Voiko urheilijapolulta poiketa?

Mediassa uutisoitiin mielenkiintoisesta tutkimuksesta urheilun saralta. Mikko Salasuon, Mikko Piispan ja Helena Huhdan tekemä tutkimus: "Huippu-urheilijan elämänkulku - tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa" (2015) näyttäisi kumoavan täysin monia uskomusrakenteita urheilun saralla. Tutkimus koostuu 96 haastattelusta, joista 78 on huippu-urheilijoita ja 18 huipun kynnyksellä lopettaneita urheilijoita. Lajeja on yhteensä 45 ja näissä kussakin urheilijoita noin 1-14.

Vaikka aineisto on pieni lajien näkökulmasta, siitä saa mielestäni tärkeitä avauksia urheilumaastoon Suomessa. Eritoten oma huomioni kiinnittyi kunkin urheilijan kasvuprosessin eritahtisuuteen. Toisin sanoen huipulle on voinut edetä omaa kehitystä ja elämäntilannetta kunnioittaen. Sinne ei ole kiirehditty, sen aika on tullut, kun aika on ollut oikea. Suomessa puhutaan urheilijan polusta – polku viittaa jo kertaalleen tehtyyn tiehen, jonka joku on jo kulkenut. Ehkä metaforaa pitää muuttaa – pitäisikö meidän alkaa puhua urheilijan taimesta polun sijaan. Taimella on omanlaisensa kasvuprosessi: ei voi tietää, millainen tai mihin suuntaan kasvi kasvaa, mutta kasvualusta on niin hyvä, että hedelmällistä kasvua tapahtuu varmasti.

Toinen kohta, johon kiinnitin huomiota, oli ne 18 vuoden iässä huipun kynnyksellä lopettaneet urheilijat. Mieleeni jäi ennen kaikkea liika vakavuus. Me (minä mukaan lukien) puhumme, miten liikunta ja urheilu on hauskaa, tapa oppia myös itsestä ja omista rajoista uutta sekä mahdollisuus nauttia ja viettää aikaa intohimonsa parissa. Silti osa lupaavista nuorista urheilijoista kokee näiden ”mantrojen” keskellä, että tämä on liian vakavaa.  Mitä sellaista onnistumme urheilussa tekemään, että tällaisen kokeminen edes mahdollistuu?

Kyseistä tutkimusta voi kritisoida aineiston vähyyden tai oma lajin aineiston vähäisyyden (”ei kerro meidän lajista”) takia ja näin sivuuttaa sen todella tärkeät avaukset urheilukulttuurimme kehittymiselle. Eetoksia ja uskomuksia on vaikea muuttaa, sillä ne ovat ikään kuin faktoja. Liian erilaista totuutta on vaikea sulattaa, vaikka se olisikin tutkittua tietoa. Tutkittua tietoa kuitenkin tarvitaan. Tarvitaan myös media ja sosiaalinen media levittämään tutkittua tietoa riittävän laajasti, jotta voi syntyä edes mahdollisuus alkaa nähdä olemassa olevaa todellisuutta toisin.

Aikapommi

Kuuntelin tänä aamuna (keskiviikkona siis) radiota – siellä keskusteltiin aikapommista. Mediassa on kirjoitettu, mikä milloinkin on aikapommi; loma, ruokailu, juominen, parisuhde, lapset, matkustelu jne. Karrikoiden siis kaikki asiat ovat suunnittelemattomina aikapommeja.

Aikapommi ajatus jäi pyörimään mieleeni. Itse asiassa elämänkulussa eri sektoreilla aikapommi-ajattelu istuu hyvin.

Organisaatioissa asioita kasaantuu ja niitä on paljon, kunnes jossain kohtaa on pakko tehdä valinta. Valinnan jälkeen asiat alkavat taas pikku hiljaa kasautua. Sama tapahtuu kotona: epäjärjestys levittäytyy ensin kaapin hyllylle, sitten varastoon, kunnes on pakko siivota sotkut pois ja hetken järjestyksen tunteen jälkeen tavaroiden kasautuminen alkaa uudelleen. Parisuhteessa välien selvittely aika ajoin selkeyttää, missä ollaan menossa. Sanotaankin, että riita puhdistaa ilmaa. Näin ajateltuna aikapommi siis purkautuu aika ajoin ja silloin on pakko aloittaa alusta tai tehdä valinta johonkin suuntaan. Tarvitaan siis kaaosta, jotta järjestystä voi syntyä.

