Uudenvuoden lupaus

Uusi vuosi alkoi, Suomen 100 vuotis juhlavuosi. Joka uutena vuonna monet tekevät lupauksia uudelle ja paremmalle vuodelle. Se on tavallaan hienoa, halua aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Halu aidosti tehdä asioita paremmin. Olla parempi ihminen. Yhtä monet eivät helmikuussa enää jaksa pitää kiinni luvatuista asioista ja loppu vuonna suurin osa ei enää edes muista, mitä tuli luvattua itselle ja muille.

Minusta se on jotenkin inhimillistä loppu vuoden tilinpäätösaikaan luvata itselle ja läheisille parempaa tulevaa vuotta. Osoittaa, että arvostaa ja välittää. Tosin ihan yhtä inhimillistä on unohtaa lupausten sisältö. Valua takaisin normaaleihin arjen rutiineihin. Eihän niitä rutiineita, jotka ovat vuodesta toiseen pyörineet, muuta yhden numeron muutos vuodessa.

Kannattaisiko sitten jonkun asian eteen ponnistella ja varata sille aikaa?

Monet puhuvat arvoista ja niiden mukaan elämisestä. Tosi asiassa arvot eivät määritä ajan käyttöämme. Vai kuinka moni perheellinen arvostaa työtään enemmän kuin perhettään? Aika harva, vaikka viettää silti työn ääressä aikaa enemmän kuin perheensä kanssa - myös iltaisin.

Meistä monet ovat ehkä oppineet ns. ”luterilaisen työmoraalin”, velvollisuuden tunteen, että ihmisen pitää puurtaa leipänsä eteen. Onko niin, että me suomalaiset mittaamme arvoamme ja onnistumistamme ihmisenä työn kautta?

Mutta siitä lupauksesta. Tosi on, että yhdeksän lupausta kymmenestä ei toteudu. Useimmilla on kuitenkin lupausta tehdessään halu täyttää se. Ehkä pitääkin olla kiitollinen siitä, että yhden katoavan hetken joku on ollut vilpitön itseään tai muita kohtaan halutessaan tehdä tai toteuttaa jotain hyvää.

Kun maaleja ei tule

Joukkuepelissä maalit ja pisteet ovat oleellinen osa peliä – voittamisen kannalta oleellisin. En siis ihmettele, että esimerkiksi HIFK:n valmentaja Antti Törmänen hieroo päätä mietteliäänä (HS 27.12.2016). HIFK:llä maalinteko on ollut hitusen hakusessa.

Voittamisen kaava tuntuu paperilla melko selkeältä, mutta käytännössä sen tekeminen ei olekaan niin helppoa.

Fyysiset taidot hiotaan huippukuntoon, teknisesti peliosaaminen hipoo täydellisyyttä ja taktisestikin ottelut pyritään rakentamaan riittävän yksinkertaisiksi, mutta selkeiksi, perustuen omiin vahvuuksiin ja vastustajan heikkouksiin. Henkisiä taitoja, kuten keskittymistä ja fokuksen pitämistä oleellisessa opetellaan. Joukkuehenkeä rakennettaan niin, että voidaan puhua voittamisen kulttuurista. Tapa puhua, ajatella ja toimia autetaan rakentamaan niin, että voittaminen on luonnollinen seuraus toiminnasta.

Jokainen valmentaja haluaa urheilijansa ja joukkueensa menestyvän. Suuri osa miettii päänsä puhki, mitä voisi vielä tehdä toisin, jos menestystä ei tule toivotulla tasolla.

Miksi sitten voittaminen, pisteiden saaminen ja maalien teko, ei onnistu?

Luonnollisesti syitä on varmasti useita. Jos edes edellä mainitut asiat eivät ole kunnossa, tekeminen ei voi olla kovin tehokasta. Ja kun ne ovat kunnossa, herää väistämättä kysymys, mikä on oikeasti tärkeää ja tuottaa tulosta?

