Mitä, jos teoria ohjaa väärin?

Teoriaa tarvitaan. Se on ihmisen ajattelun väline. Muutoinhan kaikki asiat olisivat vain yksittäisiä ja erillisiä havaintoja ilman tolkkua. Teoria rakentaa mielekkyyden sille, mitä koemme. Se pitää huolen siitä, että kokemamme on eheä kokonaisuus.

Parhaimmillaan teoria auttaa siis jäsentämään itseä ja maailmaa niin, että voimme toimia ja tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Rakentaa tietä, jolla haluamme kulkea. Tietä, joka johtaa kohti tavoitteitamme ja unelmiamme.

Mikä takaa, että valittu ajattelumalli, oppi, teoria on oikeassa? Mitä, jos oma teoria ohjaakin tekemään vääriä johtopäätöksiä?

On puhtaan harhaista kuvitella, että ihminen voisi havainnoida kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu. Sanotaankin, että ihminen näkee sen, mitä haluaa nähdä. Toisin sanoen sen, mitä teoria ohjaa näkemään.

Otan esimerkin urheilusta, koska se maasto on itselleni tutuin. Kilpailutilanteessa voidaan nähdä hiljaa paikallaan istuvia urheilijoita, kuulla jokin sanaharkaksi tulkittava, otsa kurtussa olevia on neljä, hymy huulilla olevia muutama ja kolmen porukka, jotka kuiskaten puhuvat ja välillä vilkuilevat otsa kurtussa olevien suuntaan. Tämän lisäksi runsaasti muita havaintoja, joita valmentaja ei rekisteröi.

Teoria määrittää, miten tämä tulkitaan. Kuuluuko normaali valmistautumiseen ennen tiukkaa kilpailua? Onko satunnaishavaintoja, joita sattumalta tekee? Vai onko kyse jostain, mihin tulisi puuttua? Puuttuminen nostaa esille jo runsaasti kysymyksiä; jos puuttuisi, mihin? Ja jos puuttuisi, miksi? Ja miten puuttuisi?

Puuttuminen väärin tulkitun havainnon perusteella voi saada aikaan jotain sellaista, mikä ei millään tavalla edistä tehokasta toimintaa. Yhtä lailla kuin puuttumattomuus johonkin sellaiseen, johon kannattaisi ehdottomasti tarttua, voi estää tehokasta toimintaa.

Kuten sanotaan, rakentamamme tie rakentaa meidät. Vaikka teoriaa tarvitaan ja se on välttämätöntä, tarvitaan myös havainnoista lähtevää ”arvovapaata” tarkastelua.

Ja kuka siihen pystyy?

Väitän, että on niitä, jotka kuvittelevat pystyvänsä ja niitä, jotka tietävät, etteivät pysty.

Paras lääke mielestäni on eri teorioista, siis ihmisistä lähtevä tarkastelu. Uskaltaa avata tilanne, nostaa tapaus pöydälle. Rohkaistua kuuntelemaan täysin päinvastaisia tulkintoja. Kestää, kun oma tulkinta laitetaan päälaelleen. Luottaa, että ehkä tällaisesta prosessista syntyy jotain sellaista, jota kukaan ei vielä tiedä.

Tällä tiellä olemme effective coachingissa. Uskalluksen, rohkaistumisen ja luottamisen tiellä.

Luonnon edessä nöyränä

Tällä lomamatkalla olen nähnyt ja kokenut paljon. Tyynen valtameren aallot ovat huimia. Varmaan jokaisen surffarin unelmia. Jylhät kalliot ja upeat metsät lämpimällä säällä saavat patikoijat liikkeelle nauttimaan haasteellisista olosuhteista ja hiljaisuudesta.

Valtavien ja upeiden aaltojen kääntöpuolella on niiden suunnaton voima. Ne voivat viedä mennessään. Ja ovat myös vieneet. Ihmishenkiä. Kalliot ovat jylhiä, mutta myös liukkaita ja jyrkkiä. Metsä on laaja ja sinne voi eksyä, sen lisäksi, että siellä asuu omaa reviiriään puolustavia myrkyllisiä hämähäkkejä.

Sanotaan, että luonto antaa ja luonto ottaa. En tiedä tuosta, mutta kaikessa kauneudessaan se pistää nöyräksi.

