Tasa-arvo urheilussa

Suomi on tasa-arvoinen maa, sanotaan.

Hyvää työtä ja pyrkimystä meillä siihen onkin, vaikka monelta osin siihen on vielä matkaa monella elämän osa-alueella. Tällä viikolla mediassa on ollut kovasti esillä eurojaot urheilussa. On ollut mielenkiintoista seurata keskustelua eurojaosta tietyissä palloilulajeissa. Puolesta ja vastaan argumentteja on tuotu julki. Esimerkiksi menestyksestä huolimatta naisille ei heru rahaa yhtä paljon kuin miehille, koska naisten lajeja ei seurata ja media ei ole kiinnostunut.

Jos näin on, tulisiko lajien sisällä ja miksei välillä tehdä enemmän brändäys työtä, jotta ihmiset kiinnostuisivat enemmän. Tuskin mikään laji vahingossa ja sattumalta on noussut kansan suosioon, oli sitten kyse miehistä tai naisista.

Toisaalta meillä on joukkuelajeja, joissa suomalaiset naiset ovat tuoneet maailmanmestaruuksia, kuten muodostelmaluistelu ja joukkuevoimistelu. Yhtään enempää ne eivät näy mediassa, saati että näkyisivät rahanjaossa. Miten tämä pitäisi tulkita? Onko kyse siitä, että naisten valloittamat lajit eivät uppoa samalla tavalla kuin miesten?

Esimerkiksi naisten jääkiekkoliigan ottelussa Kärpät-Blues 25.11.2017 oli ottelupöytäkirjan mukaan 136 katsojaa. Miesten jääkiekkoliigan ottelussa Kärpät-Tappara 21.11.2017 oli 6002 katsojaa. Naisten jalkapallon EM loppuottelua seurasi TV:stä noin 424 000 ihmistä. Nopealla etsinnällä en löytänyt, paljonko miesten pelejä seurataan, mutta Uefan (Euroopan jalkapalloliiton) mukaan luvut pyörivät maailmalla yli 200 miljoonan. Väheksymättä ketään tai mitään, tämä on fakta, kun puhutaan rahasta urheilussa.

Osa suomalaisten urheilijoiden tuloista tulee sponsoreilta, joissain lajeissa suurin osa. Sponsorit hakevat yhteistyön kautta hyötyä omaan liiketoimintaansa. On itsestään selvää, että yritykset haluavat näkyä siellä, missä on katsojia ja mediaa.

Miesten luoman urheilukulttuurin muuttaminen ei ole helppoa; sukupuolten välistä tasa-arvoa hakevat ihmiset ovat joutuneet tekemään kovasti työtä ja joutuvat vastakin, jotta todellista muutosta tapahtuu. Urheilua pidetään tärkeänä osana suomalaista yhteiskuntaa. Valitettavan usein urheileminen maksaa paljon. Kun puhutaan naisten huippu-urheilusta ja rahasta, tulisi lajien lisäksi myös valtiovallan ottaa ”koppi” asiasta. Jos halutaan, että Suomalaiset naiset menestyvät urheilussa, on heitä tuettava enemmän yhteiskunnan varoin ja se on poliittinen päätös.

 

Yhteisöllisyys

Olin Valmentaa kuin nainen- tapahtumassa Seinäjoella. Paikalla oli eri lajien nais- ja miesvalmentajia. Kävimme läpi oman urheilu-uran antia ja oppeja, joita valmentamiseen liittyen kokemukset ovat tuoneet. Anti oli jälleen päätä huimaava. Osaamista on ja omia kokemuksia, joista ammentaa.

Tapaamisessa nousi esille tarve yhteiselle keskustelulle ja kokemusten jakamiselle. Halu oppia lisää oli selkeä. Tällaisia mahdollisuuksia on urheilussa paljonkin, esimerkiksi erilaisten koulutusten, työnohjauksen ja mentoroinnin avulla.

Jäin kuitenkin miettimään erään valmentajan sanoja: ”voidaanko kokoontua ilman mitään virallista”.

