Miksi kiusaamiseen puuttuminen on niin vaikeaa?

Kiusaaminen näyttää olevan kestopuheenaihe, joka aika ajoin nousee myös mediassa esille – eikä syyttä, (Esim. HS 2.3.2016). Kiusaamista on ollut kautta aikojen ja valitettavasti luulen, että sitä tulee myös jatkossa olemaan. Suomessa tehdään paljon työtä muun muassa koulu- ja työpaikkakiusaamisen estämiseksi. Siitä huolimatta liian moni koululainen ja työssäkäyvä ihminen saa kokea helvetillistä kiusaamista.

Työstän paraikaa kirjaa kiusaamisesta yhdessä Vesa Nevalaisen kanssa. Tätä kautta olen miettinyt kiusaamista myös kiusaajaa ja kiusattua ympäröivien ihmisten näkökulmasta:

Mitä tapahtuu ihmisessä, joka sallii toisen mollata, haukkua tai fyysisesti käydä käsiksi toiseen ihmiseen?

Syitä on monia, mutta huomaan, että jäin pohtimaan asiaa tunnekokemuksen näkökulmasta. Tunteet liikuttavat meitä. Tämä ilmenee kauniilla tavalla englannin kielen sanassa emotion (motion=liike).

Onko siis niin, että esimerkiksi pelko estää puuttumasta. Pelko joutua itse kiusatuksi, tai että ei pärjää kiusaajalle, tai että kukaan muu ei nouse vastarintaan ja jääkin yksin, estää puuttumasta. Toisaalta aina voi ajatella, että rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan sitä, että jokin on pelkoa tärkeämpää – kuten esimerkiksi puolustaa kaveria tai pitää huolen, että ihmisiä kohdellaan samanarvoisesti.

Vai voiko syy olla kateus. Kiusattu on omasta mielestäkin päässyt liian helpolla, on liian lahjakas, liian rikas tai liian kaunis tai liian menestynyt, että sietääkin saada hitusen turpiinsa. Tiedostamaton kateus saa ihmisen katsomaan sivusta ja ajattelemaan, että ”ei ole minun asiani puuttua” tai ”olen syytön tuohon asiaan”. Ikään kuin yhteisössä sivusta katsominen olisi edes mahdollista. Jokainen yhteisön jäsen vaikuttaa siihen, miten hyvin tai huonosti yhteisössä voidaan. Jos ei muuten, niin toimimalla kiusaajalle upeana yleisönä.

Vai voiko syy olla häpeä? Tunteet siirtyvät tahattomasti ja kulovalkean tavoin. Usein kiusattu kokee häpeää. Häpeä lamaa ihmisen. Siksi kiusattu ei edes kykene puolustautumaan –  kukaan ei pysty, jos on häpeän pauloissa. Joskus muut kokevat saman tunteen – se ikään kuin siirtyy muidenkin kannettavaksi – ja näin hekin lamaantuvat siitä. He eivät ikään kuin pysty tai kykene puuttumaan. Häpeä lamaa kaikki – paitsi kiusaajan, joka saa voimaa toisen avuttomuudesta. Toisaalta usein kiusaamiseen puuttuminen tarkoittaisi sitä, että itse kiusaaja joutuisi tilanteeseen, jossa joutuisi häpeämään sopimatonta käyttäytymistä. Näin ollen sivustaseuraajat joutuvat tekemään vain valinnan, kenen tulee hävetä. Häpeää on siis joka tapauksessa.

Joskus kiusaamiseen puuttumisen voi estää myös ahdistus. Kiusaajan käytös on niin ilkeää, että se ahdistaa muita. Ahdistus on niin ikävä tunne, että siitä haluaa eroon. Nopeiten eroon pääsee, kun sulkee silmänsä ahdistavilta asioilta. Toisin sanoen lähtee pois kiusaamistilanteesta, vaihtaa puheenaihetta tai kuittaa huumorilla toisen ikävän kommentin kiusatulle. Mikään ei muutu, mutta oma olo hetkeksi helpottaa.

