Urheilijan väsymys - kenen tehtävä on puuttua?

Helsingin Sanomissa uutisoitiin (10.5.2016) Venla Harjun blogitekstiä omasta loppuun palamisesta: ”Kuinka polttaa itsensä loppuun urheilemalla – ja selvitä siitä”. On tärkeää, että urheilija itse uskaltaa tuoda julki, mitä itselle on tapahtunut. Valitettavasti tällaisia väsyneiden ja uupuneiden urheilijoiden tarinoita meillä on enemmänkin Suomessa, vaikka ne eivät julkisuudessa näykkään.

Jäin miettimään asiaa laajemmin urheilussa. Kuinka moni urheilija on ylikuormittunut johtuen kovista ristipaineista urheilun ja muun elämän yhteensovittamisessa? Kuinka moni urheilija on uupunut mielestä kumpuavan taakkansa alla? Kuinka moni urheilija on väsynyt liialliseen harjoituksissa olemiseen ja elämän katsomiseen vain urheilun kautta? Entä kenen tehtävä on puuttua tähän?

Nykyaikana hektisyys on läsnä jatkuvasti. Pysähtyminen, tasapaino ja mielen tyyneys alkavat olla harvinaista herkkua. Mieli vaikuttaa kehoon. Sen voima on niin suuri, että se voi haitata tasapainoisesti suunniteltuakin harjoitusohjelmaa niin paljon, että ihminen uupuu alla.

Aina voi sanoa, että kukin on itse polkunsa valinnut. Jokainen valitsee itse, mitä tekee ja milloin tekee. Kukaan meistä ei kuitenkaan elä tyhjiössä, vaan yhteisössä, jonka vallitsevat käsitykset ja uskomukset vaikuttavat meistä kaikkiin. Avun tarvitsija ei aina osaa hakea apua, vaikka sitä tarvitsisi. Hiljaiset merkit ovat usein nähtävissä jo paljon ennen kuin terveys romahtaa. Näitä hiljaisia merkkejä voivat nähdä läheisten lisäksi lajivalmentaja ja psyykkinen valmentaja. Harjoitus ei kulje samalla tavalla, äänensävy on erilainen, puheen rytmi on muuttunut tai kriittisen puheen määrä valmennuksessa on noussut, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Kulttuurin luominen, jossa henkiseen kuntoon ja jaksamiseen kiinnitetään entistä enemmän huomiota, on äärimmäisen tärkeää urheilussa. Mielen hyvinvointia ei voi sivuuttaa, kun tavoitteena on terve urheilija, tehokas tekeminen ja tulosten saavuttaminen.

Alan ammattilaisia on onneksi alettu hyödyntää Suomalaisessa urheilussa. Olemme ehkä kuitenkin tässä vielä askeleen jäljessä muita, joten kirittävää on.

Kevät - kasvun aika

Kevät on mielestäni ihanaa aikaa. Sini- ja valkovuokot kukkivat pitkin piennarta. Puissa näkyy pienen pieniä lehden alkuja. Viime syksynä istutetut kukkasipulit alkavat nousta maasta elinvoimaisen näköisinä. Kevät on luonnossa kasvun aikaa.

Kevät tuo mieleen uuden mahdollisuuden. Uudet lehdet, uudet kukat.

Sama näkyy ihmisissä. Pihoilla viihdytään enemmän. Ihan kuin kadulla hymyiltäisiin enemmän. Tosin se voi johtua siitä, että kasvot ovat enemmän aurinkoa päin kuin räntäsateella sateen piiskalta piilossa.

Jotenkin tuntuu, että keväällä elämä hymyilee enemmän. Valoa on enemmän ja ihmisiä näkee enemmän.

Mistä tämä kertoo?

Onko niin, että valo saa meidät aktiivisemmaksi ja optimistisemmaksi? Todellisuudessa elämän realiteetit eivät ole muuttuneet: se, mitä oli maaliskuussa, tuskin on poistunut toukokuuhun mennessä.

