, päin vastaisia kyllä.

Jotenkin tuntuu, että vasta irrottautumisen jälkeen alkaa nähdä metsän puilta. Ehkei ollutkaan korvaamaton. Työssä ei ehkä ollutkaan niin tärkeä kuin ajatteli. Asiat, joita hoiti, olivat mielenkiintoisia, mutta eivät maailman tärkeimpiä asioita kuitenkaan. Kuulostaako tutulta?

Miten löytää tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä? Elämä on merkityksellistä ja arvokasta myös työn ulkopuolella. Läheiset ihmiset, itselle mielekäs harrastus, lemmikkieläin – tai pelkkä huvikseen elely ja oleilu. Itselle tärkeiden asioiden huomioiminen ja niiden mukaan eläminen voi joskus tuntua hankalalta, kun on niin kiire työasioiden kanssa. Itsen kuuntelu kannattaa. Jokainen voi valita, mihin aikansa käyttää. Kaikkea aikaa ei kannata käyttää työntekoon – ellei se ole niin arvokasta itselle. Jos on, en väitä vastaan.

Joskus pysähtyminen siihen, missä on, voi avata silmiä näkemään sen, miten elää. Siitä on lyhyt matka alkaa elää, kuten haluaa.

Vaihtamalla paranee vai paraneeko?

Seinäjoen jalkapallokerho on vaihtanut melko tiuhaan valmentajaa. Karrikoiden voisi sanoa, että menestystä saanut seura ei ole mikään helppo puoliso. Valmentaja ”sulhasten” panos ei ole enää kelvannut ja he ovat saaneet lähteä seurasta. Oliko niin, että pelaajien ja valmentajan välinen vuorovaikutus ei toiminut riittävällä tavalla, vai että Valakari, Boström ja Roca eivät tehneet niin kuin sanottiin ja koska eivät tehneet, niin saivat lähteä. Pohjanmaalla on muuten sanonta: ”Mun kans olis niin heleppua olla, sais olla justihin niinku mä sanon”. Ja jos ei ole, ovi on auki.

Mielestäni kaiken tämän keskellä pelaajat ovat pelanneet aika hyvin. Tällä hetkellä (13.9.2017) SJK on veikkausliigassa sijalla 5. Ovatko he tuossa kohdassa valmentajien ansiosta? Vai onko pelaajat onnistuneet huolimatta valmennusmuutoksista pitämään oman pelinsä kasassa? Vai onko kenties muutokset sinänsä aikaansaaneet riittävää tarmoa peliin?

Tuloksen tekemisen näkökulmasta usein pitkäjänteinen tie vie parempaan tulokseen. Pitkäjänteinen työ ei tokikaan vaadi samaa johtajaa eli valmentajaa. Kun valmentaja vaihtuu, kaikki ei vaihdu. Oleellista onkin pysähtyä siihen, mikä muuttuu ja mikä ei muutu, kun valmentaja vaihtuu.

Yhtä lailla voidaan miettiä, mikä olisi lopputulema, mikäli sama valmentaja saisi jatkaa joukkueen kanssa. Olisiko pelitarmo ja tuloksen tekeminen vieläkin tehokkaampaa? Valintojen tekeminen sulkee aina jotain pois. Vertailu on näin ollen mahdotonta. Näillä pelimerkeillä on pelattava, mitkä käteen on annettu. Tuloksen tekemisen näkökulmasta on oleellista uskoa siihen valintaan, jonka tekee. Joukkueessa uskon tulee olla muillakin kuin johdolla.

Vaihtamalla jotkut asiat paranevat aivan varmasti. Jo uutuus pitää siitä huolen. Vaihtaminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että toiminta muuttuisi tuloksen näkökulmasta paremmaksi. Jotta tulos paranisi, se edellyttäisi sitä, että paranemisen kohde on fokusoitu oikein.

Kiinnostuneille tiedoksi, että näihin asioihin muun muassa pureudumme ensi viikolla alkavassa effective coachingissa Marko Malvelan kanssa.

Suomen pitää kuitenkin olla tarkkana

Koripallo on jännittävä ja mielenkiintoinen laji. Pelin hyvä puoli on se, että siinä tapahtuu nopealla temmolla asioita. Pisteitä tehdään koko ajan ja peli saattaa kääntyä nopeastikin puolelta toiselle.

Katsoin toissa päivänä (6.9.) Suomen ja Kreikan koripallo-ottelua. Peli oli jännittävä alusta loppuun, mutta yksi asia pelissä tai oikeastaan pelin selostuksessa ja kommentoinnissa kiinnitti huomiota.