Usein tällaiset epäviralliset tapaamiset jäävät kokoon kutsumatta, koska kukaan ei kanna vastuuta varsinaisesti koollekutsumisesta. Into laantuu heti tapahtuman jälkeen, kun arki iskee päälle.

Jos sellainen epävirallinen kokoontuminen onnistuu, usein ne jäävät kauniiksi aluiksi, koska niihin ei ole samalla tavalla pakko sitoutua. Menee, jos jaksaa tai pääsee.

Ja jos ne jotenkin onnistuvat jatkumaan, usein ne ovat kokoontuessaan kavereiden kuulumistapaamisia, joissa ei synny uutta, koska tavoitteita ei ole ja työnjakokin jää sopimatta. Niistä tulee suljettuja kavereiden ”saunailta” tyylisiä tapaamisia.

Silti en ihmettelisi, vaikka Pohjanmaalta vielä kuultaisiin näistä epävirallisista valmentajien osaamista ja hyvinvointia edistävistä yhteen kokoontumisista, joissa valmentajat käyvät säännöllisesti.

Ai miksikö?

Yhteisöllisyyden vuoksi.

Paikalla olleiden valmentajien into oli aikamoinen. Huolimatta siitä, että he eivät tunteneet toisiaan. Katseissa oli päättäväisyyttä, tahtoa tehdä asioille jotain. Jotain sellaista, mitä sanoilla on vaikea saavuttaa – sen vain tuntee. Yhteisöllisyyttä ei voi tuoda, se tulee luoda. Jäi olo, että jotain uutta on syntymässä.

Ai niin, tämä valmentaa kuin nainen tapahtumakin oli Seinäjoella ihan vaan yhden innokkaan ja sinnikkään valmentajan ansiosta.

 

Vuosi vuodeltako nopeampaa

Joka vuosi itsestäni tuntuu, että aika kulkee nopeammin. Ihan samaa tahtiahan se menee, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta nopeammin. Jäinkin miettimään, miten tämä selittyy?

Luonnollisesti jos päivään ahtaa paljon asioita, niin varmasti päivät vilahtavat nopeasti, koska ne ovat niin täynnä.

Joskus myös automaatti pilotilla eletyt hetket vilahtavat ohi, koska niissä ei ole läsnä.

Joskus taas se, että odottaa jotain tulevaa tapahtumaa, saa mielen osittain kiinnittymään siihen odotettuun hetkeen, jolloin muut päivät ovat vain odotushuoneessa istumista. Niinpä ne vilahtavat ohi, koska palkinto on vasta se odotettu asia.

Joskus taas arki onkin vain elämän odotushuone ja vapaapäivät varsinainen elämä. Niinpä kuukaudessa ei kovin montaa elettyä hetkeä ole.

Varmasi voi olla noinkin. Toisaalta yhtä lailla voi olla niin, että eletyn elämän yksityiskohtia ei muista, vaikka niissä onkin ollut täysillä läsnä. Sitähän voi elää ihan tyytyväisenä ja aika ajoin herätä arvioimaan, mitä on tehnyt ja miten elämä on mennyt. Näissä hetkissä sitten tuntuu, että onpa aika vierinyt.

Aika ei kulu vuosi vuodelta nopeammin. Jos siltä tuntuu, ehkä sitä onkin elänyt niin täysillä jokaisen hetken, että pysähtyessä tuntuu ajan vierineen nopeammalla temmolla.

 

Valmentajan sattuvat sanat

Urheilussa valmentajat sanat saatetaan muistaa vielä vuosien jälkeen. Ne sattuvat osuessaan oikeaan tai kohdatessaan tarpeen sopivalla hetkellä tai ihan vain satuttaessaan kokijaa.

Joskus valmentajan tarkoituksellisesti tai ihan ohimennen sanotut sanat ovat ne koskettavimmat, ne ovat voineet tukea ja auttaa urheilijaa tiukassa paikassa. Niihin on voinut tukeutua myös muissa tiukoissa paikoissa. Hakea ne muistojen kätköistä. Vaalia niitä kuin aarretta. Niin tärkeitä ne ovat olleet.

