Kuka välittää seuran ainoasta työsuhteisesta työntekijästä?

Korona-aika koskettaa urheilua monella tavalla, tapahtumia perutaan, yt-neuvotteluja käydään ja silti harjoitteluun yritetään luoda mahdollisimman hyvät olosuhteet rajoitukset huomioiden.  Korona on vaikuttanut urheilijoiden lisäksi valmentajiin, urheilutoimijoihin ja koko organisaatioihin. Kouraisee syvältä, kun miettii koronan seurauksia terveydellisesti, henkisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti.

Olen keskustellut muutamien seurojen ainoiden työntekijöiden, kuten toiminnanjohtajien kanssa tästä tilanteesta. Esille on noussut huoli pienten seurojen selviämisestä koko korona ajasta, oman jaksamisen rajat ja toisaalta yksinjääminen tämän kaiken keskelle. Liitoissa on isompiakin murheita, kuin miettiä, mitä paikallisille pikkuseuroille tapahtuu.

Jäin pohtimaan asiaa tarkemmin.

On melko yleistä, että kriisitilanteissa pidetään huolta suurista linjoista. Toisin sanoen, esimerkiksi nyt siitä, että rahakkaat tapahtumat pyritään hoitamaan, huippujen (esim. urheilija, joukkue tai muu tärkeäksi koettu) eteen tehdään kaikki mahdollinen ja lähipiiri pyritään pitämään toimintakykyisenä. Tärkeää työtä siis. Toisaalta samaan aikaan äänet, jotka tulevat kauempaa ydintä, jäävät kuulematta. Tai vaikka kuultaisiin, niihin ei ole aikaa, energiaa tai rahaa reagoida. Ymmärrettävää, mutta pitkässä juoksussa voi tuoda isojakin ongelmia.

Pienet seurat, kasvattajaseurat tai mitä nimeä niistä halutaankaan käyttää, ovat oleellinen osa suomalaista urheilukulttuuria. Niissä kasvaa tulevaisuuden huiput. Jos ne kaatuvat, kapeutuu myös suomalainen urheilu. Pienissä seuroissa päätoiminen valmentaja, toiminnasta vastaava, valmennuspäällikkö tai toiminnanjohtaja kantaa usein yksin vastuun kokonaisuudesta. Helposti kuorma koituu kohtuuttomaksi. Yksin ja ulkopuolella ilman tukea. Ahdistuneena tilanteesta, omasta jaksamisesta ja seuran tulevaisuudesta sekä mahdollisesta koko seuran kaatumisesta.

Tässä ajassa on paljon tukea tarvitsevia. On tärkeää huomata myös ruohonjuuritaso ja pitää huoli siitä, että apua ja tukea osataan tarjota siellä arvokasta työtä tekeville. Joskus jo pelkkä soitto riittää. Se tuo olon, että ei sittenkään ole ihan yksin.

Koetun epäonnistumisen merkitys urheilussa

”Potkut jätti jäljen”, ”Hävettää, kun mokasin” tai ”se irtisanominen kasvatti minua”, ”sen epäonnistumisen jälkeen päätin nousta ja näyttää”

Tuttuja lausuntoja, eikö vain?

Etupäässä mielenkiintoinen ja koukuttava tarina etenee tietyn kaavan kautta: nousu sankaruuteen kovalla työllä, keskellä tarinaa koettelemuksia ja lopussa iso taisto, jonka voittaa, kasvaen uuteen, ehompaan sankaruuteen. Usein tarinassa paha saa palkkansa. Tarinan opit liittyvät etupäässä siihen, miten ihminen kasvaa ja oppii itsestään uutta. Myös tarinan sankari voi joutua kestämään hetken häpeää, mutta virheensä myöntäen nousee entistä vahvempana ja parempana ihmisenä yhteisön sankarihahmoksi.

Tarinoita kerrotaan myös urheilussa. Miten epäonnistumisen jälkeen oppi itsestään uutta ja kasvoi ihmisenä. Tällaiset tarinat ovat tärkeitä ja silmiä avaavia myös niitä kuunteleville. Helpottaa, kun on joku, joka on kokenut saman ja selvinnyt. Auttaa, kun tietää, että asioista voi selvitä.