Joskus tunne estää näkemästä itse asiaa. Ja kun itse asiaa ei nähdä, tälle asialle ei myöskään voi tehdä mitään. Asioiden julkituominen juuri niin kuin ne ilmenevät, on meille monelle vaikeaa. Helpompi on puhua yleistyksin, kuten ”meillä ilmenee epäasiallista toimintaa” tai passiivilausein, kuten ”täällä kiusataan”. Varovainen puhe tuo varovaisia toimenpiteitä. Selkeä ja suora puhe voi kuulostaa raa’alta, mutta tuo esille asian ytimen. Julkituominen tarkoittaa yhteisössä subjektien esille tuomista, kuten ”sinä Pekka kiusaat Maijaa ja se näkyy niin, että…”. Eihän se helppoa ole, mutta tunnemaastossa voi helposti eksyä, jollei uskalla mennä kohti.

Nöyränä kunniaa odottaen?

Jääkiekkoilija Kimmo Timosen taannoisesta blogikirjoituksesta kehittyi mielenkiintoinen episodi. Kirjoitus provosoi aikanaan keskustelua moneen eri suuntaan. Tyyliin, miten joku kehtaa ilmoittaa olevansa pettynyt, kun ei saanut osoitusta urheilugaalassa ja toisaalta, miten joku kehtaa olla huomioimatta tällaista urheilu-uraa. Kyseisessä blogissa Kimmo Timonen kirjoitti, että ” Itse asiassa minua ja uraani arvostetaan enemmän Pohjois-Amerikassa kuin Suomessa”. Tämä todentui aika upealla tavalla, kun USA:n presidentti Barack Obama osoitti arvostuksensa Timosta kohtaan.

Jäin miettimään ilmiöitä urheilussa ylipäätään. Urheilu on täynnä tabuja ja uskomuksia. Nämä käsitykset luovat tietynlaisen eetoksen, jota urheilussa helposti toistetaan. Mielestäni Kimmo Timosen tapaus osoitti tämän jälleen kerran karulla tavalla.

Urheilijan menestyksestä iloitaan ja hänet palkitaan, jos palkitaan. Urheilijan ei tule kuitenkaan itse nostaa esille näkemyksiä siitä, missä hänet tulee huomioida tai miten hänet tulee palkita, muutoin hänet tulkitaan ylimieliseksi. Urheilussa päätetään paljon asioita pienessä piirissä, ilman näkyvää johdonmukaisuutta ja avointa kriteeristöä päätöksille.  Tällaisen toimintatavan esille nostaminen tulkitaan kuitenkin pahansuopaisuudeksi tai ongelmien etsimiseksi eikä tämän esille nostajaa katsota hyvällä. Riittävän vallan omaava voi nostaa yllättävissäkin tilanteissa esille urheilun ihmisiä, ilmiöitä ja asioita. Tämä ylittää lähestulkoon aina uutiskynnyksen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se muuttaisi millään tavalla mitään edellä mainituista.

Urheilijan tulee siis olla nöyrä. Hänen tulee kuitenkin ottaa kunnianosoitukset vastaan niitä arvostaen ja osoittaen näin, että on niiden arvoinen. Mikäli häntä ei muisteta, nöyrä urheilija nielee sen kiltisti. Omista kokemuksista ja mahdollisesta harmistaan hän ei puhu tai jos puhuu, niin vain luotetulle – ei missään tapauksessa julkisesti. Inhimilliset, mutta hankalat kielteiset tunteet eivät kuulu hyvän urheilijan eetokseen. Sen sijaan nöyryys on hyve, joka kuuluu hyvälle urheilijalle. Nöyryys näkyy myös siinä, että urheilija ei koskaan näpäytä takaisin esimerkiksi sanomalla: ”ähäkutti, siitäs saitte!”. Se ei kuulu hyvän urheilijan eetokseen. Eetos on yksinkertainen, mutta selkeä: ole nöyrä, kunniaa odottaen, ei sitä ottaen.

Ihmeellinen on joskus urheilun maailma.

Kuka määrittää, mitä ja minkälaista urheilu on?

Historioitsija Hannu Eklund kirjoitti (16.2.2016) Helsingin sanomien mielipidepalstalla urheilusta ja miesten paremmuudesta siinä. Seuraavana päivänä oli jo kaksi vastinetta liittyen teemaan. Tärkeä ja keskustelua herättävä teema.

Itse jäin miettimään sitä, miten helposti alamme tarkastella asioita, tehtäviä ja ilmiöitä sukupuolen perusteella. Ei ole harvinaista kuulla esimerkiksi, että ”urheilu on miehistä”, ”naisten johtaminen on pehmeää” tai harjoituksissa ”tehdään tyttöjen punnerruksia” vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Mistä tässä oikein on kyse?