Voi nauttia, mutta vain tietyissä rajoissa. Voi käyttää, mutta vain tiettyyn pisteeseen. Voi olla, kunhan ei vie tilaa luonnolta itseltään olla. Ehkä tuossa riittää pohdittavaa kotimatkalle.

Koti-ikävääkö?

Olen reissussa paraikaa. Pidän matkustelusta, mutta huomaan mieleeni livahtavan suhteellisen usein ajatuksia kotoSuomesta. Täällä reissussa kuulee puheen äänenkorkeudessa jotain tuttua, mausteista ja eksoottista ruokaa syödessä vertaa makuja suomalaisiin ruokiin ja ihmisvilinä saa miettimään kotoSuomen rauhaa.

Jäin miettimään asia yleisemminkin. Onko niin, että koti-ikävä kuuluu matkailun luonteeseen? Vai onko kyse siitä, että ihminen vertailee luontaisesti koettua aiempiin kokemuksiinsa. Vai siitä, että vaikka matkailusta nauttii, se on asetettava uomiinsa arvottamalla se suhteessa omaan kotiin.

Toisaalta, kun ei puhu eikä ymmärrä paikallista kieltä, ehkä korva hakee tuttuja kohtia, äänensävyjä ja -korkeuksia. Ikään kuin hakien jotain, johon voi liittyä.

Ihmisen avioissa hajuaisti taitaa olla niitä varhaisimpia ja asuukin aivojen syvimmissä osissa. Ehkä sen vuoksi hajut aistitaan tehokkaasti. Vieraat ja eksoottiset tuoksut voivat viehättää, mutta ne eivät ole tuttuja. Ihmisten suuri määrä ympärillä on kaukana tutusta ja turvallisesta. Kävellessä ihmispaljouden keskellä jopa Helsingin ruuhkat tuntuvat leppoisilta ja tasaisilta.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Samaa mieltä. On hienoa päästä tutustumaan uusiin maihin ja kulttuureihin. Pienet yksityiskohdat, kuten ikä ihmisten seuraaminen kaupungin vilskeessä pysäyttää miettimään, minkälaistakohan elämä täällä on. Mistä he kaikki ovat tulleet ja mihin he ovat menossa? Vetää hiljaiseksi.

Samaan aikaan suomen kieltä kaipaa. Sillä on helppo ilmaista itsensä niin, että ymmärretään. Huomattavasti helpompi kuin vieraalla kielellä.

Ruisleipä ja kaurapuuro ovat oikein hyviä arjen ja pyhän herkkuja.

Oikeastaan on ihan mukava kävellä suomalaisessa ruuhkassa, kun ihan koko aikaa ei joku ole kylkikyljessä kiinni.

Matka kuitenkin jatkuu. Pyrin kaikesta huolimatta elämään hetkessä. Nauttimaan näkemästäni. Seuraavaksi kohti uudenlaista kulttuuria ja ihmisiä.

Miten asia koskettaa?

Olin mielenkiintoisella työmatkalla haastattelemassa paria taiteen huipputekijää. Keskusteluista jäi monia asioita mieleen, joista yhden haluan jakaa tässä ja nyt.

Taiteessa yksi keskeinen elementti on se, miten se koskettaa näkijää, kuulijaa - taiteen kohtaajaa. Kosketus linkittyy tunteisiin. Toisin sanoen, millaisia kokemuksia se herättää. Taiteen tekemisen prosessissa se ei ole kuitenkaan päämäärä, vaan yksi tulos. Lopputulema, joka kantaa. Lopputulos, josta kansa saa nauttia. Taitelijat tekevät asioita, joista nauttivat, joihin uskovat ja joita haluavat tehdä.

Itse toimin enemmän urheilun puolella, mutta jäin miettimään yhtymäkohtia siihen.

Urheilussa menestyminen edellyttää harjoittelua, kovaa työntekoa. Se ei vaan tunnu työltä, koska sen taustalla on into tehdä. Etupäässä me ihmiset innostumme asioista, joita haluamme tehdä. Ja etupäässä me teemme asioita, joihin uskomme.