Tiedän, että tällainen blogi pystyy vain herättämään ajatuksia ja uusia kysymyksiä. Vastaukset löytyvät, kun ilmiöihin pureudutaan ja syvennytään kunnolla. Se edellyttää oikeiden kysymysten esittämistä ja tietämättömän tilan sietämistä. Sitä, että uskalletaan hakea vastauksia näköpiirin ulkopuolelta.

Tällaisia asioita pohdimme Marko Malvelan kanssa koulutuksessamme Effective coaching. Tällaiset pohdinnat ovat oleellisia, kun  kyse on tuloksen tekemisestä urheilussa. 

Jouluna hyvä mieli

Joulu tulee – oli valmista tai ei. Monelle jouluun valmistautuminen on aloitettu jo hyvissä ajoin. Paikat siivottu, lahjat hankittu tai matka varattu jo syyskuussa. Osalle joulu tulee jälleen kerran yllättäen, mutta viime hetken paniikissa onnistuu kuitenkin hoitamaan homman kotiin, kuten joka vuosi. Kiire, hektisyys ja täydellisyyteen pyrkiminen eivät tosin kuulu tämän hetken joulueetokseen. Nyt tulee hidastaa tahtia, nauttia hetkestä ja luottaa, että kaikki on riittävän hyvin, vaikka omasta mielestä mitään ei olisi saanut tehtyä.

Voin kuvitella, että joulun viettoon ei ole helppo asettautua, mikäli perinteisiä jouluvalmisteluja ei ole saanut tehtyä. Jollekin perinne on jouluvalot, jollekin itsetehdystä piparitaikinasta leivotut piparit ja jollekin ne kuuluisat keittiön kaappien siivoamiset. Kaikkiin edellä mainittuihin on toki vasta argumentteja – tyyliin, "pese kaapit, jos vietät joulun siellä" tai "kaupasta voit ostaa taikinan tai valmiit piparit". Yhtä lailla voin kuvitella, että edellä mainitut sanat eivät helpota niitä, joille kyseiset asiat ovat tärkeitä perinteitä.

Mietinkin, kuka tai mikä määrittää, millainen on itse kullekin hyvä joulu. Tiedän ihmisiä, jotka haluavat   ”skipata ” koko joulun. He olisivat töissä tai matkoilla, jos mahdollista, koko joulun ajan. Tiedän myös ihmisiä, jotka aloittavat joulun suunnittelun jo lokakuussa. Pikkuhiljaa he ikään kuin laskeutuvat joulun viettoon. Tiedän myös ihmisiä, jotka pitävät joulusta, mutta joka vuosi he ehtivät aloittaa valmistelut vasta 22. päivä tai aaton aattona. Voi vaan kuvitella, miten tiukalla aika taululla he pakertavat kaiken itselleen sopivaan kuntoon.

Joulu, Kristuksen syntymäpäivä, hiljentymisen päivä, joulupukin päivä, lahjojen antamisen ja saamisen päivä tai läheisten ihmisten kokoontumispäivä, merkitsee meille erilaisia asioita. Jotain erityistä tuossa päivässä kuitenkin on – liittyy se sitten sen odottamiseen tai itse tapahtumaan.

Ehkä oleellista on, että joulu kaikkine esivalmisteluineen tuottaa itselle sopivaa hedelmää - hyvää mieltä, rauhaa tai iloa. Ja vaikkei joulu ihminen olisikaan, hymy ja hyvät joulun toivotukset naapurille tai kaupan kassalle antavat varmasti saajalle iloa ja hyvää mieltä.

Niin, mitenkäs meillä: keittiön kaapit on siivottu, piparitaikina ostettu ja jouluvalot laitettu jo joulukuun alussa. Siis joulumieltä jo rutkasti ja vielä paljon tehtävää ennen kuin pukki tulee.

Liikunnan puute - mitä tämä kertoo?