Onko niin, että luonnon syklisyys siirtyy ihmismieleen? Toisin sanoen ajattelee, että aina tulee uusi mahdollisuus. Toisaalta eihän elämä niin mene läheskään aina: joskus mahdollisuuden hukkaa kerrasta.

Keväässä on läsnä alkuja ja loppuja. Koulut loppuvat, kesälomat alkavat. Kevät on ikään kuin siirtymäaika johonkin uuteen. Uusi on aina vähän pelottavaa, kun ei tiedä, mitä on edessä. Siinä ehkä sen jännittävyys: vaikka aktivoituu pieni pelko, aktivoituu myös toivo jostain paremmasta. "Mitä, jos onnistunkin?"

Kevät on kasvun aikaa. Siinä on vähän samaa kuin mielen työstössä. Toisin sanoen rakennetaan ja järjestellään kokemuksia, joita on ollut, uuteen muotoon. Tällainen työstö on tärkeää. Se mahdollistaa kasvun. Kasvu mahdollistaa kypsymisen. Kypsyminen hyvän sadon. Ja hyvä sato ravintoa.

Nautitaan siis keväästä, jotta talven pimeinä tunteita on ravintoa, josta ammentaa!

Tuomarilla on väliä

Miesten jääkiekon SM-liigan finaalipeleissä nousi tuomarien merkitys jopa ratkaisevaan asemaan joidenkin mielestä. Junioripeleissä jääkiekon erotuomarit ajoittain saavat tuntea henkisesti ja joskus jopa fyysisesti paineen katsomon puolelta. Puolella kentällä pelattavien leijonaliiga- peleihin monien vanhempien on todella ikävä lähteä tuomaroimaan, koska harvoin siitä kiitosta tulee.

Monelle erotuomarina olo on oman urheilu-uran jälkeinen vaihtoehto. Jotkut taas ajautuvat tuomaroimaan oman lapsen harrastuksen kautta. Joitakin se kiinnostaa ylipäätään. Lajista riippuen tuomarointia pidetään harrastuksena, urheilulajina tai ammattina.

Olen seurannut jääkiekkotuomareita ja heistä kirjoitettuja tarinoita eniten ja jäinkin miettimään, minkälaista tuomarina olo oikeasti mahtaa olla.

Parhaimmillaan siinä saa varmasti keskityttyä itse tekemiseen hyvin ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Olettaisin, että peli vie mennessään ja tilanteita seuraa ammattimaisella otteella. Toisaalta oletan myös, että pahimmillaan katsomosta tai vaihtoaitiosta tulevat huudot alkavat häiritä itse peliin keskittymistä:

 ”Mitä jäi näkemättä?”,

 ”Mitä en huomannut?”

En usko, että harrastaminen tai työnteko on kenenkään mielestä mukavaa, jos taustalla on jatkuva huutomylläkkä, jonka tajuaa kohdistuvan itseen.

Vaatii myös aikamoista kylmähermoisuutta ja kovapäisyyttä illasta toiseen tulla kuuntelemaan olevansa: ”nuija” tai ”idiootti”. Toki varmasti saa myös ansaittua arvostusta, kun pelaajat kunnioittavat tuomareiden tekemiä päätöksiä.

Tuomareita arvostetaan, kun he ovat tavallaan näkymättömiä eli antavat pelin kulkea. Tosin heiltä odotetaan näkyvyyttä tilanteissa, joissa vastustaja ei – ainakaan omasta mielestä –  kunnioita peliä.

Tavallaan voi myös ajatella, että pelin luonteeseen kuuluu se, että tuomarit saavat hitusen aina kolhuja. Sen voisi katsoa kuuluvan työnkuvaan. Toisaalta missä sääntökirjassa tai normistossa näin väitetään? Harva jaksaa intohimoisesti kehittää itseään yhä paremmaksi ja pitää kuntoa yllä, jotta jaksaa olla skarppina koko ottelun ajan, vain jotta saisi taas kerran kuulla olevansa se illan pölvästi.