Sukupuolisuus ei ole vain biologiaa, se on myös sosiaalista. Lapsi ymmärtää jo varhain, mitä häneltä odotetaan liittyen sukupuoleen. Karrikoiden pojat eivät saa itkeä ja tytöt eivät saa käyttää rajua kieltä. Sen sijaan pojat saavat leikkiä rajuja leikkejä, koska ”pojathan ovat poikia” ja tytöt saavat olla herkkiä, koska ”tytöt ovat tyttöjä”. Toki nykyään tätä muuttamaan on tehty monenlaisia projekteja. Ruotsissa jopa hon ja han sanan tilalla on hen. Suomessa taas pyritään muun muassa pienten lasten vaatetuksella osoittamaan, että sukupuolet ovat tasa-arvoisia. Muotia taitaa olla erilaiset lilan ja vihreän väriset. Vaaleanpunainen ja -sininen on lähes pannassa.

Siitäkin huolimatta asenteet ja uskomukset määrittävät monessa kohtaa tehtävää, asiaa ja ilmiöitä miehen kautta. Ikään kuin mies olisi yksi – ja nainen se toiseus. Tämä näkyy esimerkiksi urheilussa niin, että laji määritellään miehen liikkumisen kautta. Urheilu ja liikunta ovat siis miehen harjoittamana sitä aitoa ja todellista. Siihen sitten verrataan muiden, tässä tapauksessa naisen liikkumista. Urheilussa tehdään koko ajan töitä asian muuttamiseksi. Valitettavasti suuren yleisön asenteet muuttuvat hitaasti.

Tämä ykseys-toiseus- ilmiö on tuttu myös muilla elämän alueilla, esimerkiksi johtamisessa ja seurakunnassa papin ammatissa. Määritelmät hyvästä johtamisesta on aiemmin katsottu miehen näkökulmasta. Ollakseen hyvä johtaja, naisen tulee olla parempi kuin miehen. Koska hyvä johtaja=miesjohtaja. Tähän mielikuvaan on verrattu naista, joka haluaa olla hyvä johtaja. Seurakunnassa on käyty sama keskustelu papin ammatin suhteen. Näissä asenteissa ja käsityksissä on tapahtunut jo muutosta. Urheilu tulee tässä jälkijunassa.

Kuten mainitsin, töitä tehdään koko ajan sen suhteen, että naiset alkavat näkyä yhä enemmän urheilukentillä. Ehkä me joku päivä voimme katsoa urheilua monipuolisina liikkumisen muotoina, jossa naisten ja miesten urheilua ei verrata keskenään, vaan niitä pidetään yhtä arvokkaina ja mielenkiintoisina katsomisen ja osallistumisen kohteina.

Milloin vanhempi on oikeassa lapsen harrastuksessa?

Urheilussa puhutaan (olen myös itse puhunut) vanhempien perustehtävästä lapsen harrastuksessa: 4 koota (Kuljeta, Kustanna, Kannusta – ja se neljäs, jonka olen lisännyt, on Kuuntele). Ideana on, että valmentaja valmentaa, vanhemmat pysyvät taustalla. Jotenkin välillä tuntuu, että tuo neljäs K olisi tarpeen nostaa kunnolla esiin: eli kuuntele. Vanhemmat kuulevat lastensa kautta valmennuksesta joskus asioita, joihin on pakko puuttua.

Valitettavan usein olen kuullut lasten ja nuorten kilpaurheilussa ikäviä tarinoita valmentajan toiminnasta. Siitä, miten ryhmässä kiusaamiseen ei ole puututtu, siitä miten valmentaja ei huomioi eikä anna palautetta tai siitä, miten samat säännöt eivät päde kaikkiin. Toki kaikki vanhemmat haluavat parastaan lapselleen ja tilanteessa, jossa oman lapsen oikeus ei toteudu, syyttävä sormi osoittaa helposti valmentajaan – joskus myös aiheetta. Toisaalta on asian yksinkertaistamista sanoa, että tällaisissa tilanteissa valmentaja on oikeassa ja vanhemmat väärässä.