Joskus taas valmentajan lausumat sanat satuttavat. Ei siksi, että ne olisivat julmia, vaan siksi, että niissä piili totuuden siemen. Itse ei vaan ollut vielä valmis ottamaan niitä vastaan. Monesti urheilupsykologina tai urheilijoiden psykoterapeuttina toimiessani huomaan käsitteleväni valmentajan antamaa palautetta. Sen herättämää tunnekuohua. Ei ole helppoa nähdä hyvää tarkoittavia teemoja, kun osa minästä puolustautuu, ettei sattuisi liikaa. Inhimillistä ja luonnollista, mutta vie tuhottomasti energiaa.

Joskus taas valmentajan sanat satuttavat, koska ne oli ikävästi sanottu tai sisälsivät asioita, jotka satuttaisivat ketä tahansa. Näin urheilija joutuu suojaamaan itsensä, jotta pystyisi edes jollain tasolla suoriutumaan tehtävästä, joka on käsillä. Tällainen suojautuminen ei luonnollisestikaan tee hyvää suorituskyvylle, saati urheilijan hyvinvoinnille. Joskus valmentajalla myös itseltään hämärtyy, mitä hänen sanansa saavat aikaan. Ikään kuin toisen nöyryytys, loukkaantuminen, häpeä, syyllisyys tai paha mieli sanotuista sanoista olisi yllätys, koska niitä ei itse tarkoittanut aiheuttaa. Tarkoitus oli vain motivoida, herätellä tai saada jonkinlainen muutos aikaan. Ei ole harvinaista sekään, että valmentaja toimii samalla tavalla kerrasta toiseen, vaikka huomaa, ettei se toimi. Ihmisillä kun on enemmän taipumusta toistaa samaa - hakata siis päätä seinään - kuin muuttaa toimintaansa. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. 

Harvoin tunnekuohussa näkee metsää puilta. Kun ihmisen puolustusjärjestelmä alkaa toimia, sitä koittaa selviytyä tavoilla, jotka voivat olla haitallisia niin itselle kuin muille. Oma käytös toki perustellaan itselle aina sopivilla sanoilla ja tavoilla. Haavat nuolee joku muu. Urheilija on aina tietyllä tavalla riippuvainen valmentajasta. Vallan käytön suunta on siis melko selkeä. Valmentajan sanoilla ja teoilla on väliä, ne sattuvat hyvässä ja pahassa.

Joskus tuntuu, että apua tarvitsee urheilijan lisäksi myös valmentaja itse. Kyse ei ole niinkään osaamisesta vaan siitä, miten valmentaja hahmottaa itsensä ja on sinut kokemansa kanssa.

Johtamiseen liittyvä yksinäisyys

Johtajien business coachingissa ja urheiluvalmentajien työnohjauksessa olen useamman kerran kohdannut työssä ilmenevää tuskaa ja ahdistusta, jonka taustalla on yksinäisyyden kokemus.

Yksinäisyyden tunne liitetään yleensä sosiaaliseen tai emotionaaliseen yksinäisyyden kokemukseen. Toisin sanoen ihmiseltä puuttuu sosiaalinen verkosto tai hän kokee olevansa siinä ulkopuolinen. Hänellä voi olla ihmissuhteita, mutta hän ei koe niissä läheisyyttä ja välittämisen tunnetta. Kokee siis näin itsensä yksinäiseksi, huolimatta siitä, onko yksin vai ei.

Tässä kirjoituksessa en itse tarkoita tällaista yksinäisyyden tunnetta, vaan tilanteisiin sidottua ulkopuolisuuden tunnetta. Tunnetta siitä, että itseä ei tuohon kohtaan kaivata, hyväksytä eikä haluta. Vaikka johtajan ja valmentajan järki sanoo, että tämä kuuluu omaan asemaan ja tehtävänkuvaan, se ei helpota tunnetta. Tuskaa ja ahdistusta siitä, että muut pitävät itseä ”ilon pilaajana” tai ”kontrollifriikkinä”.