Toisaalta aikapommi käsitteenä viittaa siihen, että pommi räjähtää tietyn ajan päästä, jos ei tee mitään. Aikapomminhan voi purkaa ja ilmeisesti tätä metaforaa käytetään juuri sen takia, että siihen voi vaikuttaa. Toisin sanoen, jos ihmiset suunnittelisivat paremmin, pommi ei räjähtäisi käsiin. Näin elämä tai käsillä oleva asiaa ei olisi kohta kuin ”pommin jäljiltä”.

Miten paljon suunnittelulla etukäteen voi vaikuttaa tapahtumiin? Jos liikaa suunnittelee, menee käsillä oleva aika virhemahdollisuuden ilmaannuttua takaisin suunnitelmaan pääsemiseen, sen sijaan että pyrkisi etenemään kohti haluttua päämäärää – viis suunnitelmasta. Joskus tuntuu, että liika suunnittelu pilaa itse tapahtuman. Pikkutarkka suunnittelu korreloi voimakkaasti odotusten nousuun. Ja jos kaikki odotukset eivät täyty, vesittyy käsillä oleva tapahtumakin, vaikka se olisi ihan riittävän hyvä.

Valmistautuminen on monesti parempi tapa edetä kuin suunnittelu. Organisaatioissa hyvä osaaminen siitä, mitä tehdään eri tilanteissa, esimerkiksi muutoshankkeissa, voi tuottaa parempia tuloksia kuin suunniteltu muutoksen etenemisen malli ja siitä kiinnipitäminen. Parisuhteessa valmiiksi suunniteltu loma ja illalliskeskustelut voi ahdistaa enemmän kuin tieto siitä, että ongelmien ilmaantuessa on varmuus siitä, miten kriisi tai riitatilanteessa toimitaan.

Jotkut näyttävät pärjäävän hyvin elämässä, ihmissuhteissa ja työssä, vaikka aikapommit räjähtävät aika ajoin. Joillekin sopisi paremmin pyrkiä estämään pommien jatkuva räjähtely ja joillakin pommit eivät räjähtele, suunnittelivat he tulevaa tai eivät.

Saako sanoa suoraan?

Katsoin jääkiekon MM-kisoja ja siinä pelien jälkikeskustelua tv:stä. Oli mielenkiintoista seurata asiantuntijoiden puheita ja sanavalintoja asioista. Tuleva Blues joukkueen kakkosvalmentaja Tero Lehterä puhui suoraa puhetta, jos joku mokasi tai teki virheen. Sen sijaan entinen maajoukkuevalmentaja Hannu Aravirta analysoi ryhmän toimintaa yleisellä tasolla eikä kohdistanut sitä kehenkään suoraan. Saattoi mennä muutama keskustelu ohikin, jossa tilanne olisi voinut olla toisin, joten yksittäiset havaintoni eivät tarkoita objektiivista totuutta asiasta.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa elämässä yleisemmin. Jotenkin on ymmärrettävää ja inhimillistä, että asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Jos joku mokaa, sitä ei osoiteta sormella. Jos joku tekee virheen, se selitetään pois. Työelämäpsykologian perussääntökin alkaa jo olla, että toimintatapojen muutos edistää tehtävän tekemistä, ei syyllisten etsiminen. Puhekulttuurikin on muuttunut: Ongelmat ovat haasteita ja esteet vain hidasteita. Kaverista puhutaan hyvää, puutteet ja heikkoudet sivuutetaan. Ikävien asioiden ääneen sanominen tekee helposti sanojasta hankalan tyypin: ongelmien vatvoja tai negatiivisuuden lietsoja. Ylipäätään puhe, jossa ongelmat ovat ongelmia ja virheet mokia, koetaan epäkohteliaaksi tai ylimieliseksi ”besservisseryydeksi”.

Toisaalta puhe, jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, on virkistävää. Se on jotain, jonka voi ymmärtää – olihan sitä itse paikalla todistamassa asiaa. Ja voihan ajatella myös niin, että mikäli asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, silloin aliarvioidaan kuulijat – siis ne, jotka asiasta tietävät kuitenkin.