Tarinat, joissa koettu tuska saastuttaa edelleen omaa elämää, jäävät varjoon. Niitä ei kuulla. Ne satuttavat liikaa. Joskus häpeä, joskus koettu tuska kärsimyksineen pitää suun kiinni. Yhtä lailla, kun joillekin se on tietoinen valinta: raja sen suhteen, mitä haluaa kertoa julkisesti, on tiukka.

Epäonnistumisen kokemukset voivat olla kasvualusta jollekin uudelle. Sellaiselle, jota ei kärsimyksen kohdalla vielä näe. Joskus nämä kokemukset vain jäävät käsittelemättä. Ne ovat kuin tumma pilvi, joka aika ajoin estää näkemästä valoa ympärillä.

Epäonnistumisen kokemukset eivät ole se, mikä kaataa, vaan kohtaamatta ja jakamatta jäänyt kokemus. Epäonnistumisen kokemuksilla on iso merkitys urheilussa. Ne eivät määritä ihmistä, mutta ne saattavat voimallaan alkaa elää omaa elämäänsä ja määrittää suunnan elämälle – turhaan.

Puhumalla, jakamalla, käsittelemisellä ne voivat opettaa itseä ja muita kohtaamaan niitä haasteita ja ongelmia, mitä urheilun maailmassa - sanoisinko väistämättä- tulee vastaan.

Oman kokemuksen merkitys urheilussa

Monet valmentajat ovat valmentajia lajissa, josta heillä on omakohtaista kokemusta. Yhtä lailla on mahdollista, että lajikokemusta ei ole, mutta valmennusosaamista on urheilusta sinänsä. Sama pätee urheilupsykologiseen (ja muuhunkin) työhön. Oma kokemus lajista auttaa ymmärtämään ikään kuin sisältä käsin, miltä jokin asia voi tuntua. Oma kokemus voi tuoda hallinnan tunnetta – tyyliin: ”tiedän, mistä puhun”. Toisaalta oma kokemus voi myös piirtää eteen niin selkeän tien, että sivupolkuja on vaikea nähdä. Toisin sanoen omaa kokemusta käyttää normaaliuden ja normin mittana. Yhtä lailla voidaan ajatella, että elämä on aivan liian lyhyt, että ehtisi itse kokea kaiken sen, minkä parissa työskentelee.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin.

Kun taitoluistelija puhuu siitä, miten terä pureutuu ja liukuu jäällä, uimari siitä, miten vesimassa siirtyy taakse auttaen sulavasti eteenpäin tai jalkapalloilija siitä, miten hetkessä hahmottaa kentän, tuntee nurmen ja pallon. Valmentajaa (ja muita auttajia) voi auttaa, kun hän on kokenut jotain samaa. Samanlaisen kokemuksen jakaminen ei tarvitse aina edes sanoja, sen tuntee. Sen vain elää yhdessä, rinnakkain. Tietäen, missä voi auttaa ja mikä on kunkin löydettävä itse.

Omalla kokemuksella on merkitystä. Sitä voi hyödyntää ja parhaimmillaan se auttaa urheilijan itsereflektion kehittämisessä. Se voi lisätä myös turvan tunnetta: ”valmentaja/urheilupsykologi on jo kokenut tämän, joten minulla ei ole hätää”. Se voi antaa hallinnan tunnetta ja rauhaa pysähtyä oikeiden asioiden äärelle: ”tuossa on jotain, mitä sanoit tai teit, johon on syytä pysähtyä.” Omaa kokemusta ja sen merkitystä ei kannata väheksyä.

Luonnollisesti oma kokemus voi myös vääristää kuvaa tapahtumista, yhtä lailla, kun se voi vääristää tulkintaa toisen kokemuksesta.  Sen suurin riski piilee subjektiivisen kokemuksen todentuntuisuudessa. Se, mikä minulle on totta, ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi sitä toiselle. Pahimmillaan omaa kokemusta hyödyntämällä siirretään toiseen jotain sellaista, mitä hänessä ei ole tai mitä hän ei edes halua itsessä olevan. Kokemuksen syvä rintaääni on kuin besserwisseriys, joka katkaisee yhteyden toiseen ja estää toisen oman kasvun ja potentiaalin esiintulon. 

Omaan kokemukseen sisältyy paljon viisautta. Viisaus tulee usein parhaiten esille juuri siinä, kun tajuaa, miten eri tavalla me ihmiset saman asian voimme kokea. Se voi antaa kielen ymmärtää, yhtä lailla, kun se voi kieltää ymmärryksen.