Valmentaja ja johtaja joutuvat tehtävänsä puolesta puuttumaan niihin asioihin, jotka eivät edistä tavoitteisiin pääsyä. Kun toiminnalla on tavoitteita, valtaa tulee käyttää, jotta oikealla polulla pysytään. Näissä hetkissä vallan käyttäjästä ei välttämättä pidetä. Ja hän saa tuntea sen nahoissaan. Kokea itsensä ulkopuoliseksi. Tuntien niskavilloissa, että selän takana puhutaan. Ja kaikesta huolimatta hänen tulee olla – tai ainakin kannattaa olla - ystävällisen asiallinen jatkossakin. Koska jos ei ole, toimintatodellisuus vääristyy ja tavoitteisiin pääsy hidastuu, ja sellaisia kalavelkoja maksetaan pitkään. Halu olla hyväksytty ja pidetty voi saada toimimaan ryhmäpaineen mukaisesti, vaikka se ei pitkässä juoksussa ole hyväksi tavoitteelliselle yhteisölle.

Yksinäisyyden tunteen kestäminen ei ole mukavaa, mutta se palkitaan pitkässä juoksussa. Etupäässä ryhmät haluavat onnistua. Valmentajaa ja johtajaa, joka kestää näihin tiukkoihin tilanteisiin liittyvän yksinäisyyden tunteen, arvostetaan ja kunnioitetaan. Hän on se, jonka johtamisesta puhutaan hyvää. Häntä pidetään oikeudenmukaisena ja tasapuolisena.

Kun johtaja tunnistaa ja ymmärtää tämän tunnekokemuksen moninaisuuden ja syntytavan, se auttaa suunnistamaan maastossa, joka on hetkeksi harmaaksi värittynyt. Se auttaa kestämään ahdistuksen ja tuskan, mitä ulkopuolelle jääminen aiheuttaa. Se auttaa myös vastustamaan ryhmäpainetta, joka houkuttaa näissä tilanteissa.

Onneksi johtajien ja valmentajien ei tarvitse kestää tätä yksin, ammatticoach tai työnohjaaja on todella hyvä apu – siis peili tunnistaa, tutkia ja käsitellä näitä inhimillisiä kokemuksia.

 

Muutokset ja pysyvyys valmennuksessa

Taitojen opettamisessa ollaan edetty pitkälle urheiluvalmennuksessa, ja taitojen oppimisesta tiedetään jo paljon. Valmennuksessa kannattaa auttaa urheilijaa itse löytämään parhaat ratkaisut, harjoitteissa kannattaa luoda erilaisia tilanteita, joissa urheilija on valppaana ja saa aktiivisesti hakea uusia ratkaisuja. Tällaisten harjoitusten suunnittelu taitaa haastaa itse valmentajankin  pohtimaan omaa valmentamistaan uudella tavalla.

 Mistä antaa palautetta ja mihin suuntaan?

Minkälainen harjoite haastaa urheilijan kehittämään omaa taitavuuttaan vielä paremmalle tasolle, oli sitten kyseessä mikä laji tahansa.

Karrikoiden ajatuksena oppimisen näkökulmasta on muuttaa asioita: tehtävää, välinettä tai olosuhdetta.

Jäin miettimään asiaa psykologiselta kannalta muutosten ja pysyvyyden näkökulmasta. Vaikka sanotaan, että kehittyminen päättyy, mikäli ei muuta asioita, on myös tärkeää nähdä pysyvät asiat. Psykologiselta näkökulmalta katsottuna on asioita, joissa pysyvyys on tärkeää. Esimerkiksi voidaan ottaa valmentajan suhtautuminen urheilijaan erilaisissa tilanteissa. Oppimisen näkökulmasta on tärkeää, että valmentajan suhtautuminen pysyy samanlaisena, huolimatta urheilijan onnistumisesta. Käsitys omasta pystyvyydestä saa myös lisävirtaa, kun ei tarvitse olla huolissaan valmentajan suhtautumisesta.

