Kevät on monessa mielessä jännittävää aikaa joukkuelajeissa. Lähes kaikissa joukkueissa on niin kutsut ”try outit” ja testaukset menossa. Monessa perheessä tämä aika on myös ahdistavaa aikaa. Monen urheilijan mielessä myllertää, keho on jännittynyt ja mieli ahdistunut: ”Pääsenkö joukkueeseen?” ”Kelpaanko?” ”Olenko riittävän hyvä?” ja ”Mitä jos en pääse?”
Pettyneinä, hartiat alas painautuen monet nuoret kävelevät sitten urheilupaikalta autoon, jossa vanhemmat miettivät kuumeisesti lohduttavia sanoja – turhaan. Sillä siihen tuskaan ei vanhemman sanat useinkaan helpotusta tuo. Päinvastoin, nuorta hävettää vielä enemmän.
Vanhemmat voivat myös itse olla tuskissaan oman nuorensa suhteen. Avuton olo, viha ja mahdollisesti oma häpeäkin nousee pintaan. ”Miksi nuoreni ei kelvannut?”, ”Kyllä on töppö valmentaja” tai ”kehtaako tätä sanoa kellekään?” Lienee sanomattakin selvää, että nuorta ei auta vanhempien kipuilu yhtään – päinvastoin voi tehdä vielä kurjemman olon. Samaan aikaan vanhemmalla voi olla olo, että teki mitä tahansa, tekee juuri aina väärät asiat. Toisaalta jos ei tee mitään, on aika välinpitämätön.
Ei ole helppoa tukea nuorta, jonka tuska on käsin kosketeltavaa. Ei helpota yhtään sanoa, että kyse on vain urheilusta. Ei auta tippaakaan, jos sanoo, että kyseinen kokemus kasvattaa henkisesti ja myöhemmin asialle voi jopa hymyillä, kun ikää on karttunut. Tällä hetkellä nuorelle joukkueesta tippuminen tai haluttuun joukkueeseen pääsemättömyys on elämää suurempi juttu.
”Olen käytettävissä”, ”Minulle olet tärkeä ja rakas” tai ”olen todella ylpeä sinusta” ei välttämättä lohduta, mutta ovat tärkeitä viestejä niin kehollisina läsnäolon ilmaisuina kuin sanallisestikin nuorelle, joka kipuilee joukkueesta tippumisen ikävissä kokemuksissa.
Vaatii toki myös valmentajalta erittäin hyviä vuorovaikutustaitoja osata ilmaista asiansa oikein. Niin, että urheilijalle ei jää kannettavaksi mitään sellaista, mitä hänen ei tarvitsisi kantaa. Jokainen valmentaja katsoo kuitenkin nuorta vain omasta näkökulmasta. Jollekin toiselle valmentajalle kyseinen urheilija on osaava, arvokas lisä joukkueeseen. Parhaimmillaan tämä nuori urheilija on tulevalla kaudella päihittämässä kyseisen joukkueen, jonka mukaan ei päässyt.
Kun yrittäjiä on paljon, väistämättä joku jää ulkopuolelle. Toisaalta on upeaa, että nuoret haluavat urheilla ja liikkua. Harmillisesti meillä on tässä epäsuhtaa: olisi lajeja, joihin otettaisiin mielellään mukaan monen ikäisiä huippu-urheilustakin kiinnostuneita nuoria – ja lajeja sekä niissä joukkueita, joihin halutaan, mutta vain pieni osa pääsee.
”Try outit” tulee ja menee. Talvella niitä tuskin kukaan muistaa – paitsi nuori, jos on jäänyt kantamaan asiaa yksin. Syksyllä alkaa toinen jännitysnäytelmä: pysyykö kesäringin jälkeen joukkueessa, saako kilpailupaikan vai joutuuko reunalle/vilttiin. Joukkueurheilu tarjoaa kyllä parhaimmillaan elämänkirjosta monenlaista oppia – kasvattaa henkisesti sekä nuoria että meitä aikuisia lajien ympärillä.