Kun tv:stä seuraa asiantuntijoiden puhetta, sitä suorastaan toivoo värikkäitä ja erilaisia näkemyksiä keskustellun asian ympäriltä. Yhtä mielisyys ei anna ajattelemisen aihetta. Vaikka suoraan sanominen edellyttää rohkeutta ja taitoa, se on rehellistä ja aitoa. Ja kun jotain tapahtuu, turha sitä on peitellä. Se, että virhe on virhe, moka on moka, ei tee virheen tekijästä yhtään huonompaa ihmistä. Mutta niistä puhuminen oikeilla nimillä auttaa käsittelemään asiaa, rakentaa sivutuotteena maaston, jossa virheitä ei tarvitse pelätä ja samalla se tekee mokista myös asian, joka kuuluu inhimilliseen elämään.

Ketä voi syyttää tappiosta?

Monessa joukkueurheilulajissa tappion ja häviön jälkeen mietitään kuumeisesti, miksi hävittiin tai kenen syy häviö oikein oli. Usein tämän kunnian saavat kantaa tuomarit, jotka ovat puolueellisia, eivät näe mitään tai eivät osaa hommiaan. Suurin osa meistä tosin ajattelee samaan aikaan, että on raukkamaista syyttää tuomareita, mutta silti tuomareiden toiminnassa löytyy aina vikaa.

Toisaalta tämä on varsin ymmärrettävää. Tappion hetkellä pettymys joukkueessa on suuri. Jos joku urheilija on epäonnistunut tai tehnyt virheen, hän tietää sen itsekin, sitä ei tarvitse osoittaa. Paha olo on muutenkin. Pettymys painaa hartioilla ja raastaa vatsan sekaisin. Näin harva osoittaa syytöksen urheilijaan, jonka tietää jo muutenkin kärsivän. Valmentaja ui samassa liemessä. Hänhän kokoonpanon on päättänyt. Ei kukaan muu. Suoraan on vaikea syyttää valmentajaakaan: hän ei ollut urheiluareenalla, vaan urheilijat. Tosin viisas valmentaja ottaa osan kontolleen, jos tarve vaatii.

Pettymyksen hetkellä harva haluaa satuttaa sitä, johon sattuu jo muutenkin. Näin ollen urheilijoiden ja valmentajien annetaan olla rauhassa. Eikä kukaan nyt oikein voittavaa joukkuettakaan voi haukkua: likaista peliä, tunarijoukkue tai surkea esitys ei oikein iske, kun kultamitalit ovat kaverilla kaulassa. Tuomari sen sijaan on helppo ja riittävän etäinen kohde. Sopiva uhri purkaa omaa pettymystä.

Ulkoistaminen, syyn löytäminen itsen ulkopuolelta on inhimillistä. Se auttaa selviytymään. Kipu kohdistettuna itseen sattuisi liikaa. Kun aikaa on kulunut tovi, voi urheilusuoritusta jo reflektoida oman itsenkin kautta. Epäonnistumiset ja virheet ovat upea maasto oppia suorituksesta ja tekemisestä uutta. Pettymysten käsittely taas kasvattaa ihmisenä. Mutta heti suorituksen jälkeen siihen harvempi pystyy, eikä tarvitse pystyäkään.

Toisaalta syytös ei luo yhteyttä. Se voi estää myötätunnon kokemisen. Ja myötätunto syntyy usein vastuun ottamisesta. Kun urheilija sanoo, että ”oma syy” tai kertoo, missä teki virheen tai jopa mokasi, kuulijassa herää myötätunto. On helppo samaistua siihen, joka ei aina osaa ja kykene. Kun sen vielä sanottua ääneen ja osoittaa siis ottavansa vastuun teoistaan, on kuulijan helppo kokea myötätuntoa. Toisaalta se ei ole helppoa. Harmitus on liian suurta, varsinkin jos tuomarit kuitenkin tekivät liian monta arviointivirhettä.

Hyvä kysymys

Puhutaan, että hyvin toimivassa tiimissä kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Coachingissa ja työnohjauksessa hyvät kysymykset johdattavat ydinasioiden äärelle. Monessa kohtaa huomaa, että kysymys on parempi kuin vastaus. Jäinkin miettimään, millainen on hyvä kysymys?