Kansallinen liikuntatutkimus on taas valmistunut – ja se on karua luettavaa. Alakouluikäiset lapset vielä liikkuvat, mutta yläkoulussa liikunta vähenee hälyttävästi. Lapset ja nuoret ennen kaikkea istuvat (tai makaavat) noin puolet valveilla olo ajasta. Yleisenä terveysliikuntarajana on askeleissa mitattuna pidetty 10 000. Siihen saa tehdä kävelylenkkejä ja aktiivisia siirtymisiä paikasta toiseen jalan aika monta kertaa. Tämä raja jää monelta nuorelta saavuttamatta. Oma mututuntumani on, että meillä Suomessa alkaa eriytyä kaksi ääripäätä: paljon liikkuvat, joilla riskit liittyvät fyysisiin ja henkisiin ylirasitus- ja kuormitustiloihin sekä passiiviset ja vähän liikkuvat, joilla riskit liittyvät niin kutsuttuihin elintasosairauksiin.

Jäin miettimään, mistä tämä kertoo? Tulokset ovat ymmärtääkseni olleet samanlaisia jo pitkään. Väheksymättä hyviä hankkeita, joita on menossa esimerkiksi Seinäjoella Toukolanpuiston koulussa, todellista yleistä muutosta tähän ei ole tullut.

Luonnollisesti olosuhteet ja ympäristö vaikuttavat siihen, miten me ihmiset liikumme. Mikäli pihalla on hyvät maastot pelata, leikkiä ja mitellä omaa voimankäyttöä, se voi lisätä mahdollisuutta liikkua. Toisaalta vaikka esillä olisi minkälaiset värmeet tahansa, se ei takaa, että ihminen liikkuisi yhtään enempää kuin ilman niitä.

Lasten liikuntaan vaikuttaa myös vanhempien aktiivisuus. Jos vanhemmat liikkuvat, ei lapsella ole vaihtoehtoa. Kauppaan mennään kävellen, kirjastosta haetaan kirjat pyörällä ja viikonloppuna tehdään yhdessä pihatöitä – lienee sanomattakin selvää, että liikuntamäärä on tällaisessa perheessä korkeammalla kuin perheessä, jossa liikutaan aina autolla ja jossa tv, playstation, ipad ja älypuhelimet ovat viihde numero yksi.

Nuoriin vaikuttaa myös vallitseva nuorisokulttuuri. Yhteydenpito tapahtuu verkon kautta. Kavereiden kanssa ollaan pelin välityksellä omassa makuuhuoneessa yksin maaten tai istuen. Yhteys toiseen on erilainen kuin se, mihin me aikuiset olemme tottuneet.

Yhtä lailla liikunnan tilalle on tullut muita kilpailevia viihdykkeitä ja harrastuksia, kuten tietokonepelaaminen, instrumentin soittaminen, piirtäminen tai laulaminen. Liikunta on kärsinyt inflaation, koska se liitetään urheiluun. Jos nuori ei halua harrastaa urheilua, miksi hän liikkuisi? Ehkä pitäisikin alkaa puhua kehon kunnosta. Karrikoiden sanottuna tyyliin: ”tietokonepelaaminen edellyttää todella hyvää kehon kuntoa tai fysiologista tilaa. Miten olet ajatellut pitää sen kunnossa, jotta jaksat pelata?”

Jos ajatellaan, että maailma on muuttunut ja nuoret siinä mukana, tulee ehkä rohkeasti lähestyä asiaa uudelta näkökulmalta. Voihan olla, että tulevaisuuden maailmassa parhaiten pärjää se, jonka sorminäppäryys on loistava ja joka ui kuin kala vedessä virtuaalitodellisuudessa. Sillä, miten monta punnerrusta jaksaa, miten liikkuva on tai miten nopea on juoksemaan, ei ole niin suurta merkitystä. Sillä on merkitystä vain niille, jotka haluavat käyttää omia jalkojaan – muut kulkevat ilman kehon kuormaa. Hirveältähän tämä kuulostaa – ainakin itselleni, mutta mitä jos?