Kun käyttää aikansa ja energiansa johonkin itselle tärkeään, siitä saa paljon. Oppia itsestä, maailmasta ja muista. Parhaimmillaan itsensä likoon laittaminen mahdollistaa itsensä ylittämisen. Tällaiset huippukokemukset palkitsevat ja ruokkivat sisäistä nälkää enemmän. Näistä huippukokemuksista saa nauttia myös kansa. Ne koskettavat ja tuovat huippuelämyksiä myös katsojille.

Onnistumisen kokemusten kääntöpuolella on epäonnistumisen maasto. En tunne huipulla olevaa urheilijaa, joka ei olisi kokenut molempia kääntöpuolia, ääripäitä. Koettujen ääripäiden välinen ero vain vaihtelee ihmisestä toiseen. Vaikeista kokemuksista selviää, kun tulee kohdatuksi ja hetken kannatelluksi. Tapahtuma koskettaa, mutta uudella tavalla.

Kansan reaktio voi tosin olla toinen. Julkinen parjaaminen, kritisoiminen voi saada julmiakin piirteitä. Kun jokin asia koskettaa kansaa, lopputulemaa ei voi koskaan varmuudella tietää. Ei urheilussa eikä taiteessa.

Vain yksi laukaus

Huippu-urheilu on kovaa. Menestyäkseen kilpailuissa maailman parhaita urheilijoita vastaan, kaiken on onnistuttava täydellisesti. Yhden osa-alueen pienikin pettäminen voi viedä mitalin ja pudottaa urheilijan jopa kauaksi kärjestä.

Tämän sai kokea Kaisa Mäkäräinen sunnuntaina naisten MM-ampumahiihtokilpailun takaa-ajossa. Viimeisen ampumapaikan yksi ohilaukaus vei luultavasti mitalin.

Menikö kilpailu siis huonosti? Hiihtäjähän nousi hienosti sijalta 12 kärkikamppailuun. Hyvä kisa, mutta huono loppusijoitus. MM-kisat ovat kuitenkin raakaa tulosurheilua.

Toisaalta urheilijan tulos voidaan nähdä joko lopputuloksena tai niin kutsutusti ulostulemana, lopputulemana. Helposti tulos nähdään vain lopputuloksena. Saavutettuna tai menetettynä mitalina. Lopputulema on aina paljon enemmän kuin yksittäinen ohilaukaus tai sijoitus kilpailuissa. Se kertoo ajettujen kilometrien lisäksi koetut maisemat.

Lopputulostavoitteen tulee olla korkealla, jotta ulostulema, lopputulema voi olla mahdollisimman laaja, syvä ja monipuolinen. Jos lopputulema on alle lopputuloksen, oletettavasti joku kärsii tai on kärsinyt. Jos  lopputulemaa, siis ulostulemaa ei osata nähdä eikä analysoida, voidaan jäädä lopputuloksen vangiksi. Vaikka kuinka haluaisi, haluttu lopputulos pakenee aina viime metreillä. Mikään ei muutu, vaikka mitä yrittäisi.

Joskus yksi laukaus kätkee sisäänsä syvän ja opettavaisen tarinan tehokkaan valmentautumisen pohjavirroista. Varsinkin jos katsoo sitä, mitä ei näy. Kuuntelee sitä, mitä ei sanota ja on valpas aistimaan ja tuntemaan sitä, mitä ei tietoisesti koeta. Kaisa Mäkäräiselläkin on tukijoukkoineen vielä mahdollisuus sunnuntain kilpailuun purkaa, analysoida ja rakentaa uudelleen.

Valmentajuuden ytimessä

Minulla oli ilo taas kerran työskennellä osaavien valmentajien kanssa. Koulutuksessa yhdessä paneuduimme ja pohdimme, mitkä tekijät voivat olla tuloksen tekemisen taustalla. Perkasimme tapahtumia ja tarinoita. Pureuduimme syvälle. Kääntelimme kerrottua.

Totesimme, että pintavirtaukset on helppo löytää. Niistä luetaan kirjoista ja opitaan koulutuksissa. Sen sijaan pohjavirrat, jotka yhdistävät onnistumisia ja toisaalta tekevät niistä ainutlaatuisia, ovat hankalammin saavutettavissa.

Ja mikä tekee tästä hankalaa, suorastaan mielenkiintoisen ongelmallista?

