Kun lapset kasvavat, aikuistuvat ja muuttavat pois, luulisi että elämä helpottuu. Saa saman vapauden, joka joskus oli. Voi itse aikatauluttaa päivät. Miettiä, mitä haluaa tehdä ja milloin. Eikö tämän pitäisi tuntua ihanalta?

Silti huomaa, että huoli kalvaa rintaa. Surullinen, vähintään haikea olo tuo kyyneleet silmiin. Joku on joskus sanonut, että vanhempi ei pääse irti lapsistaan. Lapsia kantaa mukana, vaikka he olisivat jo aikuisia. Heistä ja heidän tekemisistään iloitsee, on ylpeä ja onnellinen. Onhan heissä jotain itsestä ja samalla jotain ainutlaatuista, ihmeellistä. Vanhempana sitä kuitenkin kantaa huolta, miten he pärjäävät, miten he onnistuvat löytämään oman tiensä ja miten elämä kohtelee heitä. Se, kun koti tyhjenee, mennyt ei palaa, herättää surua. Onhan se haikeaa, kun omat pienet nyytit ovat jo itsenäisiä aikuisia.

Tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Vaikka joka hetken on elänyt. Osan muistaa erittäin hyvin. Osan muistaa, vaikka ei haluaisi. Osa muistoista häviää. Kotivideoissa on tapahtumia, joita ei edes muista tapahtuneen. Jotkut tapahtumat muistetaan hyvin eri tavalla. Jokaisella on omanlaisensa muisto, mikä tekee elämästä myös rikasta.

Tuntuu, että jokaisessa lapsen elämänvaiheessa vanhempi elää jollain tavalla mukana. Tunteiden vuoristorata ei helpota, vaikka lapset olisivat jo maailmalla. Ehkä nämä muutokset ovat myös vanhemmalle niitä kasvun paikkoja.

Kasvun paikka luottaa siihen, että elämä kantaa ja että kukin löytää polkunsa. Kasvun paikka kestää, tai vähintään sietää se, että kaikkiin tapahtumiin ei voi vaikuttaa ja että lapset tekevät omat valintansa. Kasvun paikka rakentaa suhde uudella tavalla aikuisiin lapsiin.