Kyllä tuomarilla on väliä, vaikka ne tuomiot ei pelikentällä aina omaa silmää miellytäkään.

Matkalla

Työmatkalla – siis menomatkalla- aloin miettiä matkan tekoa. Monesti matkalle lähdettäessä ja menomatkalla olo on hyvin toisenlainen kuin kotiin tultaessa. Lomamatkalle meno tuntuu jo lomalta, mutta kotiinpaluun toivoo menevän nopeasti. Lähtö ja matka kohteeseen saa kestää pitkäänkin lentovaihtoineen eikä se haittaa. Kotiin tulossa viivästykset ja lentojen vaihdot sekä niiden väliset tauot tuntuvat pitkiltä ja turhilta.

Jäin miettimään, mistä tämä johtuu ja mitä se oikeastaan on.

Osa selittynee luontaisesti sillä, että lomalle lähdettäessä kaikki on edessä. Tunnelma on jo sen takia korkealla. Vaikka itse matkanteko olisi pitkä, se ei haittaa, koska se jo sinänsä on lomaa. Edessä odottaa jotain miellyttävää ja odottamisen arvoista.

 Sen sijaan kotiinpaluu tuntuu siirtymiseltä arkeen. Siirtymät koetaan ikävinä ja turhina. Nopeasti pois alta, jotta ehtii levätä kotona. Kotimatkalta ei odota muuta kuin, että se olisi nopeasti ohi.

Joillekin elämä sinänsä on matkalla olemista. Siinä on aina sama lähdön tunnelma ja odotus mukavasta lomasta. Joillekin taas elämä on silkkaa kotiintulo matkaa: turhauttavaa eikä sisällä mitään odottamisen arvoista.

Mietin, voiko tähän itse vaikuttaa? Onko kyse omasta asenteesta ja halusta vai olosuhteiden pakon luomasta tunnelmasta?

Joskus toisen elämä tuntuu kadehdittavan upealta matkalta, vaikka kyseinen ihminen kokisi täysin toisella tavalla. Hän kokee olevansa koko ajan kotiintulo matkalla. Totaalisen väsynyt omaan matkantekoonsa.

Jokainen matkaa tietynaikaa tässä maailmassa – halusi tai ei. Jokaisen matka myös päättyy jossain vaiheessa. Kukin meistä matkaa joko lomamatkalle lähdön tai kotiintulon tunnelmissa – joko omavalintaisesti tai olosuhteiden pakosta.

Matkalla me itse kukin kuitenkin olemme – omassa arjessamme ja juhlassamme. Millaista matkaa sitä tänään haluaisi tehdä?

Psyykkinen valmennus on aina ainutlaatuinen prosessi

Psyykkinen valmennus näyttäisi elävän uutta kukoistuskautta. Se kiinnostaa urheilussa ja urheilun ulkopuolella. Psyykkisiä taitoja opetetaan niin urheilijoille kuin valmentajille. Valmentajat harjoittelevat vuorovaikutustaitoja, jotta voivat auttaa urheilijaa. Urheilijat pyrkivät yhä enemmän saamaan kiinni niistä sisäisistä lainalaisuuksista, jotka näyttävät tuottavan onnistumisia. Usein mukana on psyykkisen valmennuksen asiantuntija.

Kun urheilijoilta ja valmentajilta kysytään jälkikäteen, mitä he saivat tästä psyykkisestä valmennuksesta, jossa olivat mukana, vastaukset useimmiten kiteytetään päällimmäisiin tai olennaisimpiin oppeihin. "Nyt tiedän, missä huomioni on, kun onnistun" tai "Osaan ilmaista itseni paremmin ja olen oppinut ymmärtämään joukkueessani erilaisia ihmisiä" tai "Osaan rauhoittaa itseni juuri ennen suoritusta", vain joitain esimerkkejä mainitakseni.