”Kreikka on erittäin vaarallinen ja Suomen pitää olla tarkkana koko ajan.”

Jäinkin miettimään suomalaista joukkueurheilua ja ajatusta: pitääkö olla ”varpaillaan” vähän koko ajan.

Pelissä on toki hyvä olla hereillä ja valppaana koko ajan. Näin pelitarmo ja halu antaa itsestä kaikkensa ovat oletettavammin läsnä. Mutta viljelläänkö me suomalaiset vähän turhaankin ”tarkkana olemista”. Siitä tulee tunne, että Suomen voittoa vain toivotaan, ei niinkään odoteta.

Onko niin, että esimerkiksi selostajat haluavat varoittaa katsojia liiasta optimistista? Kun hoetaan pelin arvaamattomuutta ja varautumista tappioon, säästetään Suomen kansa mahdolliselta pettymykseltä. Ettei taas vaan käy, kuten vuonna 2003 jääkiekossa Suomi – Ruotsi 5 – 6. Toisaalta meillä on kokemusta paljon tuon tapahtuman jälkeen onnistumisista, voitoista ja tappioista. Ilman sen kummempaa draamaa.

Ehkä kyse onkin siitä, että liika optimismi ei sovi Suomalaisille ja pessimismi – jota pidämme realismina – kuuluu joiltain osin vielä kansanluonteeseemme. Jos ei muuten, niin perinteen velvoittamana.

Toisaalta mietin, mitä tapahtuisi, jos ei varautuisi? Voi olla, että mahdollinen pettymys kirvelisi paljon. Mutta sitä odotellessa olisi paljon hauskempaa.

 

Pesä tyhjenee, jälleen

Mistä tietää, että on syksy taas? Koti on taas paljon tyhjempi ensi kevääseen saakka. Jo aikuiset lapset ovat lähteneet jälleen opiskelupaikkakunnilleen kesätöiden jälkeen.

On aivan mielettömän hienoa, että lapsilla on opiskelupaikka ja vielä sellainen, missä viihtyvät. On luonnollista ja aivan oikein, että silloin, kun on mahdollista, täysi-ikäiset lapset muuttavat pois kotoa omaan talouteen.

Vähemmän siivottavaa ja vähemmän pyykättävää.  Lisäksi on rauhallisempaa. Jääkaapissa on kuin onkin ruokaa eikä tarvitse neuvotella, katsotaanko uutiset vai jotain muuta.

Mutta.

Mistä johtuu se yhtäkkinen haikeus?

Nuorilla on oma elämä. Omat ystävät ja kumppanit. Vanhemman rooli muuttuu. Vanhempi ei enää ole samalla tavalla oleellinen ja merkittävässä roolissa kuin aiemmin – tai ainakaan, mitä luulee tai toivoo olevansa. Haikeaa, vaikkakin tärkeä muutos.

Ehkä se on niin, että nuorten ja vanhempien hyvinvoinnin mittarina toimii myös nuorten itsenäistyminen. Silloin, kun nuorella on kaikki hyvin, hän etsii ja löytää paikkansa, vapaana. Lisäksi hänellä on vielä vanha koti, turvasatama, mihin pääsee aina kun sitä tuntuu. Ja toisaalta, silloin kun vanhemmilla on kaikki hyvin, niin he iloitsevat lastensa itsenäistymisestä ja siitä, että nämä tulevat vielä mielellään kotiin, silloin kun haluavat.

Kun syksyä jatkuu, myös haikeus hälvenee ja uusi arki tulee normaaliksi, jälleen.

Hyvä niin.

Mielensäpahoittajan vastakohta

Minulle soitti toimittaja, joka tekee jutun mielensäpahoittamisesta ja herkkänahkaisuudesta. Oli miellyttävä keskustelu. Mielensäpahoittajia on monia ja herkkänahkaisuutta montaa eri sävyä.

Jäin kuitenkin näin jälkikäteen miettimään mielensäpahoittajan vastakohtaa. Googlehakukaan ei tuottanut tulosta. Itse asiassa suoraa vastakohtaa on vaikea löytää. Toki vastakohta voidaan kuvailla eri sanakääntein: esimerkiksi sisäisesti tyyni ja tasapainoinen ihminen, joka ei loukkaannu juuri mistään.

Ihmiselle, joka näkee lasin puoliksi täynnä ei tyhjänä tai joka näkee mahdollisuuksia paikassa, jossa suurin osa olisi luovuttanut, tai joka vaan on niin zeniläisen tyyni, ei löydy Suomessa yhtä sanaa kuvaamaan. Tai sanat, jotka löytyvät, eivät kuvaa oleellisia asioita, kuten optimisti tai positiivinen.