Se, että haltuun saatu sanallistetaan ja saa muodon. Kun saa muodon, alkaa elää omaa itsenäistä elämää. Näin siitä tulee raami, rakenne ja tavoite. ”Kun teet näin, onnistut aina” tai ”Kun toimit näin, tulosta tulee poikkeuksetta”.

Se, että löydetystä asiasta tehdään kultti. Sitä haetaan, siitä puhutaan ja sitä pidetään kaiken perustana. Kultti voi olla tunnetila, asenne tai jokin hokema.

Tässä muutamia syitä, miksi pyöritimme asioita, miksi haastoimme valmentajia. Sietokyky saattoi olla kovilla. Juuri, kun oli tunne, että on maata jalkojen alla, pöllytimme uudelleen. Tarkoituksella. Matka on aloitettu -  ydintä kosketeltu. Valmentajuuden ja valmentamisen ydintä tavoiteltu.

Tästä jatkamme effective coachingissa parin viikon päästä. 

Vanhemman huoli, haikeus ja onni

Kun lapset kasvavat, aikuistuvat ja muuttavat pois, luulisi että elämä helpottuu. Saa saman vapauden, joka joskus oli. Voi itse aikatauluttaa päivät. Miettiä, mitä haluaa tehdä ja milloin. Eikö tämän pitäisi tuntua ihanalta?

Silti huomaa, että huoli kalvaa rintaa. Surullinen, vähintään haikea olo tuo kyyneleet silmiin. Joku on joskus sanonut, että vanhempi ei pääse irti lapsistaan. Lapsia kantaa mukana, vaikka he olisivat jo aikuisia. Heistä ja heidän tekemisistään iloitsee, on ylpeä ja onnellinen. Onhan heissä jotain itsestä ja samalla jotain ainutlaatuista, ihmeellistä. Vanhempana sitä kuitenkin kantaa huolta, miten he pärjäävät, miten he onnistuvat löytämään oman tiensä ja miten elämä kohtelee heitä. Se, kun koti tyhjenee, mennyt ei palaa, herättää surua. Onhan se haikeaa, kun omat pienet nyytit ovat jo itsenäisiä aikuisia.

Tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Vaikka joka hetken on elänyt. Osan muistaa erittäin hyvin. Osan muistaa, vaikka ei haluaisi. Osa muistoista häviää. Kotivideoissa on tapahtumia, joita ei edes muista tapahtuneen. Jotkut tapahtumat muistetaan hyvin eri tavalla. Jokaisella on omanlaisensa muisto, mikä tekee elämästä myös rikasta.

Tuntuu, että jokaisessa lapsen elämänvaiheessa vanhempi elää jollain tavalla mukana. Tunteiden vuoristorata ei helpota, vaikka lapset olisivat jo maailmalla. Ehkä nämä muutokset ovat myös vanhemmalle niitä kasvun paikkoja.

Kasvun paikka luottaa siihen, että elämä kantaa ja että kukin löytää polkunsa. Kasvun paikka kestää, tai vähintään sietää se, että kaikkiin tapahtumiin ei voi vaikuttaa ja että lapset tekevät omat valintansa. Kasvun paikka rakentaa suhde uudella tavalla aikuisiin lapsiin.

Politiikka on peliä

Kun miettii prosessina tätä liikenneministerin esitystä liikenneverkkoyhtiön perustamisesta, se oli mielenkiintoista seurattavaa. En tiedä yksityiskohtia, perustan tietoni vain mediasta saamaani tietoon. Karrikoiden se vaikutti kuitenkin siltä, että siinä oli uusia innovaatioita ja esityksiä, puolesta puhujia ja vastustajia, nopeita käänteitä ja omia tulkintoja itselle sopivalla tavalla.

Jos sen kuvastaisi urheilutermein, vaikka jalkapallopelinä, se näytti mielestäni tältä:

”Keskustan hyökkäyksen kärki Berner tuo pallon suoraan maalintekosektorille ja yllättää samalla oman joukkueen muut pelaajat ja vastustajan joukkueen.