On hienoa, että psyykkinen alkaa löytää tiensä fyysisen rinnalle. Sitä pidetään yhtä tärkeänä ja olennaisena osa-alueena valmentautumisessa.

Helposti vain käy niin, että psyykkisestä valmennuksesta opitut asiat eli kerrottu tarina alkaa elää omaa elämäänsä ja muodostaa tulevaisuuden odotetun polun. Toisin sanoen lopputulos, johon valmennuksessa päästiin tai kiteytetty olennaisuus, joka saavutettiin, muodostaa tavoitteen, joka määrittää jatkon psyykkisen valmennuksen.

Näin psyykkisen valmennuksen tavoitteeksi nousisi edellisten esimerkkien mukaisesti huomion suuntaaminen, selkeä itseilmaisu ja itsen rauhoittaminen. Kaikki ovat tärkeitä teemoja ja alueita. Mikäli ne otetaan tavoitteeksi, niitä voidaan harjoitella, kuten mitä tahansa muutakin taitoa. Tosin ainoina päämäärinä psyykkisessä valmennuksessa ne voivat kapeuttaa näkemystä siitä, mitä kannattaisi tehdä.

Psyykkinen valmennus on aina ainutlaatuinen prosessi, jossa syntyy uusia oivalluksia ja löytöjä itsestä. Prosessin aikana syntyneet oivallukset kantavat ja auttavat urheilusuorituksessa, mutta myös urheilukentän ulkopuolella. Uuden löytyminen ei ole mahdollista ilman tätä käytyä vuorovaikutusprosessia. Jungin sanoin: vasta sitten on tie, kun sen on itse kulkenut.

Kun puhutaan psyykkisestä valmennuksesta, toivon, että lasta ei heitetä pesuveden mukana. Toisin sanoen asiat, joista puhutaan prosessin jälkeen, eivät ohita asioita, jotka koetaan ja jotka eletään prosessin aikana. Vuorovaikutuksessa syntyneet kokemukset ja oivallukset kantavat – niin urheilijaa kuin valmentajaakin. Näin ollen psyykkinen valmennus tulee nähdä prosessina, joka voi jatkua koko urheilu-uran.

Kuuntele sanoja, joita toistat itsellesi

Sanat, joita käytämme, nousevat mielemme sopukasta osin automaattisesti ja osin läpäisten tietoisen arvioinnin niiden merkityksestä. Nämä automaattiset sanat kumpuavat kokemuksesta ja tarinoista, joita olemme tottuneet kertomaan itsellemme, ja uskomuksistamme itseämme ja toisiamme kohtaan. Tietoinen arviointi pysäyttää sanat siivilään, jossa ehdimme hetkeksi pysähtyä miettimään niiden syitä, taustaa, merkitystä ja johtopäätöksiä. Tämä antaa ikään kuin aikaa pysähtyä miettimään aikomuksiamme. Tietoinen arviointi ei kuitenkaan takaa, että sanat, joita toistamme itsellemme, tukisivat hyvinvointiamme, pystyvyydentunnettamme tai miellyttävää oloa muiden kanssa. Joskus sitä on niin pirun taitava ampumaan itseään nilkkaan.

Miten sitä oppisi pysähtymään aikomuksiinsa, jotka pilaavat hetken? Miten saisi kiinni ajatuksenpoikasesta, joka vähättelee itseä? Miten tunnistaisi tutut ja turvalliset toistot, jotka pitävät itseä kuitenkin löyhässä hirressä tai ainakin estävät näkemästä parempia tapoja vierellä?