Kun mikään ei riitä

Keskustelin kollegoiden kanssa vaativuuden tematiikasta. Sen monimuotoisista, petollisista ja raskaistakin puolista. Vaativuus saa liikkeelle, parhaimmillaan sparraa tekemään ja antamaan parasta, mitä on tarjolla. Vaativuus saa piilossa olevan potentiaalin liikkeelle. Mutta se voi myös latistaa innostuksen ja halun heittäytyä. Yhtä lailla se voi uuvuttaa alleen: aina voi tehdä enemmän ja paremmin. Usein vaativuus ja riittämättömyys kulkevatkin käsikädessä.

Vaativuus ei ole yksisuuntainen väylä, jossa toisessa ääripäässä on liiallinen, perfektionistinen vaativuus ja toisessa ääripäässä sallivuudella vuorattu sopivanoloinen vaativuus. Vaativuuden takaa löytyy monta ulottuvuutta, joista jokainen osoittaa eri suuntaan. Vaativuus voi olla hädällä höystettyä yhtä lailla kuin tunteetonta ylimielisyydellä höystettyä paremmuuden velvoitetta ja paljon muuta. Yhteistä näillä haitallisilla vaativuuksilla on kuitenkin tunne, että tehty ei ehkä kuitenkaan riitä. Epäily varjostaa tehtyä työtä ja suoritusta jatkuvasti.

Huippu-suoritukseen liitetään vaativuuden tematiikka. Tavallaan vaateita on vaikea poissulkea: se on ikään kuin sisään piirretty – kuin ilmasto, joka on, kuten on. Vaativuuden tematiikka voi myös elää sisäänrakennettuna ihmismielessä. Karrikoiden tyyliin: ”kelpaan vasta, kun…” tai ”olen hyvä vasta, kun”. Toisin sanoen, vaikka ympäristö olisi salliva, mieli tulkitsee sen vaativammaksi kuin se muiden mielestä olisi.

Kun mikään ei riitä, ihminen saa varmasti paljon aikaan. Toisaalta joskus maksu on liian kova: kadotetut läsnäolon hetket, menetetyt vuodet itselle tärkeiden asioiden parissa ja menetetty hyvinvointi ja onnellisuus tulevat näkyviin usein liian myöhään.

Vaativuutta vastaan on hankala taistella. Se on ovela kumppani, joka löytää reittinsä manipuloidakseen ihmisen uskomaan viestiin, jota se sanoo. Vaativuutta voi kuitenkin laittaa aisoihin. Ikään kuin valjastaa muiden oman minän puolien käyttöön. Harvoin se onnistuu hetkessä ja vielä harvemmin omin avuin. Tärkein askel on tunnistaa ja hyväksyä tämän ajoittain ikävän kumppanin läsnäolo. Vasta sitten voi miettiä pelimerkkejä sen korjaamiseen ja muuttamiseen.

Erilaiset polut valmentajaksi

Minulla oli ilo olla kouluttamassa ”valmentaa kuin nainen” hankkeen asiantuntijana kamppailulajeihin liittyen. Paikalla oli valmennuksen asiantuntijoita, joilla jokaisella oli omanlaisensa polut. Sain kuulla valmentajien kokemuksia siitä, mitkä asiat ovat kantaneet heitä, mitkä innostaneet ja mitkä haastaneet: miten heistä oli siis tullut se, mitä he nyt ovat.

Päällimmäisenä jäi mieleen se, että ei ole yhtä oikeaa polkua ryhtyä ja kasvaa valmentajaksi. Ehkä lajin pariin on tultu vasta aikuisiällä ilman lapsuuden tai nuoruuden kokemusta kyseisestä lajista. Silti voi toimia huipputason valmentajana, kouluttautua ja oppia lajin saloihin oma mielenkiinto motivaattorina. Voi olla, että oma ura päättyi ennen kuin varsinaisesti alkoikaan. Hetken tauon jälkeen innostus urheilua kohtaan syttyykin uudelleen ja haluaa valmentaa: ehkei tavalla, jolla itseä on valmennettu, vaan tavalla, jolla olisi toivonut itseä valmennettavan. Saattaa olla, että oma urheilu ura antoi itselle paljon ja on halua jakaa omaa kokemusta ja oppeja eteenpäin. Kokemuksellinen tieto huippu-urheilijan elämästä antaa perspektiiviä valmentaa tulevaisuuden potentiaalisia huippuja.