Toisaalta, voihan sitä ajatella, että ihmisen keho on luotu pystyasennossa liikkumaan. Näin ollen meidän tulisi miettiä, miten näitä kilpailevia viihdykkeitä voisi tehdä liikkumista tarvitseviksi mitä suuremmissa määrin – tyyliin: pelikoneen pyörimiseen tarvitaan muutamia jalkakyykkyjä tai istuin ottaa virtaa koneeseen ihmisen tasapainon kautta huteralla penkillä. Teknologia kehittyy nopeasti – varmasti sen suuntaa voi myös muuttaa miettimään ratkaisuja tähän.

Apua urheilijoille - valmennuksen raja?

Kuten moni tietää, työskentelen organisaatioissa kehittämistyössä valmentaen asiantuntijoita ja johtajia. Työskentelen myös terveydenhuollossa sekä ennaltaehkäisevässä että korjaavassa työssä. Valmennus ja kehittämistyö ovat psykologisesti erilaista kuin terveydenhuollossa tehtävä työ. Tämä näkyy esittävässä taiteessa, urheilussa, kouluissa ja työelämässä ylipäätään. Otan esimerkkejä urheilusta, koska se on itseäni lähellä.

Kehittämistyössä voidaan harjaannuttaa taitoja ja nimensä mukaisesti kehittää osaamista. Osaaminen voi taas liittyä sekä sisäisiin että ulkoisiin taitoihin, kuten ongelmanratkaisutaitoihin tai vuorovaikutustaitoihin. Valmentajia Suomenkin pienessä maassa riittää näiden monien eri taitojen opettamiseen. Terveydenhuollossa ihmisestä värittyy moniulotteisempi ja monimutkaisempi kuva kuin valmennuskentässä. Ihmisellä voi olla loistavat taidot, mutta itseen niitä oppeja ei kykene hyödyntämään. Ihminen voi olla huippuosaaja jossain asiassa, mutta pulassa omien sisäisten yllykkeiden kanssa.

Tällöin ihminen tarvitsee myös toisenlaista apua; pelkkä asioiden osaaminen ja niistä tietäminen ei auta – psykologisella interventiolla haetaan syvempää muutosta. Joskus tuntuu, että me (myös alan ammattilaiset) unohdamme tämän emmekä osaa riittävällä tavalla tuoda julki selkeäsanaista tietoa – missä vaiheessa apua kannattaa hakea. Ei ole harvinaista, että esimerkiksi urheiluvalmentaja pähkäilee ja koittaa auttaa urheilijaansa liian pitkään yksin, sen sijaan että hakisi urheilua tuntevalta psykologilta apua. Joskus ihminen on kärsinyt esimerkiksi unettomuudesta useamman vuoden tai syönyt masennuslääkettä vuosia ennen kuin hänen tilanteeseen päästään käsiksi. Aina voi toki sanoa, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta olisiko tässä kohtaa aika tehdä jotain toisin?

Terveydenhuolto ja sen kenttään kuuluvat asiat on syytä erottaa kehittämistyöstä, vaikka terveydenhuollossa osataan myös tehdä kehittämistyötä. Ennaltaehkäisevä työ on lähes mahdotonta, jos emme ensin saa rakennettua systeemiä, jossa osataan tunnistaa hiljaisia merkkejä ja puuttua niihin ajoissa. Kärsimys on turha ja liian kova, jos urheilijat valmentajineen kerta toisensa jälkeen uppoavat syviin soihin ennen avun saantia. 

Syömishäiriöt urheilussa

Aika ajoin tapaukset syömisen häiriintymisestä urheilussa nousee julkiseen keskusteluun. Tutkimuksia on tehty sekä Suomessa että kansainvälisesti, mutta silti todellista määrää syömishäiriöiden yleisyydestä on vaikea antaa. Oman kokemukseni, niin sanotun vatsanpohjantunteen, mukaan syömisen ja omaan kehoon suhteen häiriintyminen on yleisempää urheilussa kuin ajattelemmekaan.  

Yksinkertaistettuna ja karrikoiden voisi sanoa, että tytöt arvioivat ylipäätään itsensä lihavammaksi kuin todellisuudessa ovat ja pojat taas laihemmaksi kuin todellisuudessa ovat. Tytöt eivät ole tyytyväisiä omaan kehoon tai vaikka olisivat, silti heillä olisi toive painaa hitusen vähemmän. Pojat taas ovat huolissaan, että eivät ole riittävän atleettisia.