Selkeimmin kuulemme nk. kraavit sanamme itselle: "Pystyn tähän" tai "Tämä on helppoa kuin heinänteko, olen aina pystynyt tähän" tai "Ei tästä tule mitään" tai "Ei minulle ole koskaan tuollainen onnistunut, turha edes yrittää". Vaikeimmin on hahmotettavissa sanat, jotka ovat sanojen taustalla, rivien välissä ja piilossa ilmiasun takana. "Olo on ihan jees, hyvin kulkee", mutta silti tajuaa, että jokin takkuaa jossain. Hyvään pyrki, mutta tulos ei miellytä. Rakentava oli, mutta riita on pystyssä. Aikomus oli, mutta jäi toteuttamatta.

Täydellistä kenestäkään ei tule, vaikka pohtisi ja analysoisi itseä kymmeniä vuosia. Auttaisiko se, jos pysähtyisi omiin mielen sisäisiin toistoihin? Huomaisiko silloin, mitkä sisäiset ajattelumallit ruokkivat tyytymättömyyttä ja epävarmuutta? Jotenkin tuntuu, että voisi olla arvokasta tunnistaa niitä sanoja, joita toistaa itselleen. Niin hyvässä kuin pahassa.

Ehkä silloin voisi ikävän ja itseä vähättelevän puheen rinnalle sanoa jotain lohdullista tai kannustavaa. Yhtä lailla voisi alkaa huomata ja kuunnella sanoja, jotka osoittavat arvostuksen ja hyväksynnän. Esimerkiksi pahan ja huonon rinnalle voisi kokeilla toistaa mantrana itselle: "Minä olen hyvä" ja "Minulle tapahtuu hyviä asioita". Mitä tapahtuu, kun tuollaisia sanoja toistaa itselleen?

Itsensä johtamisen haaste

Tämän päivän työelämässä arvostetaan työntekijää, joka osaa johtaa itse itseään. Itsensä johtamisella voidaan tarkoittaa lähestulkoon mitä tahansa ihmisessä itsessään olevaa ominaisuutta tai asiaa, joka ohjaa tai auttaa huomioimaan ihmisen toimintaa. Itsensä johtamiseen kuuluu siis muun muassa oma ajattelu ja sen ohjaus, motivaatio ja halu suunnata energia oikein sekä tunteet ja niiden säätely toivottuun suuntaan. Itsensä hyvällä johtamisella me voimme siis elää arvostamiemme asioiden mukaan, olla tehokkaampia ja myötätuntoisempia itseämme ja muita kohtaan. Kukapa ei haluaisi?

Miten itsensä johtaminen sitten on niin vaikeaa?

Itse ainakin huomaan, että osa asioista ei mene putkeen pelkästään sen takia, että ne suorittaa automaatio ohjauksella. Toisin sanoen, ei ole läsnä. Ihan vaan tavan vuoksi tekee jotain, kun on aina ennenkin tehnyt.

Joskus taas tunteen imu on niin voimakas, että ei enää pysty näkemään asiaa sellaisena kuin se on – siis itsenään – vaan sen peilaa omien mielihalujen, tarpeiden tai tunteiden kautta. Lopputulos ei voi olla parasta mahdollista itseä.

Joskus taas mieleen tulee tahtomattaan ajatus, joka vähättelee itseä tai uskottelee, ettei siitä kuitenkaan mitään tule. Vähemmästäkin vauhti hiipuu ja tekee mieli lopettaa siihen.

Kaikki ei aina tosin johdu itsestä. Joskus työyhteisön rakenteet ovat niin huterat, että taitavinkaan itsensä johtaja ei siellä pärjää. Tehtävänjako on niin epäselvä, että vuoro viikoin huomaa jonkun tekevän itselle luultua ja kuuluvaa työtä.

Ei ole harvinaista sekään, että johtaminen tehtävänä on kateissa organisaatiolla. Näin voidaan työntekijän heikkoa tekemisen laatua ja määrää syyttää huonolla itsensä johtamisella. Jos johtaja ei tiedä, mihin suuntaan ollaan matkalla, lienee itsestään selvää, että työntekijät ovat hämillään tai että kukin tekee vähän mitä sattuu ja mihin suuntaan tahansa. Johto on samaan aikaan näreissään, kun on rekrytoinut niin huonoa väkeä, ettei tulosta tule.