Tärkeää on myös valmentajan oleminen. Kun ”tapa olla” pysyy melko vakiintuneena, valmentajan mielialaa ei tarvitse arvailla eikä miettiä, milloin uskaltaa mitäkin asiaa kysyä. Näin suhteessa on turvallisempaa olla. Kun on turvallista, uskaltaa kokeilla, laittaa vauhtia lisää ja mennä vähän riskilläkin. Oletettavasti oppii paljon enemmän kuin varmistelemalla, vaikka tehtävää tai olosuhteita olisi muutettu.

Paradoksien maasto on valtava, kun puhutaan oppimisesta ja mielen sisäisistä prosesseista. Muutosta haetaan, mutta siihen päästään vain pitämällä tietyt asiat vakioina. Vakauteen päästää vain muuttamalla asioita.

En ihmettele, jos monet valmentajat tiukassa paikassa palaavat kuitenkin vanhaan ja totuttuun – onhan se ainakin itselle tuttua ja turvallista. Joskus sitä löytää itsensä valmentajana antamassa palautetta jo tehdystä sen sijaan, että suuntaisi huomion tulevaan tai neuvomasta, sen sijaan että kysyisi. Ihan yhtä lailla, kun huomaa hermostuvansa ja ilahtuvansa epäloogisesti. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Yhtä lailla tuska voi lisätä halua tietää lisää.

On järkevää uskaltaa muuttaa asioita ja pitää asioita pysyvinä. Viisautta on osata erottaa, missä tehdä mitäkin. Jälkikäteen sitten älyköt kertovat, mikä olisi tuottanut parhaan tuloksen. Ja valmentajat tekevät valintoja jatkossakin muutosten ja pysyvyyksien välimaastossa.

Mietelauseet - merkityksettömiä sanoja vai sanallisia merkityksiä

Siivosin tietokoneelta vanhoja tekstejä ja löysin kirjoittamiani ”mietelauseita”. Osin huvittuneena, ehkä vähän nolonakin niiden imelästä sävystä ja osin yllättyneenä yksittäisten  sanojen viisaudesta jäin pohtimaan sanoja ja niiden merkityksiä.

Jotkut ihmiset ovat todella taitavia rakentamaan sanoista osuvia ilmauksia ja viisauksia, joita lukee ja kuuntelee mielellään. He osaavat kiteyttää muutamalla sanavalinnalla oleellisen. Sanojen osuvuus ja merkitys voi olla pienestä kiinni. Joskus sanat toistuvat ja jatkavat merkityksettöminä kulkuaan kuuroille korville ja sokeille silmille. Joskus taas huomaa niihin kätkeytyviä syviäkin sanallisia merkityksiä. Jopa sanattomia rivien välissä.

Tietokoneelta löytyvät ”mietelauseet” ovat tästä osin ihan hyvä esimerkki. Imelä ja sanat ei kosketa, koska sävy on ohjaava:

”Tänään on päivä, jolloin voit pyrkiä saavuttamaan itsellesi tärkeitä asioita. Asioita, joilla on sinulle itsessään arvoa: läheisten kanssa oleminen, onnellisuus, ystävällisyys. Salli se itsellesi tänään.”

Koskettava ja kätkee sisään jotain enemmän:

”Ilon hetket voivat olla suuria tai pieniä, joskus tuskin näkyviä - kunhan vain antaa sille tilaa tulla nähdyksi.”

Sanattomat rivien välissä:

”Antaa itsensä levätä luottamuksessa. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Itseensä armollisesti suhtautuen, toisia myötätunnolla katsoen”

Millaisia sanoja käyttää, sellaista kulttuuria viljelee. Se, mitä viljelee, sitä sitten saa puida. 

Onnellisuuden yksinvalta

Helsingin sanomissa (22.10.) oli mielenkiintoinen juttu onnellisuudesta. Lyhykäisyydessään siinä pohdittiin ja viitattiin tutkimuksiin ja teoreetikoihin, joissa oleellisin viesti liittyi onnellisuuden pakkoon ja yksinvaltaan. Toisin sanoen ”pakko olla onnellinen jatkuvasti" vääristää ihmisen käsityksen elämästä ja siihen liittyvistä tunnekirjoista.