Valmentaminen ammattina hakee vielä muotoaan. Näyttää, että työnkuvat valmentajilla ovat osin selkeitä ja osin erittäin epäselviä. Valmentajan odotetaan hoitavan ohi lajivalmennuksen paljonkin tehtäviä. Yhtä lailla, kun valmentajan innostus ja kiinnostus hoitaa erilaisia tehtäviä vie mennessään. Osin syykin on selvä, valmentaminen ammattina on vielä nuorta, vaikka valmentamista on tehty iät ja ajat. Erilainen polku tulla valmentajaksi tarjoaa myös mahdollisuuden peilata sitä, mitä valmentaja itseltään odottaa: näkeekö valmentamisen kutsumuksena, josta nauttii ja johon uppoutuu kuten vapaa-ajan viettoon vai näkeekö valmentamisen ammattina, josta nauttii ja johon uppoutuu kuten työtehtäviin ylipäätään. Ero voi olla hiuksen hieno ja silti erittäin iso. Kutsumus on kuin elämäntehtävä ja ammatti kuin tehtävä elämässä. Tehtäviä elämässä voi olla monia, mutta usein meillä on vain yksi elämäntehtävä.

Valmentaminen on ammatti, johon voi kouluttautua ja josta voi innostua eri elämänvaiheessa, kuten mihin tahansa muuhunkin ammattiin. Polkuja on monia. On hienoa huomata, että meillä on Suomessa motivoituneita ja rohkeita urheilusta innostuneita ihmisiä, joita valmentaminen kiinnostaa. Tällaiset ihmisten urapolut eivät tule näkyviin, mikäli niitä ei jaeta. Vaikka oma kokemus voi auttaa ymmärtämään toista, se ei ole ainoa polku. Kaikkea ei tarvitse itse kokea voidakseen tarjota auttavan kätensä, pätee myös tässä.

Rajanveto ammattilaisille

Huomaan työnohjauksessa monesti pohtivani työnohjattavien kanssa rajanvetoa siitä, mikä heidän varsinainen työnkohteensa on. Tämä näkyy niin urheilussa esimerkiksi valmentajien kohdalla kuin terveydenhuollossa esimerkiksi psykologien kohdalla.

Kun osaamista on, houkutus avata ovia suuntiin, mitkä eivät kuulu sopimukseen tai ole oman ammattiroolin mukaista, houkuttaa. Varsin inhimillistä, mutta voi aiheuttaa haasteita tai isoja ongelmia pitkässä juoksussa. Esimerkiksi valmentaja, joka osaa tukea ja auttaa urheilijoita myös ulkopuolella lajin, saattaa lähteä käyttämään aikaa ja resursseja urheilijan tukemiseen ohi oman roolinsa. Ongelmia ilmenee usein vasta, kun todelliset työtehtävät vievät ajan tai valmentajalla ei ole osaamista sulkea auki avattuja prosesseja tai aikaa tehdä sitä. Sama koskee mitä tahansa ammattia ja ammattilaista. Urheilupsykologi valmentaessaan urheilijaa huomaa, että pahoinvointiin olisi tartuttava, vaikka se ei kuulu omaan sovittuun työtehtävään. Hoitoonohjaus kun on eri asia kuin lähteä hoitamaan itse, vaikka osaamista olisikin.

Tällaiset rajanvetämiset eivät ole helppoja. Ne edellyttävät monitahoista pohtimista siitä, mikä on oma rooli, oman työn tavoitteet ja mikä on ammattieettisesti suotavaa toimintaa. Vaikka rajanveto on aina veteen piirretty viiva, sitä kannattaa yrittää piirtää.

Meillä on tietoa paljon siitä, mikä ero on valmennuksella, konsultaatiolla, työnohjauksella, neuvonnalla ja ohjauksella sekä psykoterapialla. Toisaalta monet hyvinvointia tukevat tehtävät hoidetaan muualla kuin terveydenhuollossa. Yhtä lailla kuin terveydenhuolto tarjoaa koulutusta ja osaamisen kehittämistä hyvinvoinnin eri suunnilta. Rajanveto ei ehkä ole niinkään tiedon kysymys, vaan ammattieettisen ja moniammatillisen yhteistyön lopputulema käydyistä tilannekohtaisista keskusteluista.