Kauneusihanteet, joissa korostetaan urheilullista, lihaksikasta ja hoikkaa vartaloa, vaikuttavat meidän arvioon itsestä. Ulkonäköpaineet ovat kovat. Hoikkuuteen ja lihaksikkuuteen, joissa rasvaa ei ole nimeksikään, liitetään viisaus, älykkyys, menestys ja hyvä elämä. Kauneusihanteet saavat meidät juoksemaan niiden perässä, terveyttä uhmaten.

Yhtä lailla merkityksellisten ihmisten tekemiset ja sanomiset voivat piirtyä mieleen. Ei ole harvinaista, että syömishäiriöstä toipuva urheilija kertoo valmentajan kommenttien, kuten: ”vieläkö jaksat ottaa jälkiruoan?” tai ”laskennallisesti se on 20 sekuntia ajasta pois, jos laihtuu yhden kilon”, vaikuttaneen itseen ja arvioon itsestä kielteisesti. Kommentit on poistettu kontekstista, joissa sanojen myönteinen tarkoitusperä katoaa. Näinhän vuorovaikutuksessa tapahtuu; todellinen aikomus ja tarkoitus eivät aina välity. Välittyy vain kuulijan tulkinta – vääristyneesti. Sama koskee kaikkia ihmissuhteita; vanhempia, opettajia ja ystäviä.

Ei siis ihme, että syömishäiriöitä ilmenee. Urheilussa syömisen häiriintymiseen liittyy vielä suuri häpeä: urheilija, terveyden perikuvana pidetty, kärsii mielenterveyshäiriöstä. Oireilee keholla, joka työväline ja jonka tulisi edustaa tätä jumalaisen kaunista tarinaa.

Syiden lisäksi on yhtä lailla tärkeää miettiä, mitä asioille voi tehdä.

Tietoa, valistusta ja neuvoja ovat netti tulvillaan. Avoin vuorovaikutus ja luottamuksellinen keskustelu lähimmäisten kanssa varmasti on yksi tärkeä asia. Valmentajien osaamisen kehittäminen tunnistamistyössä voi olla myös oleellista. Itse näen tämän myös isona terveydenhuoltokysymyksenä urheilussa.

Terveydenhuollon näkökulmasta syömisen häiriintymiseen kannattaa ja tulee tarttua jo ennen hiljaisten merkkien ilmaantumista. En puhu ennaltaehkäisevästä työstä, mikä on myös tärkeää. Puhun asiantuntijatyöstä. Terapeuttisesta interventiosta, jossa on taitoa ammattimaisesti mennä kohti, ottaa esille vaikeita asioita ja auttaa urheilijaa tulemaan tutuksi itsensä kanssa. Tässä meillä on vielä paljon tehtävää.

Taasko yllätettiin housut kintussa?

Katsot vasta palaverissa, mitä asioita käsitellään – valmistautumaan ei ehtinyt. Ensimmäiset lumisateet joudut ajamaan kesärenkailla, kun talvi taas yllätti, vaikka säätiedotuksissa kelistä varoteltiin viikko sitten. Pitääkö veroilmoitus jättää jo huomenna? Kuulostaako tutulta? Ainakaan itselleni ei ole tavatonta huomata tekevänsä asiat viime tingassa.

Jäin miettimään tätä tapaa suhtautua asiaan. Mistä se johtuu, että joskus toimii järjen vastaisesti? Vaikka etukäteen olisi varoitettu, annettu tarvittava faktatieto ja kerrottu kokemuksen syvällä rintaäänellä, että älä tee tuota – silti me ihmiset teemme. Vaikka tietoa olisi riittävästi tehdä päätös, sen jättää tekemättä. Vaikka intuitio sanoisi mitä, teemme silti. Joskus sitä siis tulee yllätetyksi niin sanotusti housut kintussa.