Otetaan muutama esimerkki. Jos valmentaja on laatinut joukkueen kanssa pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan, tämän olettaisi koskevan kaikkia. Toisaalta yksi tai kaksi joukkueen jäsentä saavat toimia vastoin sovittuja sääntöjä ilman seuraamuksia. Tai jos valmentaja kertoo selkeästi tiettyjen asioiden vaikuttavan siihen, kuka pääsee ryhmään tai joukkueen kokoonpanoon, sen olettaisi auttavan nuorta urheilijaa hahmottamaan omat mahdollisuutensa. Käytännössä voi kuitenkin olla, että sovituilla kriteereillä taidottomampi tai vähemmän harjoituksissa käynyt vie oman paikan. Miten sinä tulkitsisit tällaiset tilanteet?

Itse ajattelen, että ei ihme, että lasten ja nuorten urheilussa kuulee puhuttavan valmentajan suosikeista, pärstäkertoimen vaikuttamisesta, epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja epäreilusta peluuttamisesta. Näyttää siltä, että tosiaan joissain tilanteissa vanhemmat ovat oikeammassa kuin valmentaja.

Tällainen valmentajan toiminta voi johtaa siihen, että vanhemmat valittavat keskenään, mutta valmentajalle ei uskalleta sanoa – menee vielä viimeinenkin mahdollisuus oman lapsen edetä lajissa tai saada peliaikaa. Harrastuksessa on julkisivu kunnossa, mutta sisällä kuohuu.

Valmentajan kykenemättömyys rehelliseen ja avoimeen palautekulttuurin rakentamiseen vaikuttaa aina myös urheilevaan lapseen ja nuoreen. Mitä epäreilumpi toiminta ja mitä epäoikeudenmukaisempi kohtelu, sen suurempi psyykkinen työ tulee tehdä, jotta harrastuksessa haluaa jatkaa. Kuinkahan monta potentiaalista urheilijalupausta on tähän menetetty?

Niin pitkään, kun urheilija on keskiössä, tulisi sen näkyä myös konkreettisesti urheilukentillä. Valmentajan valinnoilla ja teoilla merkitystä: jokaisen valmentajan tulee kyetä perustelemaan omat tekonsa: Miksi? on vaikea kysymys, mutta erittäin arvokas, kun tutkitaan ihmisen vaikuttimia teoille.

Pohdintaa asian ytimestä

Minulla oli ilo olla kouluttamassa viikonloppuna valmentajia ympäri Eurooppaa. Opin paljon itsestäni ja valmentajuudesta. Pohdinnat urheilun ja valmentamisen ytimestä myös epävirallisissa yhteyksissä olivat antoisia.

Jäinkin miettimään tätä ydin asiaa tai asioiden ydintä.

Jokaisella elämän alueella voidaan puhua siitä, mikä asiassa on ydin. Ja kuka tämän ytimen määrittää?

Ensimmäisenä itselleni tulee mieleen, että kukin ihminen määrittää oman ytimensä itse. Kuka olet ja mitä haluat? Usein tuollaiset yksinkertaiset kysymykset omasta identiteetistä ovat ne vaikeimmat. Syvemmin tarkasteltuna voidaan myös pohtia, kuka itsen on oikein määritellyt? Minkälaisia kokemuksia, käsityksiä ja uskomuksia meistä itse kukin kantaa mukanaan, kun omaa itseä määrittelee? Miten paljon näihin määritelmiin tulee mukaan lapsuuden kokemukset, nuoruuden valmentajien palautteet ja tämän hetken onnistumiset ja epäonnistumiset? Ja ennen kaikkea, milloin ihminen on näiden kokemustensa ja muiden määritelmien vanki, sen sijaan että ne kantaisivat?

Seuraavaksijäin miettimään asioita, joita käsittelemme päivittäin - ydinasioita. Kuka ne määrittää? Ainakin asiantuntijana huomaan hakevani ja ajoittain myös määrittäväni niitä (ikään kuin tietäen, mistä milloinkin on kyse). Toisaalta asiantuntijana on lähes väistämätöntä tehdä nk. valistuneita arvauksia, mitä mistäkin ajattelee. Nämä arvaukset voivat tulla pitkän pohdinnan tai keskustelujen jälkeen.