Rajanvetoa tarvitaan. Se kertoo siitä, että olemme valveutuneita, haluamme kehittyä oman työn tekijänä ja haluamme ylläpitää korkeaa ammatillista työn laatua. Joskus pätevinkään alan asiantuntija ei ole rajaa hahmottanut, koska oma asiantuntemus näyttää kulkuväylää joka suuntaan. Joskus oma rooli tuntuu suuremmalta kuin se oikeasti on. Tällaiset nyanssiset ja silti niin merkittävät veteen piirretyt viivat harvoin hahmottuvat yksin niitä pohtiessa. Ne edellyttävät usein reflektiopintaa toisten ammattilaisten kanssa. Tällaisista keskusteluista oppii jokainen, ei vain se, jonka rajoja tutkitaan.

Ole paras versio itsestäsi hyväksyen itsesi kuitenkin sellaisena kuin olet

Tämän päivän buumi on kahtalainen: osata brändätä itsensä ja kehittää itseään yhä uudelleen paremmaksi versioksi sekä toisaalta osata antaa asioiden ja itsensä olla, kuten ne ovat ja osata myötätuntoisesti hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Kovia vaatimuksia, vaikka tarkoitus on toki sparrata meitä uskomaan itseemme ja toisaalta tukea meitä hyväksymään itsemme.

Karrikoiden suorituskeskeisyys ruokkii vaatimuksia ja toisaalta itsemyötätuntokeskeisyys pyrkimystä väkisin osata pysähtyä ja hyväksyä itsensä. Koronaeristyksessä olisi pitänyt olla aikaakin löytää itsensä ja saada elämä tasapainoon. Ja itsensä löytäminen auttaa kehittämään itsestä vielä parempaa.

Ei ole harvinaista, että vaatimukset kasvavat osaksi omaa itseä. Toisin sanoen, on vaikea antaa itsensä vain olla. Riittämättömyys voi kalvaa myös siinä, ettei osaa (edes) hyväksyä itseään. Sisäisten käsitysten huomaaminen ei muuta todellisuutta. Tuntuu, että koko keho hengittää niitä, eikä omaa kehoa pääse karkuun. Tavallaan on helpompaa vaatia vähän lisää, eli yrittää olla koko ajan parempi versio itsestä, vaikka tajuaakin sen tolkuttomuuden.

Ei ole myöskään harvinaista, että hävettää, kun ei osaa hyväksyä itseään puutteellisena ja vajavaisena. Tyyliin: Näin pieni ihminen olen, etten edes itseäni osaa hyväksyä. Some ja lehdet ovat täynnä otsikoita, kuinka ”joku löysi itsensä” ja ”oman sisäisen tasapainon”. Pitäisihän sitä nyt itsensä kanssa toimeen tulla. Tavallaan ymmärrettävää, että kaiken maailman ”löydä itsesi”, ”läsnäolon opettava voima” ja ”muut itsensä hyväksymisen” kurssit ja itsehoito oppaat ovat in.

Elämä ja aika kuluu joka tapauksessa, kulutti sen mihin hyvänsä. Tavallaan on hienoa, että ihmiset yrittävät löytää paikkansa – niin brändäämällä itseään, myymällä hyviä tuki/apupalveluita muille tai esittelemällä, miten hyvin tai huonosti itse onnistui.

Kaiken keskellä ei ole helppoa yrittää elää oman näköistä elämää, määrittää itse itsensä ja tapansa olla. Joskus huomaan, että pyrkimällä kovasti johonkin, se katoaa. Antamalla olla, se tulee luokse. Ihan samalla tavalla olen huomannut, että panostamalla johonkin, se tuottaa tulosta, kun taas antamalla olla, sen jättää taakseen. Joskus voisikin olla hyvä hyväksyä se, että haluaa olla parempi versio itsestä ja se, että ei kykene siihen.

Kovan työn tulos

Syksyisin omenapuut kutsuvat hommiin. Näin myös meillä. Käytännössä 10 litran omenaämpäristä tulee noin 1 litra mehua, omenamoskaa ja sotkua paljon – ja se vie aikaa. Toki työ tekijäänsä palkitsee. Mehu on hyvää, terveellistä ja tietää, mitä se sisältää.

Koska toimin urheilussa ja huippusuorituksen parissa etupäässä, jäin miettimään asiaa tästä näkökulmasta.