Onko se kysymys, johon ei ole vastausta? Tällainen kysymys pakottaa ihmisen pysähtymään. Se pakottaa vähintään miettimään asiaa. Se voi haastaa ajattelua ja parhaimmillaan rikkoa omia luutuneita vastausvaihtoehtoja. Näin ajatellen hyvät kysymykset ovat niitä, joihin vastaajalla ei ole ensi alkuun mitään sanottavaa.

Toisaalta joskus kysymys hiljentää sen takia, että se on liian vaikea. Se menee ohi eikä siihen saa tarttuma pintaa. Siihen ei ole vastausta, koska se ei kosketa itseä eikä omia kokemuksia. Vaikka kyseisen kysymyksen pohtiminen olisi kuinka oleellista ja tärkeää tahansa, sitä ei voi tehdä, koska se ei ”uppoa” eikä ”kolahda”. Jos näin on, kysymykset, joihin ei ole vastausta, ovat kuin nuotio ilman tulta. Kysymysten tulee herättää edes pieni kipinä, jotta puut voivat syttyä.

Vai onko sittenkin niin, että hyvään kysymykseen löytyy vastaus? Vastaus vie keskustelua eteenpäin, se tuo eteen aina uuden kysymyksen - ja uusi kysymys uudenlaisen vastauksen. Näin ollen kerrotusta tarinasta polveutuu uudenlainen tarina. Tarina, jota ihminen ei ehkä ole vielä kertonut aiemmin itselleen. Eli hyvät kysymykset ovat niitä, joihin voi vastata jotain.

Toisaalta totutut tarinat ja tutut vastaukset eivät vaadi pohtimista. Sitähän voi toistaa itseään monta vuotta, ilman että mikään on muuttunut. ”Mitä ajattelit siitä?” (”sitä mitä aina ennenkin”) tai ”Mitä teit sen jälkeen?” (”samaa kuin edellisellä kerralla”) tai ”Mitä olisit toivonut tapahtuvan?” (”sitä, mikä ei koskaan toteudu”). Sinänsä siis hyvät kysymykset johtavat aina vaan samanlaisiin vastauksiin.  Näin mikään ei liiku, mikään ei muutu. Vastaaja toistaa itseään ja tarinaansa aina samalla tavalla. Vastaus estää muutoksen, se siis sulkee prosessin.  Se estää uuden syntymisen, koska kyseinen tieto on jo olemassa.

Yhtä lailla asiaa voi pohtia sen suhteen, onko hyvä kysymys helppo vai vaikea? Helpot kysymykset, joihin on vastaus, antavat nopean tiedon jo olemassa olevasta tietomäärästä. Sen sijaan vaikeat kysymykset, joihin on vastaus, edellyttävät pohdintaa etupäässä valinnoista. Toisin sanoen vastauksia on olemassa, mutta minkä niistä valitsee? Helpot kysymykset, joihin ei ole vastausta ovat mielenkiintoisia, koska ne nostavat esiin muun muassa tarpeita, asenteita ja arvoja. Toisin sanoen kysymys voi olla helppo, mutta vastausvaihtoehtoja on liikaa. Siinä pitää pohtia, mitä mieltä oikeasti on.  Sen sijaan vaikeat kysymykset, joihin ei ole vastausta pysäyttävät – ei vain vaikeudellaan vaan myös sillä, että niitä ei ole pohtinut. Tosin vaikeudellaan ne voivat myös sulkea keskustelun, koska vastaaja ei osaa tai halua avata kysyttyä puolta itsestään.

Hyvä kysymys on varmaan enemmänkin kysymys, joka onnistuu oikeassa paikassa juuri oikealla tavalla avaamaan sitä, mitä vastaaja siinä kohtaa haluaa ja kykenee avaamaan. Joskus tuntuu, että hyvän kysymyksen huomaa vasta jälkikäteen. Etukäteen ei voi koskaan tietää, onko kysymys hyvä. Sen arvo tulee esiin vasta esittämisen jälkeen.

Koko ura pudotuspeliä

Tuomas Grönman kirjoitti erittäin mielenkiintoisen jutun Urheilu lehteen (18/30.4.2015) otsikolla ”Leijonan mieli”. Jutussa puhutaan siitä, miten kova kilpailu maajoukkueessa on, miten valmentajan suosikkiasema takaa paremmat edellytykset joukkueessa, miten tippuminen sattuu ja pahimmillaan katkeroittaa mielen ja pilaa koko loppu-uraa.