Samalla tavalla ja missä tahansa asiassa, ydin tulee määritellä. Valmentaja määrittää, mihin huomion kohdistaa harjoittelussa, jotta urheilija kehittyisi. Esimies määrittää, mistä antaa palautteen työsuorituksesta. Joku toinen olisi voinut määrittää ytimen toisella tavalla kuin itse sen teki. Toisaalta ydin tulee olla, muutoin ei ole suuntaa, mihin mennä.

Nuorten angsti

”Miten ehdin lukea kokeisiin?”, ”Mitä, jos en pääse kirjoituksista läpi?”, ”Mitä haluan tehdä lukion jälkeen?”, ”Mitä, jos en löydä sopivaa puolisoa?”, ”Mitä jos en pääse mihinkään opiskelemaan?” – vain muutamia nuorilta kuulemiani huolen aiheita luetellakseni. Useimmiten huolet liittyvät tulevaisuuteen ja siihen, että ei tiedä, osaa, kykene tai kelpaa.

Aikuisen näkökulmasta huolet voivat näyttää suhteutettuna elämänkulkuun ja -kokonaisuuteen suhteellisen pieniltä, mutta nuorelle ne ovat suuria asioita. Ei ole mukava tunne, jos rintaa puristaa, yöllä ei saa nukuttua, kun miettii ja pähkäilee asioita eikä ympärillä ole ihmistä, joka osaisi juuri oikealla tavalla auttaa.

Toisaalta varmasti monella aikuisella on kokemusta stressistä ja kiireen tunnusta työssä, YT-neuvotteluista, joissa oman paikan säilyminen ei ole varmaa tai parisuhteesta, joka ottaa enemmän kuin antaa. Ahdistus siitä, että ei tiedä, mitä tekisi tai huoli siitä, että ei osaa riittävästi tai kelpaa jatkossa. Itse asiassa ihan samanlaisia kokemuksia, syyt ovat vain varsin erilaisia.

Mikä sitten avuksi?

Luottamus siihen, että elämä kantaa, voi auttaa. Tosin se ei välttämättä lohduta, kun tentti on huomenna eikä aihealueesta ymmärrä mitään.

Pysähtyminen läsnä olevaan hetkeen esimerkiksi suuntaamalla huomion hengitykseen, voi rauhoittaa. Tosin ilman tekoja mikään ei muutu: jos ei lue, ei voi pärjätä kokeessa. Jos ei mene ihmisten ilmoille, ei voi löytää mahdollista sopivaa kumppania itselleen, jne.

Puhuminen ja avoin jakaminen voi helpottaa oloa. Jaettu tuska on helpompi kantaa. Tosin toisen lohduttaviksi tarkoitetut sanat kuulostavat sääliltä tai avuttomuudelta auttaa ja näin syventävät ahdistusta. Tai toisen kannustus vaikuttaa painostukselta ja näin lisää paineita.

Ei siis ihme, että nuorilla on angstia. Niin paljon asioita samaan aikaan, niin vääriä tai väärin ajoitettuja neuvoja tarjolla. Jotenkin joskus tuntuu, että nuoruuteen kuuluu angstia. Tämän vuoksi ajattelen, että yksi nuoruus/ihmisen elämä riittää. Kukin sitten selviää siitä tavallaan. Siksi onkin tärkeää, että nuori uskaltaa olla tarvitseva – yksin ei tarvitse pärjätä. Tukea saa, puhuminen auttaa, tekeminen selkeyttää. Mikään yksittäinen keino ei tokikaan aina takaa, että olo helpottuisi tai että tulee auttaneeksi angstissa olevaa nuorta. Toisaalta tekemättä jättäminen ei ainakaan auta.

Energiamyrkyttäjä, -syöppö vai jotain muuta?

Kuulin eräässä asiakasorganisaatiossa itselleni uuden termin: ”energiamyrkyttäjä”. Sillä tarkoitettiin ihmistä, joka pilaa ilmapiirin, jolla on jokaiseen asiaan vain kielteistä kommentoitavaa ja joka ei usko minkään hyvän tapahtuvan koskaan. Hän on se, joka hymyilee tyytyväisenä, jos jokin asia menee pieleen, tajuamatta, että itse aiheutti sen omalla myrkyllisyydellään.