Hyökkäysalueella Berner yrittää syöttää palloa, mutta laitahyökkääjät Soini ja Orpo eivät halua palloa itselleen, vaikka valmentaja Sipilä yrittää tsempata laidalta joukkuettaan. Lopulta Berner potkaisee pallon sivurajasta ulos. Katsomo hurraa ja melkein kaikki ovat tyytyväisiä. Pukukopissa pelaajat kyräilevät toisiaan ja lehdistötilaisuudessa syytetään toisia huonosta pelistä, sooloilusta ja joukkuehengen puutteesta. Lopulta päädytään siihen, että Berner teki ratkaisun, jota ei ollut sovittu etukäteen ja joka ei millään tavalla sopinut joukkueen toimintaan. Hän kantakoon itse vastuunsa tekemästään virheestä. Ehkä hänet jäädytetään jatkon peleistä. Pallon hakevat kuitenkin Konsultit-joukkueen pelaajat, koska pallo on heidän – tai jos ei olisikaan, niin ainakin he ovat täyttäneet sen”. 

Tiedän, että karrikoin ja pahasti – mutta vaikuttaa, että politiikka on aikamoista peliä.

Suurta teatteria, itsekkäitä päätöksiä, koplausta, ryhmäpäätöksiä ja lehmänkauppoja tyyliin: ”Raaputa minun selkää, niin minä raaputan sinun”.

Joskus sitä miettii, miten paljon aikaa, rahaa ja energiaa käytetään esimerkiksi selvittelyihin, jotka eivät johda mihinkään tai keskusteluihin, joiden lopputulos on selvillä jo ennen keskustelun alkua. Herää väistämättä kysymys, kenen eduksi?

Kansalaisten, isänmaan, puolueen, kotipaikan vai omaksi eduksi. 

Kylmä totuusko urheilusta?

Urheilu sytyttää. Tunneskaalat ovat suuria, kun puhutaan urheilusta. Eilen juhlittiin saavutuksia. Yksi näistä oli Leo-Pekka Tähden valinta vuoden urheilijaksi. On hän aiemminkin ollut ehdolla ja saavuttanut ykköstiloja, mutta nyt tuli vasta valituksi. Viimeistään vuodesta 2004 kaveri on ollut tähti, jolloin voitti ensimmäisen paralympiakultansa. Sen jälkeen mitaleita on rapissut tasaiseen tahtiin arvokilpailuista.

Luin Aamulehden verkkosivuilta Mia Puuskan (ent. Strömmer) haastattelua (Aamulehti, 17.1.2017). Hänen mukaansa ”on kylmä totuus, että urheilumaailma ei ole sellainen maailma, jossa arvostettaisiin ihmistä pelkästään ihmisenä. Menestys tuo arvostusta ja sijoitukset hyväksyntää.”

Jäin miettimään, kiteytyykö näissä uutisissa urheilun kylmä totuus?

Karrikoiden siis tietyt lajit saavat tehdä todella paljon töitä, että ne edes noteerataan urheilu-uutisina. Näiden lajien urheilijat voivat olla maailman mestareita ja menestyä maailmalla, mutta eivät saa ansaitsemaansa arvostusta. Ainahan voi sanoa, että laji on niin kovin pieni maailman kaikkeudessa, mutta urheilustatistiikkaa tietävät osaavat kertoa, että se logiikka ei päde joka lajissa. Aina voi vedota, että se, mikä vetää kansaa, siitä puhutaan ja se palkitaan. Mediassahan se päätetään, mistä kirjoitetaan ja puhutaan. Tuskin kaikki kuitenkaan median syytä on. Lajien ja lajien sisällä eri luokkien arvostus on erilaista. Vaikka niitä ei mielessä arvottaisi, niiden arvottaminen näkyy käytännössä: pieninä tekoina ja hiuksen hienoina vivahteina, että ne osataan ymmärtää.

Karrikoiden, kun urheilulaji ja urheilija sitten saavuttaa arvostusta, siltä ja häneltä odotetaan menestystä. Arvostus on ansaittava aina uudelleen. Kenelle tahansa kova homma, jossa helposti menee puurot ja vellit sekaisin. Oikeasti kukaan ei varmaan ajattele, että ei arvostaisi ihmistä ihmisenä. Silti mielikuvissa ja joskus julkisuudessakin urheilijat taustatiimeineen jaetaan ”lampaisiin” ja ”leijoniin”, epäonnistuneisiin ja onnistuneisiin. Julkisuudessa urheilijat ja valmentajat joutuvat helvetilliseen piinapenkkiin, jos odotettua menestystä ei tule. Kovin on kova hinta.