Jäin miettimään asiaa ylipäätään jääkiekossa. Missä kohtaa pudotuspeli alkaa? Onko niin, että se alkaa heti luistelukoulun jälkeen? Toki se naamioituu taitotasojen mukaisiksi järjestelmiksi. A, AA ja AAA tasoihin. Ei ole lapsen kehityksen kannalta järkevää ottaa peleissä takkiin 30-0, vaan pelata pelejä, joissa saa myös onnistumisia. Onnistumiset ruokkivat motivaatiota ja kasvattavat pystyvyydentunnetta. Pystyvyydentunne taas lisää rohkeutta ja rohkeus kehittää pelitaitoja. Eli varsin järkevä ratkaisu. Toisaalta A tasolta voi olla erittäin vaikeaa päästä enää AAA tasolle. Karrikoiden voisi sanoa, että A taso voi leimata pelaajan.  Vaikka toisen joukkueen valmentaja ei olisi kertaakaan nähnyt kyseistä pelaajaa, niin hänet oletetaan A tason pelaajaksi.

Myös rajanveto siihen, kuka ylittää tason joukkueen sisällä toiseen, on veteen piirretty viiva. Sen viivan piirtää valmentaja. Joku toinen valmentaja olisi voinut rajan toisella puolilla olevan pelaajan kohdalla tehdä toisenlaisen valinnan. Pelaaja pelaisi paremmassa sarjassa ja harjoittelisi kovemmassa ryhmässä kuin nyt saa tehdä. Nämä tilanteet aiheuttavat paljon tunteita, mielipahaa, kateutta ja jopa vihaa epäoikeudenmukaiseksi koetuista kohteluista. Sitä samaa, mistä Tuomas kirjoitti maajoukkuetason pelaajan kokemuksista.

Itse asiassa onko niin, että koko jääkiekko harrastuksena, urana ja mahdollisena ammattina on jatkuvaa pudotuspelin alla olemista? Lapsena ja nuorena sitä kuvittelee, että kunhan pääsee tietylle tasolle tai tiettyyn joukkueeseen, asiat helpottuvat. Jääkiekossa kamppailu näyttäisi jatkuvat niin pitkälle kuin oma ura jatkuu. Toki on myös niitä onnekkaita, jotka ovat valmentajan suosikkeja joka vuosi, niitä ”Hannu Hanhia”, joille ikäviä kokemuksia ei tule. Muille kamppailu on jatkuvaa.

Tällaisessa toimintamaastossa tarvitaan tukevia taustarakenteita, jotta pelaajan itsekunnioitus säilyy valmentajien valinnoista huolimatta. Kun asiaa katsoo ammattijääkiekkoilijan näkökulmasta, nousee kuva varsin rankasta ja stressaavasta työmaastosta. Vai kuinka moni ajattelee töihin mennessään, että tänään on pakko näyttää parasta, muutoin voi tippua? Tosin vaikka tekisit elämäsi päivän, voit tippua silti. Eikä siinä kaikki, juuri tämä tippuminen voi olla leima otsassa koko loppu urasi.

Ja kääntäen, jääkiekko antaa mahdollisuuden harrastaa monipuolista ja yleisöystävällistä lajia. Siinä voi kehittyä pelaajana juuri niin hyväksi kuin jaksaa harjoitella. Se tarjoaa parhaimmillaan myös ammatin – jos ei pelaajana niin valmentajana. Ilolla ja intohimolla on aina kääntöpuolensa – joskus varsin raadolliset.

Mutku ja sitku - elämä on nyt

”Tässä kuussa teen pitkää päivää, mutta vain väliaikaisesti - tämä projektiaikataulu on vain niin tiukka”

” Tällä viikolla olen illat tietokoneella, koska raportti pitää saada valmiiksi, mutta helpottaa sitten ensi viikolla”

”Tänään en ehdi liikkua, koska on kaikkea muuta, mutta aloitan sitten ensi maanantaina”

Nämä ovat monelle tuttuja fraaseja. Eivätkä pelkkiä fraaseja vaan itselle uskoteltuja faktoja. Aikuisten oikeasti sitä kuvittelee, että asiat helpottuvat työssä, kun vain tämän projektin saa loppuun, kun vain tämän raportin saa kirjoitettua. Ikään kuin työt loppuisivat tai vähenisivät kyseiseen tehtyyn työhön.