Karrikoiden väsymys aamulla, puristava tunne rinnassa tiukan työneuvottelun jälkeen tai tylsyyden tunne kotiin mennessä ovat viestejä, jotka kertovat, että kaikki ei ole kunnossa. Ihminen ei ole onnellinen.

Näin ajatellen surun tunne menetyksestä ja yksinäisyyden tunne tyhjässä kodissa ovat jo selviä merkkejä mielenterveyden ongelmista, eivätkä inhimillisiä ja luonnollisia ihmisen reaktioita menetykseen ja itselle liian pitkään jatkuvaan yksin oloon.

Miten tässä näin on käynyt?

Milloin meiltä on kadonnut yhteys itseemme ja luonnollisiin asioihin elämässä? Elämän kiertokulkuun kuuluu monen näköisiä kokemuksia ja ne synnyttävät tuntemuksia, joista kaikki eivät ole miellyttäviä. Elämän kiertokulkuun kuuluu syntymän lisäksi kuolema. Elämän rajallisuus tekee itse elämästä arvokasta.

Onnen tunne on taas pieniä hetkiä loihtimassa arjesta juhlaa. Se ikään kuin värittää kauniilla väreillä elämäämme. Tekee muistoista kullan arvoisia. Harvalla se on jatkuva olotila – eikä voikaan olla. Mehän totumme (siis adaptoidumme) nopeasti vallitsevaan, joten vallitseva alkaa tuntua normaalilta. Normaalia ei taas liitetä onneen. Onni on luksusta, jotain erilaista. Juhlaa arjen harmaudessa.

Koska olemme laumaeläimiä, vertaamme helposti itseämme muihin.  Somesta ja mediasta tulvii upeita kuvia ja päivityksiä, jotka tulkitaan toisen suurena onnena. On siis joku, joka on onnellinen koko ajan – jatkuvasti ja aina. Sen täytyy tarkoittaa, että itsessä on jotain pielessä tai että omasta elämästä puuttuu jotain.

Onnesta on tullut uusi brändi. Sen perässä juostaan uuvuksiin saakka. Se joko on tai ei ole. Pienet mustat hetket pilaavat päivän, vaikka muutoin se olisi mennyt mukavasti. Yksittäinen sana tai teko saastuttaa illanistujaiset, vaikka muutoin olisi arvioinut illan ihanaksi.

Onnellisuus ja onnen tunteet ovat upeita ja tärkeitä meille. Niihin saa pyrkiä tai olla pyrkimättä kukin haluamallaan tavalla. Ne muodostuvat myös hyvin erilaisista kokemuksista. Toinen fiilistelee sillä, mikä toiselle on puuduttavaa olemista.

Kuten sanottu, elämä on arvokasta – ihan jo sinällään. Se on myös haurasta. Lupaa kysymättä katkeaa. Joillekin meistä onnea tuo vain muistot. Joskus niissä lepää myös käsillä olevan hetken onnen ydin.

Mitä jos

Luin joku aika sitten amerikkalaisen kirjailijan Stephen Kingin haastattelun lehdestä. Siinä hän kertoi, että löytää ideat kirjoihinsa kysymällä, ”mitä jos”. Voin kuvitella hänen miettivän, ”mitä jos pelle olisikin paha” tai ”mitä jos perhe lähtee syrjäiseen hotelliin, kauniisiin maisemiin viettääkseen talven siellä ja mitä, jos isä tuleekin hulluksi ja haluaa tappaa perheensä?” Kingin kirjat ja niistä tehdyt elokuvat ovat minulle etupäässä liian pelottavaa ajanvietettä.

Mietin kuitenkin tätä ”mitä jos” tapaa ajatella. Jossittelua pidetään etupäässä huonona asiana. Sehän vie pois realiteeteista, tuo pahimmillaan esiin uhkakuvia, jotka eivät ole todellisia. ”Mitä jos olisit jäänyt auton alle?” Mitä jos et olisi ehtinyt juosta karkuun?” jne. Sen ei ajatella auttavan. Se vain lisää ahdistusta, avaa pelot ja pahimmillaan kauhut, jotka vain lisäävät pahaa oloa.

