Monessa joukkueurheilulajissa tappion ja häviön jälkeen mietitään kuumeisesti, miksi hävittiin tai kenen syy häviö oikein oli. Usein tämän kunnian saavat kantaa tuomarit, jotka ovat puolueellisia, eivät näe mitään tai eivät osaa hommiaan. Suurin osa meistä tosin ajattelee samaan aikaan, että on raukkamaista syyttää tuomareita, mutta silti tuomareiden toiminnassa löytyy aina vikaa.
Toisaalta tämä on varsin ymmärrettävää. Tappion hetkellä pettymys joukkueessa on suuri. Jos joku urheilija on epäonnistunut tai tehnyt virheen, hän tietää sen itsekin, sitä ei tarvitse osoittaa. Paha olo on muutenkin. Pettymys painaa hartioilla ja raastaa vatsan sekaisin. Näin harva osoittaa syytöksen urheilijaan, jonka tietää jo muutenkin kärsivän. Valmentaja ui samassa liemessä. Hänhän kokoonpanon on päättänyt. Ei kukaan muu. Suoraan on vaikea syyttää valmentajaakaan: hän ei ollut urheiluareenalla, vaan urheilijat. Tosin viisas valmentaja ottaa osan kontolleen, jos tarve vaatii.
Pettymyksen hetkellä harva haluaa satuttaa sitä, johon sattuu jo muutenkin. Näin ollen urheilijoiden ja valmentajien annetaan olla rauhassa. Eikä kukaan nyt oikein voittavaa joukkuettakaan voi haukkua: likaista peliä, tunarijoukkue tai surkea esitys ei oikein iske, kun kultamitalit ovat kaverilla kaulassa. Tuomari sen sijaan on helppo ja riittävän etäinen kohde. Sopiva uhri purkaa omaa pettymystä.
Ulkoistaminen, syyn löytäminen itsen ulkopuolelta on inhimillistä. Se auttaa selviytymään. Kipu kohdistettuna itseen sattuisi liikaa. Kun aikaa on kulunut tovi, voi urheilusuoritusta jo reflektoida oman itsenkin kautta. Epäonnistumiset ja virheet ovat upea maasto oppia suorituksesta ja tekemisestä uutta. Pettymysten käsittely taas kasvattaa ihmisenä. Mutta heti suorituksen jälkeen siihen harvempi pystyy, eikä tarvitse pystyäkään.
Toisaalta syytös ei luo yhteyttä. Se voi estää myötätunnon kokemisen. Ja myötätunto syntyy usein vastuun ottamisesta. Kun urheilija sanoo, että ”oma syy” tai kertoo, missä teki virheen tai jopa mokasi, kuulijassa herää myötätunto. On helppo samaistua siihen, joka ei aina osaa ja kykene. Kun sen vielä sanottua ääneen ja osoittaa siis ottavansa vastuun teoistaan, on kuulijan helppo kokea myötätuntoa. Toisaalta se ei ole helppoa. Harmitus on liian suurta, varsinkin jos tuomarit kuitenkin tekivät liian monta arviointivirhettä.