Kilpailussa, kun katsoo urheilusuorituksia, ne ovat parhaimmillaan nautittavaa katsottavaa. Upeat syötöt tenniksessä, kauniit hypyt jäällä ja sulava joukkueen jäsenten toistensa lukeminen maalinteossa, vain muutamia mainitakseni. Kuin valmis mehu nautittavaksi.

Taustalla oleva kova työ jää näkemättä. Ne itkut, kun ei suju toivotusti - kokematta. Ne ajankäytön valinnat, jotka on tehtävä - tietämättä. Jälleen vain muutaman asian mainitakseni. Toisin sanoen, se sotku, moska ja ajankäyttö, mitkä vaaditaan mehun saamiseksi, jää varjoon. Toki tekijä sen tietää, arvostaen sitä aikaansaannosta enemmän, mitä enemmän prosessiin on paukkuja laittanut.

Omenoiden keruu ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan oksimista, maaperästä ja itse puusta huolehtimista. Toisin sanoen osaamista. Se on muutakin kuin sadonkorjuuta. Sama on huippusuorituksen saavuttamisessa: huipulle pääsy ei ole vain harjoittelua, vaan myös muun elämän sovittamista yhteen tämän valitun polun kanssa. Se edellyttää ympäristöltä ja olosuhteilta mahdollisuutta panostaa. Se edellyttää laadukasta valmentamista.

Joskus on hyvä pysähtyä katsomaan tarjolla olevan mehun taakse tehtyä työtä. Se ei tarkoita, että väheksyisi itse mehua, vaan sitä, että antaa arvon myös kaikelle sille työlle, joka on tehty ennen kuin mehulasi on edessä. Mehulasissa kiteytyy kova panostus monelta taholta.

Valmentajan työn arvostuksesta puhutaan, mutta miten se näkyy käytännössä?

Urheilijan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemista pidetään tärkeänä, mutta miten se näkyy toiminnassa?

Kun ottaa mehulasin käteen, on hienoa osata nähdä ja arvostaa tehtyä työtä taustalla. Sama koskee urheilua. Hatun nosto näille kovan työn tekijöille.

Yhdenvertaiseen kohteluun matkaa

Tilasin remonttia kohteeseen, jota olin suunnitellut pitkään ja tiesin, mitä halusin sinne. Eräästä yrityksestä soitettiinkin ja näin pyrimme sopimaan aikataulua, jotta he voisivat tehdä hinta-arvion. Tuli esille, että perheen molempien päättävien tahojen tulisi olla paikalla. Yrityksestä soittanut nainen ehdotti aikaa, joka oli minulle haasteellinen, mutta tiesin, että mieheni on tuolloin paikalla. Selvisi, että se riittää. Toisin sanoen, ilman että sanottiin suoraan, tarkoitettiin, että ”molempien päättäjätahojen tulee olla paikalla, paitsi jos paikalla oleva on mies, silloin se riittää”.

Jäin miettimään asiaa yhdenvertaisuuden näkökulmasta.

En usko, että pääsemme eteenpäin, ennen kuin uskallamme tehdä radikaaleja toimenpiteitä. Toisin sanoen, esimerkiksi työpaikkahakemuksesta poistetaan vähintään sukupuoli, ikä ja nimi. Näin haastatteluun ja käytännössä todellisen hakuprosessin piiriin pääsisi koulutuksen ja kokemuksen avulla. Rakenteissa elävää yhdenvertaisuuden puutetta on paljon myös Suomessa eikä se muutu ilman kaikkien ponnisteluja.

Yhtä lailla tarvitaan esimerkkejä, joissa tuodaan esille niin ongelmia, toisin sanoen yhdenvertaisuutta loukkaavia esimerkkejä kuin onnistuneita, toisin sanoen yhdenvertaisuutta osoittavia esimerkkejä. Ongelmien esille tuominen ei ole nipottamista tai aidan seipäästä puhumista aidan sijaan – tyyliin ”on meillä isompiakin ongelmia kuin tuo”, vaan se edistää asioiden tietoisuuden lisääntymistä, koska vain tietoisiin asioihin voidaan vaikuttaa.

Tarvitaan myös asennemuutosta. Tällä tarkoitan omien ennakkoluulojen ja -asenteiden sekä käsitysten vaikutuksen huomaamista ja tarvittaessa niiden kyseenalaistamista ja muuttamista. Tämä näkyy arjessa esimerkiksi siinä, miten suhtautuu ihmiseen, jonka mielipiteet, ulkoinen olemus, vaatetus tai ihonväri poikkeaa omasta. Ei ole häpeä huomata, miten ajattelee ja suhtautuu. Mutta sopimatonta mielestäni on, jos sen kieltää ja jatkaa entiseen malliin.