Jäin miettimään meitä ihmisiä energian näkökulmasta. Itse en mielelläni tyypittele ihmisiä – siis en usko typologioihin, joiden mukaan karrikoiden kaikki 7 miljardia ihmistä voidaan luokittaa tiettyjen persoonallisuudenpiirteiden mukaan – ikään kuin juuri täsmälleen samanlaisia kuin sinä on useampi satatuhatta. Se siitä ainutlaatuisuudesta. Mutta typologioilla on paikkansa – ne auttavat ”hyvässä yksinkertaisuudessaan” hahmottamaan helpolla tavalla oleellisia asioita.

Jos ajattelisi energian suhteen ihmisiä eri luokkiin. On siis olemassa energiamyrkyttäjiä, jotka ovat kuin Star Warsin Darth Vadereita tai Harry Potterin ankeuttajia – kun he ovat paikalla, jonkinlaista tuhoa tapahtuu aina. Tuho voi olla siis ajatusten, kokemusten tai uusien ideoiden tuhoutumista. Pahimmillaan toki koko yhteisön tuhoa.

Lisäksi on olemassa nk. energiasyöppöjä. Energiasyöppö on mielestäni mielenkiintoinen kaksisuuntaisuudessaan. Negatiivissävytteinen energiasyöppö on helppo tunnistaa. Sehän on energiamyrkyttäjän serkku. Ei yhtä paha, mutta todella ärsyttävä piikki lihassa. Hän on se, joka narisee koko ajan. Tarttuu jokaiseen ”ei niin tarkkaan mietittyyn” sanaan. Hän saa kokoukset viivästymään, koska itse asiaan pääsy kestää ja se, joka saa olon tuntumaan tapahtuman jälkeen raskaalta. Hommat saatiin tehtyä, mutta takki on tyhjä.

Positiivinen energiasyöppö on sen sijaan vaikeampi tunnistaa. Hän on niin saakutin iloinen, myönteinen ja energinen koko ajan. Hänen energian viemistään ei välttämättä huomaa vasta kun viiveellä. Päivä menee hyvin, mutta kuukausi samassa paikassa saa oman olon tuntumaan todella heikolta ja huonolta. Positiivinen energiasyöppö imee mehut kaikista ja kaikesta. Hän on kuin pyörremyrsky, joka saapuu paikalle.  Tekemisellään, iloisuudellaan ja tehokkuudellaan muut jäävät kuin nalli kalliolle pyörremyrskyn mentyä. Yleensä me ihmiset emme aina, kaikkialla ja kaikkien kanssa jaksa olla niin tehokkaita, niin myönteisiä ja niin tarmokkaita kuin positiivisen energiasyöpön rinnalla tulisi olla. Hänen kanssaan hommat saadaan tehtyä, hauskaakin oli, mutta takin lisäksi mielikin on aika tyhjä.

Energiavaalija on ihminen, joka tasapainottaa olemassa olevan energian määrää. Hän on se, joka saa yli-innokkaan ja ylivirittyneen ryhmän rauhoitettua. Hän on se, joka saa liikkeelle laiskan tai alivirittyneen ryhmän ja pitää tasapainon kuta kuinkin kohdallaan. Hän ei kestä yli- eikä alivirittyneisyyttä. Vain sopiva, seesteinen ja tasapainoinen olotila sopii hänelle. Siksi hän nousee esille tilanteissa, joissa energian tasapaino muuttuu.

Tätä listaa voisi jatkaa kuinka pitkään tahansa! Energiankasvattaja, energianlukittaja, energiansuuntaaja – vain joitain esimerkkejä mainitakseni. Millaiseksi sinä itsesi luokittelet? Ja vielä mielenkiintoisempi, millaisena toiset sinut näkevät? Ja jotta ei yksinkertaisteta meitä ihmisiä liikaa, niin voit myös kysyä itseltäsi, millaisena näyttäydyt eri tilanteissa ja ryhmissä?

Kyseenalaistamisen taito?

Luin Jussi Valtosen kirjailija puheenvuoron ”Kuollut merilohi ja tieteen tarkoitus” (HS, 27.12.2015). Artikkeli oli mielestäni erinomainen. Mielenkiintoni kohdistui nimenomaan tieteen autonomian pohdintaan. Onko autonomia mahdollista ja jos on niin, miten. Kirjoituksessa puhutaan siitä, miten itse asiassa tutkimuksessa koko uskomusjärjestelmä joutuu aina koeteltavaksi, ei pelkästään yksittäinen kysymys. Käänteentekevät oivallukset tulevat usein suunnasta, josta niitä vähiten odottaa. Asiat ovat monimutkaisempia kuin ne yksinkertaistettuna helposti ilmaistaan. Voimme siis erehtyä kaikesta ja mistä tahansa.

