Järkyttäviä uutisia Belgiasta. Mikä saa ihmisen tekemään pahaa toisille ja viattomille sivullisille? Minkälainen usko omaan asiaan tulee olla, että tappaa itsensä? En ole perehtynyt ISIS terrorijärjestöön tarkemmin, mutta mietin asiaa psykologisena ilmiönä.
Minkälaisilla sanankäänteillä ihminen saadaan manipuloitua siihen, että hän suostuu toimimaan itsemurhapommina? Mitä tulee luvata ja mihin tulee uskoa, että joku suostuu siihen? Onko taustalla luja usko paremmasta maailmasta, johon pääsee tällaisen kuoleman ja tappamisen kautta? Vai kuvitelma sankariviitasta, jonka saa teon jälkeen? Vai kenties kiristystä ja uhkailua jollain vielä pahemmalla itseä tai omia läheisiä kohtaan, että se saa ihmisen tekemään hirmutekoja? Ei ainakaan julkisuudessa kukaan terroritekojen tekijä ole saanut minkäänlaista suitsutusta. Itse asiassa heidän elämänsä vaientuu ja merkitys katoaa. Vain terrorijärjestön johtohahmot keräävät kunnian. Sama ilmiö näkyy – todella pienimuotoisesti – mutta ilmiönä samana - monissa kiusaamistapauksissa ja pahanteoissa: johtohahmo on taustalla ja saa uskolliset seuraajansa tekemään pahan puolestaan. Tekijät saavat kuulla kunniansa ja itse pääjehu myhäilee tyytyväisenä taustalla. Jokainen tekee kuitenkin valinnan – olosuhteiden pakosta tai kyvyttömyyttään tehdä parempaakaan valintaa.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa (24.3.2016) Sami Sillanpää kirjoitti, että terrorijärjestön tarkoitus on luoda Eurooppaan rasismia ja Islamusko vastaisuutta. Ei ole harvinaista, että yksi ihminen tai pieni joukko voi terrorisoida huomattavasti suurempaa määrää ihmisiä. Yksittäisessä koulussa pieni viiden hengen jengi voi terrorisoida koko 500 oppilaan koulua.
Miten suhtautua siis terroritekoihin? On inhimillistä, että ne herättävät pelkoa. Se on perustunne, joka herää, kun nousee tarve puolustautua. Terroriteko herättää myös vihaa. Niin epäreilulta tällaiset teot tuntuvat. Tunteet voivat myös alkaa määrittää käyttäytymistä. Pahimmillaan ne lisäävät epäluuloa erilaisuutta kohtaan ja välttämiskäyttäytymistä, ts. ei uskalleta liikkua samalla tavalla ja samoissa paikoissa kuin normaalisti.
Euroopassa käydään suurimuotoisesti keskustelua nyt siitä, mitä tehdään. Varmasti on kouluja ja pieniä yhteisöjä, joissa keskustellaan samasta asiasta kiusaajia kohtaan. Annetaanko yhden pienen ryhmän kapeuttaa sekä elämää että suhtautumista toiseen? Vai pidetäänkö huoli siitä, että toista autetaan, tuetaan ja mennään kohti, vaikka pelottaisi? Annetaanko terroriteon erottaa meitä toisistamme vai päinvastoin antaa sen yhdistää meitä ihmisiä entistä enemmän?