Mielensäpahoittajan vastakohta on mielensä hyvänä pitäjä, mielensä auki pitävä, mielensä väljänä pitävä ja mielensä läsnäolevana pitävä.

Herää kysymys, onko sellaisia ihmisiä?

Itse ainakin huomaan pahoittavani mieleni, jos mistäkin asiasta. Joissain tilanteissa huomaa olevansa varsin herkkänahkainen, vaikkei haluaisi olla. Ajatuksena on toki olla avoimin ja väljin mielin, mutta huomaamattaan astuu samoihin ansoihin, joihin on tottunut astumaan.

Toisaalta, miksei sitä saisi olla mielensäpahoittaja? Ja kukapa on sanomaan, mistä mielen saa pahoittaa ja mistä ei? Valitettavasti jatkuvasti mielensäpahoittavan kanssa on vaan aika raskasta elää.

Eräässä tv sarjassa esitettiin leikki, jossa toisen negatiiviseen sanomiseen toisen tehtävänä oli aina löytää jotain hyvää sanottavaa. Esimerkiksi toisen ”taas sataa vettä”, toisen tulisi keksiä jotain myönteistä, kuten ”siitepölyä on siis vähemmän” tai ”tekee hyvää kasveille”. Siinä osat olivat koko ajan samoin päin. Ehkä näiden myönteisten huomioiden sanoja oli lähempänä mielensäpahoittajan vastakohtaa. Osaahan hän määritellä myönteisesti uudelleen juuri sanotun.

Mitä, jos sen näkisi taitona, jota voi harjoitella? Kun huomaa pahoittavansa mielensä jostain, voihan sitä ainakin yrittää olla tyyni ja suhtautua asiaan avoimin ja väljin mielin.

What got you here, won´t get you there

Helsingin Sanomissa (6.8.2017) oli mielenkiintoinen artikkeli Tero Kauppisen johtamisopeista. Hänen mukaansa ”se, miten pääsit tähän pisteeseen, ei vie sinua seuraavaan pisteeseen”. Toisin sanoen, vanhat opit ja menneisyyden menestyseväät eivät takaa menestystä tänä päivänä saati tulevaisuudessa.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin. Itselleni luontevin heijastepinta on urheilukonteksti. Tämän päivän lasten ja nuorten valmennus perustuu etupäässä tutkimuksiin, jotka on tehty 2010-luvulla. Näiden pitkittäistutkimusten tutkittavat elivät nuoruutensa 10 tai jopa 20 vuotta sitten. Tämän päivän urheilunuorukaisten elämä ja arki ovat totaalisen erilaisia. Itse asiassa tämän päivän valmennuksellisten linjausten onnistumisen näemme vasta vuosien päästä. Näin ajatellen Kauppisen väite on osuva. Harva urheilija tai valmentaja voi ajatella, että viime kauden käytänteet kantavat tulevankin kauden. Ei voi, koska ihminen muuttuu, olosuhteet muuttuvat ja maailma muuttuu koko ajan.

Toisaalta historian tuntemisessa on puolensa. Tarinat, joita kerromme itsellemme ja toisillemme, vahvistavat käsityksiämme onnistumisen elementeistä ja oleellisten tekijöiden maamerkeistä. Kun tietää, mistä on tullut, tietää myös, mihin haluaa mennä. Luonnollisesti menneisyyden kertaamisessa on riskinsä. Ihmisen mielellä kun on taipumus muistaa asiat itselle soveltuvalla tavalla. Esimerkiksi huippu-urheilijoiden tutkimuksissa on todettu, että oleellista on monipuolinen lajitausta ja useampia valmentajia matkan aikana. Karrikoiden tämä johtaa siihen, että urheilussa tehdään monipuolisesti kaikkea ja mielellään eri valmentajien kanssa. Hienoahan se on, kun osaa käyttää kehoaan monipuolisesti ja treenitkin ovat mielenkiintoisia. Toisaalta voidaan miettiä, miten se edistää huippusuoriutumista omassa lajissa?

”Se, miten pääsit tähän pisteeseen, ei vie sinua seuraavaan pisteeseen” – on kyllä aika osuvasti sanottu. Varsinkin, kun muistetaan, että myös menneisyydellä on merkitystä. Historiastamme heijastuu havaintojemme tulkinnat, minuutta määritteleviä tekijöitä ja oppeja, jotka auttavat suunnistamaan muuttuvassa todellisuudessa eteenpäin. Ehkä se on niin, että ”se, miten pääsit tähän pisteeseen, antaa vinkkejä siitä, miten suunnistat eteenpäin, vaikkei vie sinua sinne”.