Itsensä hyvä ja myönteinen johtaminen voi kuitenkin auttaa sokkeloisessa, kaoottisessa ja epävarmassa työelämämaastossa. Kun itse tunnistaa, mitä tekee, miten paljon ja millä tarkkuudella, voidaan sanoa, että itsensä johtaminen on jo melko hyvällä mallilla. Kun vielä opettelee olemaan tietoinen valinnoista, joita tekee asioissa, joilla on merkitystä itselle, itsensä johtaminen on jo hyvällä tasolla. Kun ihminen kaiken tuon edellä mainitun lisäksi osaa vielä nauraa itselleen ja olla myötätuntoinen, voiko itsensä johtamiselta enempää vaatia?

Itsensä hyvä ja myönteinen johtaminen on taito, joka ei muuta kaoottista maailmaa ympärillä, mutta auttaa suunnistamaan varmemmalla ja luottavaisemmalla otteella.

Terroritekojen kauheus - yhdistääkö vai erottaako?

Järkyttäviä uutisia Belgiasta. Mikä saa ihmisen tekemään pahaa toisille ja viattomille sivullisille? Minkälainen usko omaan asiaan tulee olla, että tappaa itsensä? En ole perehtynyt ISIS terrorijärjestöön tarkemmin, mutta mietin asiaa psykologisena ilmiönä.

Minkälaisilla sanankäänteillä ihminen saadaan manipuloitua siihen, että hän suostuu toimimaan itsemurhapommina? Mitä tulee luvata ja mihin tulee uskoa, että joku suostuu siihen? Onko taustalla luja usko paremmasta maailmasta, johon pääsee tällaisen kuoleman ja tappamisen kautta? Vai kuvitelma sankariviitasta, jonka saa teon jälkeen? Vai kenties kiristystä ja uhkailua jollain vielä pahemmalla itseä tai omia läheisiä kohtaan, että se saa ihmisen tekemään hirmutekoja? Ei ainakaan julkisuudessa kukaan terroritekojen tekijä ole saanut minkäänlaista suitsutusta. Itse asiassa heidän elämänsä vaientuu ja merkitys katoaa. Vain terrorijärjestön johtohahmot keräävät kunnian. Sama ilmiö näkyy – todella pienimuotoisesti – mutta ilmiönä samana - monissa kiusaamistapauksissa ja pahanteoissa: johtohahmo on taustalla ja saa uskolliset seuraajansa tekemään pahan puolestaan. Tekijät saavat kuulla kunniansa ja itse pääjehu myhäilee tyytyväisenä taustalla. Jokainen tekee kuitenkin valinnan – olosuhteiden pakosta tai kyvyttömyyttään tehdä parempaakaan valintaa.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (24.3.2016) Sami Sillanpää kirjoitti, että terrorijärjestön tarkoitus on luoda Eurooppaan rasismia ja Islamusko vastaisuutta. Ei ole harvinaista, että yksi ihminen tai pieni joukko voi terrorisoida huomattavasti suurempaa määrää ihmisiä. Yksittäisessä koulussa pieni viiden hengen jengi voi terrorisoida koko 500 oppilaan koulua.

Miten suhtautua siis terroritekoihin? On inhimillistä, että ne herättävät pelkoa. Se on perustunne, joka herää, kun nousee tarve puolustautua. Terroriteko herättää myös vihaa. Niin epäreilulta tällaiset teot tuntuvat. Tunteet voivat myös alkaa määrittää käyttäytymistä. Pahimmillaan ne lisäävät epäluuloa erilaisuutta kohtaan ja välttämiskäyttäytymistä, ts. ei uskalleta liikkua samalla tavalla ja samoissa paikoissa kuin normaalisti.