On selvää, että kaikkia hiljaisia merkkejä ei osaa lukea. Ne tajuaa vasta jälkikäteen. ”Olisi pitänyt tajuta” – tyylisesti. Mutta joskus sitä jättää huomiotta sellaisetkin merkit, jotka se kuuluisa ”sokea Reettakin” huomaisi. Toki joskus voi olla niin, että ihmiset vaan hyvää hyvyyttään uskovat ja toivovat parasta. ”Ehkä tämä ei ole niin paha juttu kuin päällepäin näyttää” tai ”toivotaan nyt parasta”, vaikka ulkopuolisille on päivänselvää, miten tilanne etenee. Joskus tuntuu, että saa lävähtää vasten kasvoja asioita, ennen kuin ne tajuaa. Kun yllätetään housut kintussa, on vaikea enää kieltää asian olemassaolo. Tätä tapahtuu niin yksittäisille ihmisille kuin organisaatioillekin.

Sitten kun vahinko on sattunut, sitä yritetään korjata selittelemällä asia itselle parhain päin. Josko vielä pääsisi pälkähästä, tai vahingon jälkeen jokaisella on tulipalokiire korjata asia. Tehdään pitkiä päiviä, ja muutaman viikon aikana on kurottava umpeen vuoden sokeus asioiden oikealle laidalle. Tai käytetään liikenevä aika etsiä syyllinen. Eihän kaikkien tarvitse joutua housut kintussa olemaan – riittää kun löydetään yksi.

Kertooko tämä meistä ihmisistä? Onko tämä siis vain inhimillistä ihmisen elämää? Varmaan osin onkin: kaikkiin asioihin ei aina osaa valmistautua, vaikka olisi kuinka tarkka ja suunnitelmallinen tahansa. Elämä monimutkaisine tapahtumineen pitää kyllä siitä huolen. Toisaalta voisi ajatella, että on raukkamaista paeta tämän selityksen taakse. Tuskin nyt kaikki ihmisen eteen tulevat tapahtumat tulevat puskista. Kyllä varmaan niistä osaan olisi voinut valmistautua. Tavallaan se voi tuntua arvostuksen puutteelta, jos ihminen kerta toisensa jälkeen tulee palaveriin, eikä hänellä ole hajuakaan mitä siellä käsitellään, vaikka agenda on lähetetty etukäteisvalmistautumispyynnöllä pari viikkoa aiemmin.

Ehkä tämä kertookin vain kyseisestä ihmisestä. Hänellä on vaikeuksia hahmottaa, mitä tehdä milloinkin. Siksi hän on jälkijunassa oleellisten asioiden suhteen. Tai hän katsoo olevansa niin tärkeä ihminen, ettei hänen tarvitse vaivautua valmistautumaan. Riittää, kun tulee paikalle. Tai hän kokee olevansa niin ylivertainen, ettei hänelle kerta kaikkiaan voi sattua mitään ikävää. ”Hyvällä onnella ja tuurilla sitä on ennenkin selvitty” – tyyliin.

Joskus koko yhteisö kieltää asioiden todellisen laidan. Näin kukaan ei voi valmistautua. Sitä kuvitellaan, että ollaan maailman huippuja, kunnes karu totuus paljastuu. Ei ole harvinaista sekään, että ikävistä asioista puhuminen tulkitaan vaikeuksien etsimisenä ja ihmisen hankaluutena. Näin ne lakaistaan maton alle. Siellä ne pysyvät, kunnes yhteisö on yllätettynä ”housut kintussa”.

Housut kintussa yllätetyksi tuleminen on ikävää. Ikävämpää on, jos sille ei tehdä mitään. Toisin sanoen asiat selitellään parhain päin ja sama peli jatkuu. Sen sijaan, että siitä voisi jotakin ottaa opiksi. Voi olla, että seuraavalla kerralla onkin paremmin valmistautunut. Ehkei aina tarvitsisi tulla yllätetyksi.

Trumpismi

Hämmästyin viikko sitten tiistaiaamuna. Donald Trump on tuleva Yhdysvaltojen presidentti. Uskoin niin kuin suurin osa, että järki, kokemus ja Hilary Clinton lopulta voittaa vaalit. USA:n vaalijärjestelmän mukaisesti kansa valitsi kuitenkin meille suurelle osalle ei-mieluisan seuraavan presidenttinsä.

