Doping käryt nousevat aika ajoin mediassa esille. Uskoisin, että osaa ne hämmästyttävät, osa on kyllästynyt, osa ajattelee, että huippu-urheilussa menestyäkseen on käytettävä dopingia ja osa on varmaan aivan tyrmistynyt. Paljon on toki varmaan niitäkin, ketä asia ei juuri heilauta.
Itseäni näin urheiluihmisenä asia liikuttaa ja mietityttää paljonkin.
Urheilussa menestys ja paremmat tulokset inspiroivat ja motivoivat – joskus myös kokeilemaan erilaisia apuvälineitä päästäkseen parempiin tuloksiin.
Osa apuvälineistä liittyy paremminkin uskomuksiin kuin niinkään todelliseen tuloksen paranemiseen. Monet yritykset ovat tehneet myös hyvää, vaikkakin vähintään eettisesti kyseenalaista, bisnestä näillä niin kutsutuilla ”uskomushoidoilla”.
Osa apuvälineistä perustuu puhtaasti lääketieteeseen. Toisin sanoen tietyllä aineella on jossain tutkimuksessa todettu olevan parantavaa vaikutusta johonkin häiriöön tai sairauteen. Näin niitä on voitu jatkojalostaa ja alkaa käyttää urheilussa, luottaen sen tulosta parantavaan vaikutukseen. Ne, jotka seuraavat lääketutkimusta, tietävät, että lääketutkimuksen luotettavuus ei ole aina ja kaikkialla puhtaan tieteellistä. Sivuvaikutuksista, pitkäaikaisseurauksista tai edes todellisesta hyödystä ei siis ole aina varmaa tietoa. Tuloksia on helppo muuttaa, aineistoista voi poistaa vääränlaiset tulokset ja tilastotiede tarjoaa pohjattoman suon menetelmiin, jotka antavat itselle sopivan tuloksen.
Dopingin käytössä jokainen urheilija toki itse päättää, mitä suuhunsa laittaa. Eli näin ajatellen kiellettyjen aineiden käytössä urheilija on yksin – viimeistään silloin, kun jää kiinni. En tiedä, miten dopingin käyttöön ajautuu. Itse asiassa minulla on sellainen käsitys, että ne, jotka turvautuvat psyykkiseen valmennukseen (tai mielen ”manipulointiin”), ovat valinneet erilaisen polun kuin ne, jotka turvautuvat aineisiin (kehon keinotekoiseen ”manipulointiin”). Tämä voi tosin olla silkka uskomus, perustuen keskusteluihin muiden sertifioitujen urheilupsykologian asiantuntijoiden kanssa.
Mietin vain käytännön tilanteita valmennuksessa, jossa dopingin käyttöön ajautuu. Minun on vaikea uskoa, että urheilija täysin itsenäisesti, irrallaan urheiluyhteisöstä, lähtee hamuamaan kultaa ja kunniaa dopingin kautta. Sehän tarkoittaisi, että urheilija ei usko ja luota valmentajaan, valmennussysteemin eikä huippu-urheiluorganisaationsa ammattitaitoon luotsata häntä huipulle. Jostain täytyy tulla kuiskaavia ääniä ”kaikki käyttää”, ”ainoa tie huipulle”, varjoista tulevia kutsuja ja epäsuoria suosituksia lähteä polulle, josta ei ole paluuta. Tai sitten urheilija on todella fanaattinen uskossaan kiellettyihin aineisiin.
Olen melko vakuuttunut, että dopingin takana on varjojen maailma, ihminen tai ihmiset, jotka osaavat ohjailla muita, tulematta itse millään tavalla näkyviin. Toista voi pitää lieassa, ja jos siitä haluaa irrottautua voi aina vihjaista antidopingtyötä tekevälle, jottei irti päässyt häpeässään voi edes puolustautua, saati paljastaa varjoista mitään.
Uskon puhtaaseen urheiluun. Uskon myös siihen, että antidopingtyö on jokaisen urheilussa toimivan asia. Vaikka en ole lääkevastainen, olen myös sitä mieltä, että lääkepurkkiin turvaudutaan liian helposti – myös asioissa, joista siihen ei ole mitään tieteellistä näyttöä, saati apua.