Kun menetys osuu kohdalle

Olen ollut menetysten ja kuoleman kanssa kasvokkain tällä viikolla useamman kerran sekä yksityiselämässä että työssä. Menetykset, etenkin kuolema pysäyttää. Se hiljentää ja saa miettimään ylipäätään elämän ja kuoleman ankaruutta. Sen edessä tulee nöyrä olo.

Omat päivittäisiin rutiineihin tai stressaavilta tuntuviin tehtäviin liittyvät murheet ja huolet tuntuvat vähäpätöisiltä suurten menetysten keskellä. Se saa myös miettimään, mihin aikaansa käyttää, mihin energiansa laittaa, mihin panostaa ajassa, joka on rajallinen kaikille.

Elämä päättyy kuolemaan. Kaikki elävä kuolee. Asiat alkavat ja päättyvät. Luopuminen ei ole helppoa, suru vie aikansa. Surun ympäröivän ihmisen rinnalla voi kulkea kappaleen matkaa, olla tukena menetyksessä. Suru kaikessa hiljaisuudessaan täyttyy sanomattomista sanoista, saa lohtua toisen läsnäolosta.

Eräässä aforismissa sanotaan: ”Ei elämä pääty kuolemaan, vaan vaihtuu uuteen ja parempaan”. Menetyksen keskellä toive jostain sellaisesta, jota ei tiedä, mutta uskoo olevan, auttaa jaksamaan. Surun loputtomalta tuntuvasta suosta päästyä alkaa nähdä merkkejä, jotka tukevat uuden alkua, merkityksiä, jotka luovat jotain tolkkua tapahtumiin. Sanotaankin, että kriisit jakavat elämän ennen sitä ja sen jälkeen.

Elämän suurissa kriiseissä alkaa pohtia myös syntyjä syviä: miksi olemme täällä? Miksi juuri minä olen täällä? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä annettavaa minulla on elämälle?

Jokaisella on omanlaisensa polku tallattavana, osaan askelista voi vaikuttaa, osa askelista on astuttava, vaikkei haluaisi. Jossain on polku, jolle haluaisi päästä, muttei pääse, koska se on mahdotonta tai sen uskoo olevan mahdotonta. Polku kulkee eteenpäin vääjäämättä. Ehkä oleellinen asia onkin nauttia niistä polun kohdista, jotka ovat itselle arvokkaita ja tärkeitä. Kantaa niistä polun kohdista mukana sykähdyttäviä muistoja. Tavoitella niitä, joille haluaa päästä. Käyttää tässä apuna ja voimavarana rakkaita muistoja. Ja nauttia ylipäätään itse matkan teosta.

Kun pelottaa…mitä sitten?

Luistelen aikuismuodostelmaluistelujoukkueessa, jossa olen eräässä kuviossa kaatunut ja loukannut polveni. Kipu oli valtava, kehoni muisti kokemuksen pitkään jälkikäteen, vaikken halunnut. Tästä kohdasta muodostui itselleni nk. ”nighmare” kohta. Tällaisten kokemusten työstämiseen on tehokkaita keinoja, jotka auttavat jopa yhden kerran jälkeen. Blogissani en kuitenkaan pohdi näitä auttamiskeinoja, vaan kokemukseni sai minut miettimään pelkoja. Mistä pelossa on oikein kyse pohjimmiltaan?

Pelko lamaa, toisaalta se estää tekemästä mitään uhkarohkeaa. Pelko tuntuu epämiellyttävältä, toisaalta se antaa siivet (nk. pakene reaktio). Pelko rajoittaa elämää, toisaalta se lisää tervettä varovaisuutta. Pelolla, kuten kaikilla tunteilla, on kääntöpuolensa. Pelko suojelee ja auttaa pitämään hengissä uhkaavissa ja vaarallisissa olosuhteissa, toisaalta pahimmillaan se voi myös rajoittaa tai jopa estää normaaliarjen ja elämisen. On siis sekä järkevää että järjetöntä pelätä.