Kuten sanoin, olin hämmästynyt, mutta kohta olin vielä hämmästyneempi. Suomessa media, poliitikot, julkisuuden henkilöt ja lähes koko sosiaalinen media huusi pettymystään ja pelkojaan suureen ääneen. Harvoin näkee tällaista konsensusta esimerkiksi politiikassa. Suuressa konsensushengessä niin oikeiston kuin vasemmiston edustajat olivat täynnä surua ja huolta Donald Trumpin menestyksestä. Myös median puolueettomuus oli kovalla koetuksella.

Karrikoiden näytti siltä kuin Voldemort olisi voittanut vaalit ja suuri joukko ankeuttajia olisi ilmestynyt myös Suomen taivaalle. Ikään kuin pimeys oli laskeutunut maapallolle.

Jäin miettimään asiaa syvemmin. Miten oli niin, että moni otti Donald Trumpin voiton henkilökohtaisena tappiona. Pettymys ja muut tunteet olivat varmasti aitoja, mutta miksi tuo miljardööri sai aikaan niin voimakkaan reaktion?

Varmasti suuri osa selittyy Trumpin vaalikampanjan ja sitä ennen julkisuuteen lausutuilla sanoilla. Rumat, ilkeät ja raadollisen suorat ilmaisut ovat ikävää kuultavaa. Nämä sanat kuulostavat kenen tahansa lausumina todella röyhkeiltä ja ikäviltä, saati positiossa, johon Trump astuu.

Toinen syy voi liittyä myös mielikuvaan, jota Trumpista kampanjan aikana on luotu: arvaamaton tyyppi. Harva haluaa johtajakseen ihmisen, jonka tekemiseen ei voi täysin luottaa. Arvaamattomuus herättää pelkoa: mitä hän voi tehdä ja mitä saada aikaan?

En tunne Trumpia kovinkaan hyvin, olen luonut kuvan hänestä median kautta. Tiedän, että hänellä on vaimo, lapsia ja lasten lapsia. Hänellä ei ole poliittista kokemusta, mutta hän on taitava saamaan ihmiset uskomaan itseensä – ainakin amerikkalaiset.

Harva ihminen on kuitenkaan läpeensä paha. Joskus on jopa niin, että ihmiset karrikoivat ja liioittelevat asioita, jotta pääsevät haluamaansa päämäärään. Kun sinne pääsee, aloitetaan puhtaalta pöydältä ja laaditaan uudet tavoitteet ja toimintatavat. Valitettavasti se ei onnistu, jollei ihmiset unohda mennyttä tai jollei koetulle tule jonkinlaista käsittelyä.

Sanotaan, että poliittinen muisti on lyhyt, keskimäärin kolme kuukautta. Veikkaan, että Trumpin kohdalla näin ei ole. Veikkaan, että hän jää historiaan vedenjakajana. Politiikka saa uudenlaisen maiseman: röyhkeän populistisuuden, jossa asioista puhutaan mustavalkoisesti ikävään sävyyn, jossa asioilla ei ole niin suurta merkitystä kuin tavoilla, joilla ne lausutaan ja toisaalta, jossa etukäteislupausten merkitys on luoda toivoa, ei pitää niistä kiinni. Trumpismi saattoi tulla jäädäkseen.

Se on siinä - kun lapsen harrastus loppuu

Yhteensä kuusitoista vuotta luistelukoulusta SM- ja MM-tason junioriurheilijaksi. Viime syksynä nuorinkin lapsemme lopetti aktiivisen harjoittelun ja urheilun.