Lähdin pohtimaan asiaa urheilun saralla. Mitä, jos kyseenalaistaisi koko uskomusrakenteen, ei vain yksittäisiä kysymyksiä ja teemoja? 

Uskomusrakenteella tarkoitan teesejä ja faktoiksi puettuja väitteitä, joilla urheilussa puhutaan ja joita urheilussa käytetään (mukaan lukien minä itse). Kokonaisen uskomusrakenteen kyseenalaistaminen ei ole helppoa: sitähän voi näyttäytyä hankalana tyyppinä, se on liian pelottavaa tai oikeasti sitä ei edes osaa hahmottaa kuin oman uskomusrakenteen kautta. Haluan kuitenkin kokeilla.

Otetaan esimerkiksi urheilijan polku. Polkuja on erilaisia, mutta tietyt asiat näyttävät toistuvan kerrotuissa tarinoissa, kuten ”jo pienestä pitäen motivoitunut ja halukas liikkumaan” tai ”monilajisuus” tai ”erikoistuminen viimeistään 16 v”. Mitä, jos tulevaisuuden parhaat urheilijat ovatkin niitä, jotka liikkuvat huvikseen ohjatusti tai ilman eli ”just for fun”, kunnes täysi-ikäisinä he tekevät valinnan huippu-urheilu urasta? Tällöin he vasta aloittavat systemaattisen ja tiukan harjoittelun. Huolimatta siitä, miten paljon tai usein he ennen sitä ovat harjoitelleet. Muuttuisiko mikään?

Mitä jos urheilussa keskityttäisiin tutkimaan niitä urheilijoita, jotka lopettavat urheilu-uran juuri ennen aikuisuuden huippu-urheiluvaihetta? Olisiko urheilijan polku ajattelu erilainen? Rakentuisiko urheilussa jokin toisin? Vai vahvistaisiko se jo olemassa olevaa faktaa eli uskomusrakennelmaa?

Mitä jos suuret keskushallintayksiköt, kuten huippu-urheiluyksikkö lakkautettaisiin – ja rahavirta valuisi seuroille, joiden urheilijat kyseisenä vuotena ovat ylittäneet tietyt aika- tai tulostavoitteet? Mikä muuttuisi parempaan ja mikä heikentyisi? Tai mitä jos urheilijoita ei keskitetysti sijoitettaisiinkaan urheilukouluihin, vaan kouluissa lisättäisiin ylipäätään urheilua? Kasvaisiko liikkujien määrä? Vahvistuisiko huipputason urheilijan motivaatio ja tekemisen taso samalla tavalla omassa lähikoulussa vai kävisikö päinvastoin?

Mitä jos seurat olisivatkin yleisseuroja alueella ja jokaisella urheilijalla olisi omassa lajissaan eri lajien valmentajia vetämässä treenejä? Olisiko harjoittelu monipuolisempaa, vaikka harjoittelisi vain yhtä lajia? Kehittyisikö meillä parempia urheilijoita vai muuttuisiko asiat huonompaan suuntaan?

Valtonen kirjoittaa, ”tieteen tulee kysyä kaikkea ja mitä tahansa, kaikilla menetelmillä”. Mielestäni siinä on viisautta: ehkäpä urheilussakin on aika kysyä kaikkea, mitä tahansa ja kaikilla menetelmillä.

Viihdyttävää kiekkoa!

Seuraan melko harvoin näin systemaattisesti nuorten jääkiekkoa kuin nyt MM kilpailuissa. Jäin miettimään, mikä siinä koukutti? Minua voi toki pitää ”urheiluhulluna”, joka seuraa urheilua ylipäätään, mutta tässä oli jotain muutakin.

Yksi syy oli pelissä tapahtuvien virheiden määrä ja niihin suhtautuminen. Virheitä tuli ja melko paljonkin, silti niihin suhtautui armollisemmin kuin yleensä urheilussa. Virheitä tulee, niistä voi oppia, eivätkä ne estä yrittämästä uudelleen. Lasten urheilussa tämä ajatus on vähintäänkin voimassa. Oli hienoa huomata, että samanlainen malli voi toimia myös aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten huippu-urheilussa.