Me ihmiset voimme pelätä monia asioita, esimerkiksi kontrollin menettämistä, hylätyksi tulemista ja yksinjäämistä tai nöyryytetyksi tulemista. Voimme pelätä isoja, pieniä, konkreettisia tai aineettomia asioita. Itse asiassa järjettömille peloille vain mielikuvitus on rajoitteena. Pelko käyttää ravinnoksi mielikuvitusta ja ”mitä jos” ajattelu toimii koukuttavana mausteena pelolle.

”Mitä jos mokaan” pitää huolen siitä, että toiminta on varautunutta. ”Mitä jos jään yksin” pitää huolen siitä, että ei hakeudu läheisiin ihmissuhteisiin tai jos hakeutuu, ei uskalla olla oma itsensä. ”Mitä jos jotain kamalaa tapahtuu” pitää huolen siitä, että ei tee mitään, mitä ei ole jo aiemmin tehnyt. Pelko pitää huolen siitä, että mitään uutta ei kokeile.

Pelkoon voi suhtautua eri tavalla. Jokaisella niistä on puolensa. Pelkoa voi paeta. Pakeneminen voi tapahtua konkreettisesti poislähtemisenä tai pelottavan asian välttämisenä. Pelkoon voi myös suhtautua torjumalla sen kokonaan. Tällöin ihminen voi esimerkiksi toimia ylitsevuotavan ystävällisesti tai täydellisyyttä tavoitellen, jotta pelko ei saisi valtaansa. Pelon voi myös somatisoida: pelko voi näkyä somaattisina oireina; päänsärkynä, vatsakipuna tai rinnan puristuksena. Pelkoa voi myös yrittää poistaa turruttamalla sen, esimerkiksi päihteiden avulla.  Pelkoon voi suhtautua myös haasteena. Tällöin ihminen tekee asioita, joissa joutuu jatkuvalla syötöllä elämään pelkojensa keskellä. Esimerkiksi esiintymistä pelkäävä huomaa kouluttavansa tai näyttelevänsä ammatikseen eli on koko ajan esillä. Toki ihminen voi myös suhtautua pelkoon pelkäämällä. Pelkääminen on tunteena vain niin viheliäinen, että sitä ei meinaa kestää.

Mikä pelossa itse asiassa pelottaa? Onko se tunne, mikä on epämiellyttävä? Vai onko se seuraamus, mitä voisi itselle tapahtua? Kun pelkoa lähtee pilkkomaan ja analysoimaan, voikin huomata jotain oleellista pelosta ja sen luonteesta. Esimerkiksi huomion suuntaaminen kehon tuntemukseen voi tuoda uuden ulottuvuuden pelkoon. Tai omien ajatusten tunnistaminen ja hyväksyminen voi tuoda väljyyttä nähdä pelottava asia. Pelkoa kohti meneminen edellyttää usein myös vastakkaisen tunteen olemassa oloa: esimerkiksi turvallisuuden tunnetta. Joskus myös itse asia on tärkeämpi kuin koettu pelko, jolloin tekemisen tärkeys ohittaa pelon tunteen. Joskus pelko voi olla niin voimakas, että siihen tarvitsee asiantuntija apua. Paradoksaalisesti pelon käsittely edellyttää siis aikamoista rohkeutta!

Itsen yliarviointi

Oman itsensä yliarviointi: itsepetosta vai elämän kantava voima?

Pohdintani lähti liikkeelle alakulosta. Väitetään, että satunnaista alakuloa kokevat kaikki.  Jäin miettimään tätä totuudeksi väitettyä käsitystä. Onko niin oikeasti?

Alakulo syntyy epäonnistumisen ja huonommuuden kokemisesta tai yksinjäämisestä.