Näin jälkikäteen aika meni nopeasti. Kuusitoista vuotta kolmen urheilijanuoren kuskaamista, kustantamista, kannustamista ja paljon, paljon kaikkea muuta. Vanhemman näkökulmasta kaikkeen tähän mahtui paljon suuria tunteita: voiton riemun jakamista, surun kohtaamista ja lohduttelua menetetystä paikasta, iloa ihanista ihmissuhteista ja pettymysten kantamista häviöistä.  Näin jälkikäteen tuntuu erikoiselta, kuinka tärkeältä tuo kaikki aikanaan tuntui. Miten sitä elikään niin voimakkaasti mukana lasten harrastuksissa.

Joku on joskus sanonut, että lasten jääharrastukseen menee rahaa yhtä paljon kuin asunnon hankkimiseen. En tiedä, kun en koskaan laskenut summia, mutta suuria ne olivat. Kaikki varusteet, puvut, suojat ja mailat, puhumattakaan kilpailumatkoista ja kuukausimaksuista. Yhtä lailla aika panostus oli valtava. Kaikki huoltotyö, talkoot ja toimitsijavuorot, muusta vapaaehtoistyöstä puhumattakaan seuran hyväksi. Vaikka panostus oli huima näin jälkikäteen arvioituna, rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että en ottaisi siitä euroakaan enkä minuuttiakaan takaisin.

Kaikki ne muistot, tunne elämykset ja kokemukset ovat arvokkaita sinänsä. Lisäksi ne ovat opettaneet lapsillemme paljon sekä itsestä että elämästä ylipäätään. Koko käytetyn rahan ja ajan verran, jopa enemmänkin. Vanhemmille yhtä lailla.

Urheilu-uran lopetus päättää yhden ajanjakson. Jotain jää pois, mutta tilalle tulee jotain muuta. Sekin on hienoa huomata, miten nopeasti elämä täyttyy jostain toisenlaisesta, miten vaivattomasti aika täyttyy mielekkäästä muusta. Sekä lapsilla että itsellä.

Vaikka jotain jää pois, jotain myös jää jäljelle. Lapsille ja meille vanhemmille ovat jääneet ihmiset. Lasten harrastuksen kautta kohdatut uudet ystävät. Ehkä pitkässä juoksussa se kaikkein arvokkain.

Valitus - mitä, jos ei vaan suju?

Luitpa mitä tahansa elämänopaskirjaa, artikkelia tai kävitpä minkä tahansa kurssin, jokaisessa on tavoitteena parempi elämä, onnistunut loppuratkaisu tai myönteinen näkökulma. Näinhän sitä itsekin pyrkii toimimaan asiantuntijana. Ihminen toivoo muutosta johonkin ja apua löytää ratkaisu elämän pulmakohtiin. Valituksen alta voi kuitenkin löytyä jokin asia, josta voi ponnistaa toiseen suuntaan.

Paitsi, mitä jos ei löydy?

Mitä sitten, jos vaan tuntuu, ettei suju? Saako valittaa? Ja jos saa, miten pitkään? Ja saako valittaa samasta asiasta?

Oikeasti kukapa sitä on toiselle sanomaan, miten elämää tulee elää. On varsin inhimillistä törmätä samoihin teemoihin ja asioihin jatkuvasti ja näin valittaa myös samoista asioista vuodesta toiseen. Aivan kuten yhtä inhimillistä on kyllästyä kuuntelemaan toisen jatkuvaa narinaa samasta asiasta.

Ja vaikka kuinka saisi apua, voi olla, että samojen ongelmien parissa pyörii vuodesta toiseen. Joskushan voi olla myös niin, että saatu apu auttaa kestämään samojen ongelmien kanssa.

Joskus tuntuu, että valittamiselle laitetaan raja, vaikka sitä ei ääneen sanottaisikaan. Tällaiset hiljaiset merkit ja hienovaraiset vihjailut tuntuvat pahalta itse valittajasta. Väistämättähän siinä tulee olo, että ihan sellaisenaan ei kelpaa. Kelpaa vain, mikäli täyttää tietyt kriteerit. Kriteerit, joihin loputon samasta asiasta valittaminen ei istu.

Mitä jos vaan sovitaan, että ei tarvitse sujua, jos ei suju. Saa valittaa, jos valituttaa. Vaikka joka päivä, jos siltä tuntuu.