Sama ilmiö pätee vapaa-ajalla. Tällä viikolla ei ehdi liikkumaan, vaikka tietäisi, että se tekisi sekä mielelle että keholle hyvää. Syitä on monia; pyykit on pestävä, ruokaa on laitettava ja hyvä tv ohjelmakin olisi mukava katsoa. Ikään kuin seuraavalla viikolla näitä asioita ei olisi.

On jotenkin itselle lohdullista sanoa, että tämä on vain väliaikaista. Huomenna, ensi viikolla tai ensi kuussa asiat ovat toisin. Sitten alan ottaa rennommin, liikun enemmän ja aikataulutan paremmin tai sitten otan aikaa perheelle ja itselleni.

Väliaikaisuus on pelkkä illuusio. Elämä on itse asiassa juuri sellaista, millaiseksi sen rakentaa nyt. Tämän päivän valinnat rakentavat tämän päivän elämän – oman näköiseksi. Huomenna voi valita toisin. Valintaa voi toki pohjustaa ja valmistella tänään, mutta valinnan hetki on vasta huomenna.

”Sitku” ja ”mutku” – ajattelu (”sitku saan tämän projektin valmiiksi” tai ”mutku nää hommat on tehtävä”) auttaa selviytymään ja lohduttaa itseä toiveikkuudella ja toisaalta luoden itselle uskottavia selityksiä, miksi valitsi niin kuin valitsi. Ne kuitenkin siirtävät ajatusta elämästä eteenpäin, vaikka se virtaa läpi tällä hetkellä.

Arki ei ole elämän odotushuone. Väliaikaisuus on pelkkä illuusio. Elämä on tässä ja nyt. Meni se sitten projektin loppuun saattamisessa, raportin kirjoittamisessa, pyykin pesemisessä, lenkillä tai tv:tä katsoessa.

Vaalit ja ne 30 %

Eduskuntavaalit tulivat ja menivät. Kansa on puhunut – ja osa ei. Vai puhuiko? Noin 30 % jätti äänestämättä. Onko näiden 30 % äänestämättömyys passiivisuutta, välinpitämättömyyttä vai aktiivinen kannanotto?

Joskus on helpompi hahmottaa, kun käyttää esimerkkinä lähellä olevia asioita. Mietin tilannetta esimerkiksi työyhteisöön, jossa 3 kymmenestä ei sano omaa mielipidettään. Mikä merkitys sillä on? Tiedän, että vertaus on ontuva, koska vaaleissa oma mielipide voidaan pitää salassa. Työyhteisöissä taas pyrkimys on siihen, että yhteisistä asioista voidaan puhua ääneen.

Mutta jos keskitytään vain tähän 30 % - oli ontuvaa tai ei.

Jos he valittavat asioiden toimimattomuutta, mutta eivät halua vaikuttaa, sillä voi olla isokin merkitys. Mutta jos he tyytyvät siihen, mitä on, merkitys pienenee. Jokaisella on toki oikeus valittaa, mutta työyhteisössä on raskasta muille sietää valittajaa, joka ei kuitenkaan tee asioille mitään itse – vaikka mahdollisuus tarjottaisiin. Usein työssä nääs valituksen määrä vähenee, kun itse on aktiivinen osallistuja.

 Tai jos 30 % työyhteisön jäsenistä kärsii itsekseen, vaikkei ääneen valita, se voi vaikuttaa silti työyhteisön ilmapiiriin ja energiatasoon. On kuin kivitaakkaa vetäisi perässä.

Joskushan voi olla niinkin, että se 30 % eli ne 3 tyyppiä pitävät vallan käsissään. Kukaan ei voi tehdä mitään, kun ne kolme pitävät mykkäkoulua eivätkä kerro omaa mielipidettään. Tosin tämä edellyttää sitä, että heillä on työyhteisössä vaikutusvaltaa. Näin ollen sen voisi tulkita aktiivisena kannan ottona. Tällainen aktiivinen kannanotto voi estää toimintaa kehittymästä. Työteho ei ole sitä, mitä se voisi olla. Ne kolme ääntään käyttämättä jättäneitä saastuttavat työilmapiiriä ja estävät muidenkin innovatiivisuutta. ”Hiljaisilla on avaimet yhteisön toimintaan”, sanotaankin. Tosin tällaisesti nähtynä on aika kaukaa haettu, että tämä näkyisi politiikassa äänestyskäyttäytymisessä. Toisaalta se, että joku ei kerro mielipidettään työyhteisössä, esimerkiksi vastaa henkilöstökyselyihin, voi kertoa siitä, että toiminta ei muutu, vaikka vastaisi mitä. Näin ollen sitä pidetään turhana ajankäytön haaskauksena.