Esimerkiksi ystävä menee naimisiin, toinen taas ei löydä sopivaa puolisoehdokasta. Serkku saa jo kolmannen lapsen, kun itse ei onnistu saamaan edes sitä ensimmäistä. Yt-neuvottelussa tiimin muut jäsenet saivat pitää työpaikkansa, kun itse tuli irtisanotuksi.

Eikö edellä mainitut herätä suunnatonta alakuloa? Ei kaikille.

Jotkut ihmiset omassa ylitsevuotavassa optimistisuudessaan

• näkevät mahdollisuuksia, vaikka niitä suurimman osan mielestä ei olisi olemassa.
•  uskovat kaiken kääntyvän parhain päin, vaikka sellaisesta ei olisi mitään merkkejä ilmassa.
• näkevät itsensä erittäin hyvänä, vaikka muiden mielestä kyseinen ihminen ei ole niin hyvä kuin väittää olevansa.
• suhtautuu pärjäämiseensä luottavaisesti, vaikka muiden mielestä onnistumisesta ei ole takeita.

Joidenkin mukaan kyseiset ihmiset on tyhmiä, kun he eivät tajua, mitä heidän ympärillään on ja mitä elämässä oikein tapahtuu. Toisten mielestä tuollainen optimistisuus on ihailtavaa ja auttaa elämässä eteenpäin. Joidenkin mielestä taas tuollainen optimismi on itsepetosta.  

Psykologiassa puhutaan itsetuntemuksen kehittämisestä ja sen tarpeellisuudesta. Itsepetos on aika kaukana itsensä tuntevasta ihmisestä, vai kuinka? Pitäisikö tällaiset optimistisesti maailmaa ja yliarvioiden itseä katsovat kansalaiset ”hoitaa” kuntoon? Kehittää itsetuntemusta siihen malliin, että he alkavat nähdä mahdottomuudet, pärjäämättömyyden ja oman huonommuuden selkeästi?

Vai onko niin, että tietynlainen itsepetos ja itsensä yliarviointi suojaa alakulolta ja mahdollisesti myös monilta mielenterveyden häiriöiltä? Onko niin, että tällaisilta ylitsevuotavan optimistisilta ihmisiltä liian realistisesti elämää katsova voisi oppia jotain? Alkaisivatko takaiskut näyttää mahdollisuuksilta onnistua? Tai irtisanominen mahdollisuudelta arvioida uravalintaa? Tai sinkkuelämä mahdollisuudelta valita, mitä tekee ja milloin?

Mielestäni kuitenkin liian suureellinen itsensä yliarviointi voi johtaa sellaisiin riskinottoihin, jotka hajottavat enemmän kuin rakentavat. Gaussin käyrä lienee tässäkin asiassa oikeassa: jossain siellä keskellä, ääripäiden välissä, löytyy kullekin optimaalisin kohta. Sehän ei tosin poista sitä, etteikö toinen olisi Gaussin käyrällä itseä edellä tai takana – riippuen siitä, miten itsensä arvioi. 

Usein itsensä yliarviointi tuottaa paremman tuloksen. Vai miten muuten selittyvät urheilussa voitot, tiettyjen ihmisten saavuttamat asemat työpaikalla tai ihan vain hyvä flaksi ravintolassa? Kun itsensä yliarviointi on sopivalla tasolla, se auttaa ihmistä eteenpäin.

Kokeile huomenna itsesi yliarvioimista: kävele kadulla hymyillen ja katso ihmisiä silmiin kuin uskoisit heidän kaikkien pitävän itsestäsi.  Käytä kokouksessa aktiivisemmin puheenvuoroja ikään kuin uskoisit muiden arvostavan omia mielipiteitäsi. Kävele ryhdikkäänä kaupassa kuin uskoisit olevasi hyvässä kunnossa. Tarjoile ruoka perheelle kuin uskoisit olevasi arvostettu huippukokki, jonka antimia ihmiset odottavat vesikielellä.