Kevät on mielestäni ihanaa aikaa. Sini- ja valkovuokot kukkivat pitkin piennarta. Puissa näkyy pienen pieniä lehden alkuja. Viime syksynä istutetut kukkasipulit alkavat nousta maasta elinvoimaisen näköisinä. Kevät on luonnossa kasvun aikaa.

Kevät tuo mieleen uuden mahdollisuuden. Uudet lehdet, uudet kukat.

Sama näkyy ihmisissä. Pihoilla viihdytään enemmän. Ihan kuin kadulla hymyiltäisiin enemmän. Tosin se voi johtua siitä, että kasvot ovat enemmän aurinkoa päin kuin räntäsateella sateen piiskalta piilossa.

Jotenkin tuntuu, että keväällä elämä hymyilee enemmän. Valoa on enemmän ja ihmisiä näkee enemmän.

Mistä tämä kertoo?

Onko niin, että valo saa meidät aktiivisemmaksi ja optimistisemmaksi? Todellisuudessa elämän realiteetit eivät ole muuttuneet: se, mitä oli maaliskuussa, tuskin on poistunut toukokuuhun mennessä.

Onko niin, että luonnon syklisyys siirtyy ihmismieleen? Toisin sanoen ajattelee, että aina tulee uusi mahdollisuus. Toisaalta eihän elämä niin mene läheskään aina: joskus mahdollisuuden hukkaa kerrasta.

Keväässä on läsnä alkuja ja loppuja. Koulut loppuvat, kesälomat alkavat. Kevät on ikään kuin siirtymäaika johonkin uuteen. Uusi on aina vähän pelottavaa, kun ei tiedä, mitä on edessä. Siinä ehkä sen jännittävyys: vaikka aktivoituu pieni pelko, aktivoituu myös toivo jostain paremmasta. "Mitä, jos onnistunkin?"

Kevät on kasvun aikaa. Siinä on vähän samaa kuin mielen työstössä. Toisin sanoen rakennetaan ja järjestellään kokemuksia, joita on ollut, uuteen muotoon. Tällainen työstö on tärkeää. Se mahdollistaa kasvun. Kasvu mahdollistaa kypsymisen. Kypsyminen hyvän sadon. Ja hyvä sato ravintoa.

Nautitaan siis keväästä, jotta talven pimeinä tunteita on ravintoa, josta ammentaa!