Toisille taas työpaikka on vain paikka. josta saa rahaa, jotta vapaa-ajan elämä mahdollistuu. Toisin sanoen he ovat välinpitämättömiä. Heidän toiminta voi haitata tai olla haittaamatta työpaikalla. Kun ihminen hoitaa hommansa, hänestä ei päällepäin näy, mikä potentiaali jää käyttämättä vai jääkö mitään. He ovat ne hiljaiset puurtajat, jotka eivät vikise, vastaile kyselyihin, mutta hoitavat hommansa työyhteisössä.

Miten on siis politiikassa? Onko niin, että poliittinen päätöksenteko on jo niin kaukana tavallista ihmistä, ettei se enää liikuta kaikkia. Sen ei nähdä vaikuttavan millään tavalla arjessa. Vai onko niin, että yhteisistä asioista päättäminen ei hetkauta – sama kuka yleisellä tasolla päättää, kunhan oma elämä kulkee. Vai onko niin, että äänestämätön käyttää äänensä arjessa – omalla tavallaan – omien etujen puolesta taistellen, viis siitä mitä yleisesti päätetään?

Ontuvan metaforan avulla minun on vaikea nähdä äänestämättömyyttä aktiivisena kannanottona. Paremminkin se kertoo turhautumisesta tai siitä, että politiikan koetaan olevan jo liian kaukana tavallisen ihmisen arjesta. Sen ei nähdä enää olevan yhteisten asioiden sopimista ja päättämistä, joka vaikuttaa jokaisen arjessa näiden 30 %:n mielestä.

Try out - kevät on joukkueurheilussa jännittävää aikaa

Kevät on monessa mielessä jännittävää aikaa joukkuelajeissa. Lähes kaikissa joukkueissa on niin kutsut ”try outit” ja testaukset menossa. Monessa perheessä tämä aika on myös ahdistavaa aikaa. Monen urheilijan mielessä myllertää, keho on jännittynyt ja mieli ahdistunut: ”Pääsenkö joukkueeseen?” ”Kelpaanko?” ”Olenko riittävän hyvä?” ja ”Mitä jos en pääse?”

Pettyneinä, hartiat alas painautuen monet nuoret kävelevät sitten urheilupaikalta autoon, jossa vanhemmat miettivät kuumeisesti lohduttavia sanoja – turhaan. Sillä siihen tuskaan ei vanhemman sanat useinkaan helpotusta tuo. Päinvastoin, nuorta hävettää vielä enemmän.

Vanhemmat voivat myös itse olla tuskissaan oman nuorensa suhteen. Avuton olo, viha ja mahdollisesti oma häpeäkin nousee pintaan. ”Miksi nuoreni ei kelvannut?”, ”Kyllä on töppö valmentaja” tai ”kehtaako tätä sanoa kellekään?” Lienee sanomattakin selvää, että nuorta ei auta vanhempien kipuilu yhtään – päinvastoin voi tehdä vielä kurjemman olon. Samaan aikaan vanhemmalla voi olla olo, että teki mitä tahansa, tekee juuri aina väärät asiat. Toisaalta jos ei tee mitään, on aika välinpitämätön.

Ei ole helppoa tukea nuorta, jonka tuska on käsin kosketeltavaa. Ei helpota yhtään sanoa, että kyse on vain urheilusta. Ei auta tippaakaan, jos sanoo, että kyseinen kokemus kasvattaa henkisesti ja myöhemmin asialle voi jopa hymyillä, kun ikää on karttunut. Tällä hetkellä nuorelle joukkueesta tippuminen tai haluttuun joukkueeseen pääsemättömyys on elämää suurempi juttu.

”Olen käytettävissä”, ”Minulle olet tärkeä ja rakas” tai ”olen todella ylpeä sinusta” ei välttämättä lohduta, mutta ovat tärkeitä viestejä niin kehollisina läsnäolon ilmaisuina kuin sanallisestikin nuorelle, joka kipuilee joukkueesta tippumisen ikävissä kokemuksissa.