Mitä jos hetken aikaa jossittelisi. Mitä jos jossittelua käyttäisikin vastakkaiseen suuntaan.  Mitä jos jossittelisi mahdollisuuksien ja epätodennäköisiltä tuntuvien toiveiden ja unelmien pelikentillä?

Alkaisiko sitä nähdä mahdollisuuksia siellä missä niitä ei ollut? Tulvisiko valoa sinne, missä oli sysimustaa?

Mitä jos pelle olisikin toiveiden täyttäjä? Mitä jos se osaisi sanoa juuri ne sanat, jotka toisivat hymyn huulille ja ilon rintaan koko päiväksi? Mitä jos perhe löytäisi kaukaisen hotellin kätköistä aarteen? Mitä jos isä kirjoittaisi siellä best sellerin? No, ehkei Kingin kirjoja kannata uudelleen rustata, menee vain hyvät kirjat pilalle. Mutta mitä jos alkaisi jossitella ihan tosissaan mahdollisuuksien upeilla maisemilla ja hullunrohkeillakin ideoilla.

Jossittelun hyvä puoli on sen rajattomuus. Tai no, yksi raja on: oma mielikuvitus.

 

 

Itseoppineet hyvinvointimarkkinoilla

Pelkkä googlehaku tuottaa yli 42 000 tulosta hakusanalla hyvinvointivalmentaja ja yli 120 000 osumaa henkinen valmentaja hakusanalla. Hyvinvointimarkkinoilla näyttää menevän hyvin ja miksei menisi. Nykyajan ihminen haluaa voida hyvin ja on valmis satsaamaan siihen.

Näin terveydenhuollon ja psykologian alan ammattilaisena katson hieman huolestuneena näiden hyvinvointia tarjoavien valmentajien osaamistaustaa. Itseoppineita on aika paljon: oma elämänkokemus ja rajuistakin tapahtumista selviäminenhän antaa jo hyvän pohjan auttaa muita, eikö niin? Joidenkin henkisten ja hyvinvointi valmentajien koulutustaustasta ei saa selkoa. Sertifikaatteja ja erilaisia kursseja voi olla monia, mutta näiden koulutusten tieteellisestä pohjasta tai kouluttajien taustasta ei saa välttämättä selkoa.

Koska hyvinvointi ja henkisen valmennuksen markkinat laajenevat, valvovat alan ammattilaiset omien ”auttajiensa” toimintaa ja pitävät huolen, että heidän osaaminen on riittävää. Esimerkiksi coachingin puolella ICF ja urheilussa Suomen psykologiliiton sertifiointilautakunta sertifioi oman alansa ammattilaiset ja näin huolehtivat ammatillisesta laadunvalvonnasta. Valtio pitää taas lain turvin huolen kansalaisistaan: terveydenhuollon henkilöstön toimintaa valvotaan tarkkaan, niin tärkeää on potilasturvallisuus.

Yrittäjyyttä kannustetaan ja on hienoa, että ihmiset yrittävät ja ovat luovia bisnesmarkkinoilla. Koska henkisen valmennuksen ja hyvinvointivalmennuksen markkinoita ei valvo juuri kukaan, vastuu jää aina kuluttajalle ja tämä vastuu on turhan kova. Kannattaa aina tutustua auttajan taustakoulutukseen. Markkinointihenkiset sanat eivät takaa osaamista ja oma kokemus ei anna takuuta, että hän osaisi auttaa juuri sinua.

Markkinoilla olevilta auttajilta toivoisin hetken pysähtymistä omien rajojen ääreen. Ihmisen avun tarpeella ei saa leikkiä. Hädässä oleva ihminen tarttuu köyteen, joka tarjotaan. Vastuu on siis auttajalla: hänen tulee tunnistaa rajansa. Rajat ovat osaamiseen, asemaan ja etiikkaan sekä omaan itseen liittyviä. Kaikilla auttajilla on rajansa: myös niillä Suomen parhailla ja tunnetuimmilla.