Euroopassa käydään suurimuotoisesti keskustelua nyt siitä, mitä tehdään. Varmasti on kouluja ja pieniä yhteisöjä, joissa keskustellaan samasta asiasta kiusaajia kohtaan. Annetaanko yhden pienen ryhmän kapeuttaa sekä elämää että suhtautumista toiseen? Vai pidetäänkö huoli siitä, että toista autetaan, tuetaan ja mennään kohti, vaikka pelottaisi? Annetaanko terroriteon erottaa meitä toisistamme vai päinvastoin antaa sen yhdistää meitä ihmisiä entistä enemmän?

Pelkkä innostus ei riitä

Olen ihmisenä sellainen, joka innostuu helposti. Innostun uusista asioista, teemoista, ihmisistä, ilmiöistä ja tekemisestä. Minulla on monia hyviä ideoita, uusia aloituksia ja loistavia aikomuksia. Jäin miettimään, miksi ihminen ei saa kaikkia asioita alkuinnostuksesta huolimatta vietyä loppuun? 

Osa innostuksesta varmaan päätyy siihen, että kokonaisuus tuntuu liian suurelta. ”Nyt siivotaan ja heitetään kaikki turhat tavarat pois” – ajatus voi päättyä siihen, kun avaa vaatehuoneen oven ja muistaa, että näitä komeroita on sitten useampi talossa.

Yksityiskohtia ja muuttuvia osia on liikaa. ”Tehdään suuri muutos koko systeemissä”. Mieleen tulee kuitenkin liikaa yksityiskohtia ja poikkeamia, joiden suunnittelu tuntuu ylivoimaiselta. Helpompi jättää asia sikseen.

Osa innostuksesta päättyy varmasti myös uskon puutteeseen. ”Hyvä idea, mutta en usko, että kukaan muu tähän uskoisi”.

Ehkä innostus oli vain ryhmässä syntynyt yhteinen tunnehuuma, joka päättyy realiteetteihin, kun on irti ryhmästä? ”Eihän tuo oikeasti mikään sellainen asia ole, johon haluan sitoutua”.

Joskus myös arvot estävät – asia ei ole loppupelissä niin tärkeä ja merkityksellinen. Innoissaan tehty kuntoilusuunnitelma tyssää jo alkumetreille. ”Terveys on tärkeä minulle, mutta perhe vielä tärkeämpi”. Näin ollen illalla lenkki jää väliin ja tilalle tulee lasten kanssa lukeminen.

Pelkkä innostus ei riitä. Tarvitaan suunnattomasti työn tekoa, vaivannäköä ja arkista puurtamista. Veikkaan, että niissä on innostus kaukana. Vaikka olisi kuinka innostava asia ja itse innostunut, jossain vaiheessa on aina kohtia, joissa vain puurretaan, hiotaan yksityiskohtia ja tehdään hommia, vaikka ei huvita ja tuntuu ettei se lopu ikinä.

Innostus voi saada liikkeelle, mutta ei takaa, että homma tulee tehdyksi. Hommat tulee tehdyksi vain tekemällä, vaikka ei huvittaisi.

Mitä, jos vaan alkaisi tehdä? Pienikin muutos on parempi kuin ei mitään.

Mitä, jos pureutuisi yksittäiseen asiaan sen sijaan, että yrittäisi saada kokonaisuuden haltuun. Kokonaisuuskin koostuu pienistä osista.

Mitä, jos kokeilisi? Suuretkin keksinnöt on aloitettu jostain kokeilusta.

Ehkä se innostuskin jossain vaiheessa nousee, kunhan vaan sinnikkäästi tekee. Jos ei nouse prosessin aikana, niin ainakin sen jälkeen, kun on saanut jotain aikaiseksi.

Doping - tuo urheilun varjojen maailma

Doping käryt nousevat aika ajoin mediassa esille. Uskoisin, että osaa ne hämmästyttävät, osa on kyllästynyt, osa ajattelee, että huippu-urheilussa menestyäkseen on käytettävä dopingia ja osa on varmaan aivan tyrmistynyt. Paljon on toki varmaan niitäkin, ketä asia ei juuri heilauta.