Vaatii toki myös valmentajalta erittäin hyviä vuorovaikutustaitoja osata ilmaista asiansa oikein. Niin, että urheilijalle ei jää kannettavaksi mitään sellaista, mitä hänen ei tarvitsisi kantaa. Jokainen valmentaja katsoo kuitenkin nuorta vain omasta näkökulmasta. Jollekin toiselle valmentajalle kyseinen urheilija on osaava, arvokas lisä joukkueeseen. Parhaimmillaan tämä nuori urheilija on tulevalla kaudella päihittämässä kyseisen joukkueen, jonka mukaan ei päässyt.

Kun yrittäjiä on paljon, väistämättä joku jää ulkopuolelle. Toisaalta on upeaa, että nuoret haluavat urheilla ja liikkua. Harmillisesti meillä on tässä epäsuhtaa: olisi lajeja, joihin otettaisiin mielellään mukaan monen ikäisiä huippu-urheilustakin kiinnostuneita nuoria – ja lajeja sekä niissä joukkueita, joihin halutaan, mutta vain pieni osa pääsee.

”Try outit” tulee ja menee. Talvella niitä tuskin kukaan muistaa – paitsi nuori, jos on jäänyt kantamaan asiaa yksin. Syksyllä alkaa toinen jännitysnäytelmä: pysyykö kesäringin jälkeen joukkueessa, saako kilpailupaikan vai joutuuko reunalle/vilttiin. Joukkueurheilu tarjoaa kyllä parhaimmillaan elämänkirjosta monenlaista oppia – kasvattaa henkisesti sekä nuoria että meitä aikuisia lajien ympärillä.

Löytyykö totuus kaurapuurosta?

Luin E. Alexanderin kirjaa ”Totuus taivaasta”( 2014). Jäin miettimään totuutta. Mitä se itse asiassa tarkoittaa? Filosofeilla on viisaita näkemyksiä totuudesta, siitä ei kahta sanaa. Googlettamalla tuli yli 800 000 viitettä hakusanalla totuus 0,3 sekunnissa.

Miten totta on esimerkiksi rakkaus ihmisten välillä? Julmat teot ihmissuhteissa viittaisivat, että rakkaus ei ole ainakaan pyyteetöntä. Toisaalta kukapa on sanomaan pariskunnalle, joka on ollut pitkään yhdessä, että tuosta puuttuu rakkaus tai vanhemmalle, joka ylpeänä esittelee lastensa kuvia - vaikka hetki sitten puhui teinihirviöistä - että ei taida olla aitoa rakkautta tuossa suhteessa.

Miten totta on esimerkiksi kauneus?  Jonkun mielestä joku on hirvitys ja toisen mielestä samainen hirvitys on maailman kaunein asia. Sanotaanhan sitä, että kauneus on katsojan silmässä. Totuus tuntuu olevan hyvin erilainen, kun sitä katsoo eri näkökulmista.

Jollekin tuskaa tuottaa pieni sanatora ihmisten välillä. Toinen ei valita, vaikka elää nyrkin ja hellan välissä. Läheisen ihmisen menettäminen herättää vasta suuren tuskan. Syyt ovat erilaiset ja erikokoiset, tuskan tunne voi silti olla sama.

Jokainen ihminen muodostaa oman totuutensa. Toista arvostavaan suhtautumiseen kuuluu toisen totuuden kunnioittaminen, eikö?

Toisaalta jos näyttää siltä, että toisen totuus saa aikaan kärsimystä, pitäisikö siihen puuttua? Luonnollisesti tulee miettiä, kuka määrittää kärsimyksen – kokija itse vai toinen joka arvioi tilannetta?

Psykologin työssä on usein keskiössä muuttaa toisen subjektiivista totuutta. Se kuulostaa näin kirjoitettuna aikamoiselta vallankäytöltä ja manipulaatiolta, mitä se osin onkin. Tämän vuoksi varmaan psykologiassa opiskellaankin paljon erilaisia teorioita ja lähestymistapoja, ettei kukaan erehdy luulemaan, että oma ajattelu ja näkemys olisivat totta tai ainakaan ainoa totuus.

Vuonna 1980 Helsinkiläinen Lama yhtye julkaisi kappaleen ”Totuus löytyy kaurapuurosta”. Se voi olla totta siinä missä mikä tahansa muu totuus.