Yhdenvertaiseen kohteluun on matkaa, mutta kukapa toivotonta työtä tekisi. Tekemistä on itselläni ja varmasti suurimmalla osalla suomalaisia.

Ai niin, mitenkö oma esimerkkini päättyi. Annoin palautteen ja vastineeksi sain pahoittelut, että olin kokenut niin. Tämän tulkitsen kohtaan: asennemuutosta tarvitaan: ei se, että toimii yhdenvertaisuutta vastaan, vaan se, että kieltää sen.

Koskaan ei voi tietää, mitä mistäkin seuraa. En olisi nyt tarttunut yhdenvertaisuus asiaan blogissani ilman tätä kokemusta.

Ajankäytön vai mielen hallinta?

Nyt kun työt ovat alkaneet, olen monien asiakkaiden kanssa pohtinut aikataulutuksen vaikeutta. Asioita on liikaa, kiireen tuntu stressaa ja elämä alkaa maistua suorittamiselta – karrikoiden. Uuvuttaa jo valmiiksi syksy ja apua tarvitsisi ajankäytönhallintaan. Kuulostaako tutulta?

Onnistunut ajankäytönhallinta on kysytty tuote niin koulutuksissa kuin valmennuksissa. Erilaisia keinoja ja apuvälineitä hallita omaa ajankäyttöä on pilvin pimein. Huolimatta tästä, aikataulut paisuvat, asioita jää tekemättä ja itselle tärkeille asioille jää ihan liian vähän aikaa.

Itse ajattelen, että harvemmin kyse on rationaalisesta aikataulun haltuun ottamisesta, vaan paremminkin mielen hallinnasta. Ajankäytönhallinta tällaisissa tilanteissa pitää yllä negatiivistä kehää.

Konkreettisesti ihminen voi olla yhdessä paikassa kerrallaan. Näin ollen valinnan tekeminen tapahtuu vääjäämättä: tässä olen, oli se mitä tahansa. Mielemme ei toimi kuitenkaan näin. Se ei seuraa mukana välttämättä sinne, missä keho on. Mielessä voi painaa asiat, jotka jäivät huomiotta, jotka sivuutti tai joihin ei mennyt. Vaikka ne asiat eivät painaisi, ne voivat silti vaikuttaa olotilaan.

Olotila, kokonaisvaltainen sen hetken tunne-mieli-keho yhteys, voi olla kireä, ahdistunut tai ylivirittynyt. Sen tulkitsee usein kiireen tuntuna tai stressinä. Usein me pyrimme myös selittämään itsellemme, mistä milloinkin on kyse ja miksi reagoimme, kuten reagoimme. Syy-seuraus suhde ajattelu etenee usein siihen, että ”reagoin näin, koska aikatauluni ei ole hanskassa”. Niinpä pyritään hakemaan apua ajankäytön hallintaan, vaikka siitä ei ole (ainakaan pelkästään) kyse.

En väheksy sitä, etteikö ajankäytönhallintaa kannata harjoitella ja opetella erilaisia keinoja siihen. Väitän kuitenkin, että halu saada aikaan paljon, halu olla monessa mukana ja halu miellyttää muita sekä kova vaatimustaso itselle höystettynä ankaruudella ja huoli tai epävakaa käsitys omasta kelpaavuudesta, vesittää onnistuneenkin ajankäytön olemassaolollaan. Tekee niin tai näin, aina on syyllinen tai epävarma olo omasta valinnasta. Enemmän pitäisi tehdä, enempään pitäisi pystyä – vaikka muiden mielestä tekeminen on kaukana kohtuudesta.

Ei ole helppoa mennä kohti mielen epämiellyttävää kohinaa: kuten kuunnella kriittistä, ankaraa omaa puhetta, syyllistyä tekemättömistä asioista tai olla huolissaan, kelpaisiko, jos ei tekisikään. Silti se on usein ensimmäinen avain kohti mielen hallintaa.

Mielen hallinta on paradoksaalisesti pyrkimystä olla hallitsematta. Se, mitä on, saa olla. Kyse on paremminkin siitä, voiko oman mieli-keho-tunne kokonaisuuden kanssa olla.