Itseäni näin urheiluihmisenä asia liikuttaa ja mietityttää paljonkin.

Urheilussa menestys ja paremmat tulokset inspiroivat ja motivoivat – joskus myös kokeilemaan erilaisia apuvälineitä päästäkseen parempiin tuloksiin.

Osa apuvälineistä liittyy paremminkin uskomuksiin kuin niinkään todelliseen tuloksen paranemiseen. Monet yritykset ovat tehneet myös hyvää, vaikkakin vähintään eettisesti kyseenalaista, bisnestä näillä niin kutsutuilla ”uskomushoidoilla”.

Osa apuvälineistä perustuu puhtaasti lääketieteeseen. Toisin sanoen tietyllä aineella on jossain tutkimuksessa todettu olevan parantavaa vaikutusta johonkin häiriöön tai sairauteen. Näin niitä on voitu jatkojalostaa ja alkaa käyttää urheilussa, luottaen sen tulosta parantavaan vaikutukseen. Ne, jotka seuraavat lääketutkimusta, tietävät, että lääketutkimuksen luotettavuus ei ole aina ja kaikkialla puhtaan tieteellistä. Sivuvaikutuksista, pitkäaikaisseurauksista tai edes todellisesta hyödystä ei siis ole aina varmaa tietoa. Tuloksia on helppo muuttaa, aineistoista voi poistaa vääränlaiset tulokset ja tilastotiede tarjoaa pohjattoman suon menetelmiin, jotka antavat itselle sopivan tuloksen.

Dopingin käytössä jokainen urheilija toki itse päättää, mitä suuhunsa laittaa. Eli näin ajatellen kiellettyjen aineiden käytössä urheilija on yksin – viimeistään silloin, kun jää kiinni. En tiedä, miten dopingin käyttöön ajautuu. Itse asiassa minulla on sellainen käsitys, että ne, jotka turvautuvat psyykkiseen valmennukseen (tai mielen ”manipulointiin”), ovat valinneet erilaisen polun kuin ne, jotka turvautuvat aineisiin (kehon keinotekoiseen ”manipulointiin”). Tämä voi tosin olla silkka uskomus, perustuen keskusteluihin muiden sertifioitujen urheilupsykologian asiantuntijoiden kanssa.

Mietin vain käytännön tilanteita valmennuksessa, jossa dopingin käyttöön ajautuu. Minun on vaikea uskoa, että urheilija täysin itsenäisesti, irrallaan urheiluyhteisöstä, lähtee hamuamaan kultaa ja kunniaa dopingin kautta. Sehän tarkoittaisi, että urheilija ei usko ja luota valmentajaan, valmennussysteemin eikä huippu-urheiluorganisaationsa ammattitaitoon luotsata häntä huipulle. Jostain täytyy tulla kuiskaavia ääniä ”kaikki käyttää”, ”ainoa tie huipulle”, varjoista tulevia kutsuja ja epäsuoria suosituksia lähteä polulle, josta ei ole paluuta. Tai sitten urheilija on todella fanaattinen uskossaan kiellettyihin aineisiin.

Olen melko vakuuttunut, että dopingin takana on varjojen maailma, ihminen tai ihmiset, jotka osaavat ohjailla muita, tulematta itse millään tavalla näkyviin. Toista voi pitää lieassa, ja jos siitä haluaa irrottautua voi aina vihjaista antidopingtyötä tekevälle, jottei irti päässyt häpeässään voi edes puolustautua, saati paljastaa varjoista mitään.

Uskon puhtaaseen urheiluun. Uskon myös siihen, että antidopingtyö on jokaisen urheilussa toimivan asia. Vaikka en ole lääkevastainen, olen myös sitä mieltä, että lääkepurkkiin turvaudutaan liian helposti – myös asioissa, joista siihen ei ole mitään tieteellistä näyttöä, saati apua.