 Toinen syy oli tunteiden suuri skaala ja ilmaisun rohkeus. Pettymykset näkyivät kehonkielessä vahvasti ja toisaalta riemu oli sanoinkuvaamatonta. Tämän päivän nuoret osaavat myös ilmaista itseään sanallisesti – ehkä ”älypuhelinsukupolven” lyhennetyt viestit eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet kieleen niin paljon kuin ajatellaan.

Kolmas syy oli pelin tapahtumat. Pelit olivat tapahtumarikkaita. Rohkeaa kokeilua, yllättäviä käänteitä ja loppuun saakka yrittämistä – siis lähes jokaisella joukkueella. Taktiset kuviot eivät aina sujuneet oppikirjan mukaan, mutta yrittämisestä ei voi ketään syyttää. Joskus pelaaminen oli suorastaan melkoista sählinkiä, mikä toi mielestäni peleihin sopivaa lisämaustetta.

Ehkä pitääkin alkaa seurata nuorten kilpailuja enemmän. Niissä näkyy vielä urheilun ydin hienosti: leikkimielisyys, yrittäminen, virheiden sallittu olemassaolo ja heittäytymisen ilo. Onko aikuisurheilussa jo liikaa laskelmointia ja politisointia? Onko se mennyt liian vakavaksi? Vakavammaksi kuin vakavinkin työ. Työn ilo ja tekemisen meininki kadonneena?

 Mietin myös, olisinko kirjoittanut tästä blogin, jos Suomi ei olisi voittanut. Vastaan kyllä. Viihdyttävyys tuli prosessista, ei lopputuloksesta. Voittoa on toki hienoa juhlia, mutta se on jo toinen juttu.

Joulun merkitys

Työssäni olen kuullut monenlaisia tarinoita siitä, mitä joulu merkitsee. Toisille se merkitsee perhejuhlaa. Sitä, että perhe kokoontuu ja on edes kerran vuodessa yhdessä. Perheeseen voi kuulua sukulaisia tai vain lähimmät perheenjäsenet. Toisille taas joulu merkitsee ”pakkopullaa”, jolloin ei ole mitään tekemistä. Paikat ovat etupäässä kiinni ja kaikki ystävät perheiden luona. Joillekin joulu antaa mahdollisuuden lähteä lomareissulle johonkin lämpöiseen paikkaan. Joillekin se on rauhan ja hiljaisuuden tyyssija. Silloin saa vain olla. Hiljentyä itselle arvokkaiden asioiden ääreen.

Usein jouluun liitetään hössötys, kiire ja tarve saada koti kuntoon jouluksi. Itsekin tunnustan, että kuuluun siihen ryhmään, joka pesee keittiön kaapit jouluksi – ikään kuin viettäisin joulun siellä kaapeissa.

Tähän jouluun valmistautuminen on itselläni ollut erilainen – keittiö on vieläkin remontissa ja lattiat laittamatta, joten muun muassa perinteinen piparkakkujen ja torttujen leipominen on jäänyt. Jouluvalotkin ovat vielä laittamatta. Kun kirjoitan tätä, en kuitenkaan koe stressiä enkä kiireen tuntua. Ehkä stressittömyys johtuu siitä, että remontti on ollut aikamoinen farssi, ettei tiedä enää itkisikö vai nauraisiko. Voihan stressittömyys johtua myös siitä, että joulun merkitys itselle on viettää aikaa läheisten kanssa – sen voi tehdä, vaikka pahvilaatikoiden keskellä. Ehkä stressittömyys johtuu siitä, että en vielä hahmota, mitä kaikkea ”pitää” vielä tehdä. Joka tapauksessa joulu tulee joka vuosi, teen jotakin tai olen tekemättä.

Joulussa, kuten useissa muissakin juhlissa, odotus on mielestäni parasta aikaa. Kun voi istua kynttilän valossa, kuunnella joululauluja ja rauhoittua nauttimaan kodin lämmöstä, rauhasta, tuoksusta ja läsnä olevasta hetkestä. Tämän aion toteuttaa heti, kun olen saanut ne keittiön kaapit siivottua….

Rauhaisaa ja leppoisaa - itsellesi sopivaa - joulua!