Sitähän voisi ajatella, että mitä järkeä on saada lajille arvostusta, jos sen jälkeen arvostuksen ja hyväksynnän mitta on menestys ja mitalit. Mielestäni kannattaa ehdottomasti.

Minusta oli upeaa huomata, että vammaisurheilu nyt virallisesti nostettiin urheilussa ansaitsemalleen tasolle. Muutokset ovat mahdollisia, ne vaan vaativat paljon sinnikästä ja pitkäjänteistä työtä taustalla. Tietenkin jokainen huippu-urheilussa toimiva haluaa menestystä. Ihan yhtä luonnollista on olla pettynyt, jos sitä ei tule. Epäonnistumiset ruoditaan julkisuudessa tarkkaan – sehän toisaalta takaa ihmisten mielenkiinnon: häpeää on helpompi käsitellä, kun se ei ole oma. Puskurina tälle toimii urheilijan ja valmentajan taustatiimi. Urheilun kylmän totuuden kääntöpuolelta löytyy lämmin sydän: kaveria ei jätetä. 

Valmentajan paikka - suojeltu vai takaa-ajettu?

Huippu-urheilussa tulos ratkaisee. Tyylipisteitä voi jakaa valmennukselle kilpailujen jälkeen, mutta arjessa vain menestys mittaa valmentajan tuloksen. Nuorten jääkiekon MM-kilpailuissa katastrofaalisen alun jälkeen saavutettiin se, mitä oli enää saavutettavissa. Valmentaja Rautakorpi sai lähteä ja valmentaja Ahokas tuli tilalle. Tyylipisteitä ei vaihdoksessa varmasti saatu, mutta lopputulos ratkaisi. Suomi ainakin välttyi tippumasta B-sarjaan.

Valmentaja Westerlund otti voimakkaasti kantaa kollegansa Rautakorven puolesta. Hän koki, että Rautakorpea oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Valmentajien työn arvostus, pelon ilmapiirissä työskenteleminen ja tuloksesta, tässä tapauksessa epäonnistumisista, yksin vastuunkantaminen, olivat teemoja, joita hän nosti esille. Tärkeitä teemoja kaikki. Itse asiassa tärkeitä teemoja ylipäätään työelämässä.

Nykyajan Suomessa työntekijöitä irtisanotaan työpaikoilla nopeammin kuin kerkeää ”kissaa” sanoa. Jos tulos tai naama ei miellytä, irtisanominen tai ”ei toivotuksi persoonaksi” joutuminen on lähellä. Tosin tämä toiminta täyttää lain edellyttävät raamit, vaikka olisi todellisuudessa kuinka kraavia ja härskiä toimintaa tahansa kulissien takana.

Näin ollen voisi kysyä, miten valmentajan työpaikka olisi jotenkin enemmän suojeltu kuin toisenlaisen työntekijän? Joukkueessa valmentaja on eräänlainen diktaattori. Hänellä on valta ja vastuu. Hän voi poistaa tai olla peluuttamatta jotain pelaajaa omien ajatusten tai mieltymyksien mukaan. Yhtä lailla ”suuressa maailmassa” pelaaja voidaan myydä per heti periaatteella. Miksi siis valmentaja ei joutuisi toimimaan samojen ”lainalaisuuksien” mukaan?

Maailma ja tapahtumat näyttävät varsin erilaisilta katsontakulmasta riippuen. Joidenkin mukaan työyhteisöissä on suojatyöpaikkoja. Toisten mielestä taas tietyt asemat ja paikat ovat nuoralla tanssimista. Pienikin virhe tai epäonnistuminen, niin olet takaa-ajettu.

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään. Rautakorpi tiimeineen oletettavasti joutuu nuolemaan yksin haavansa. Irtisanottu työntekijä pyrkii kasaamaan itsetuntonsa rippeet, kuten on aina ennenkin joutunut. Systeemi jatkaa ja toistaa ennalta arvattavasti samat ”virheet”. Sama keskustelu ja samat ilmiöt toistuvat.

Vai muuttuisiko tästä sittenkin jotain?