Ikävän kokemuksen käsittely urheilussa

Urheilussa pärjää, kun uskaltaa heittäytyä ja ylittää omia rajoja. Urheilu antaa paljon, mutta myös vaatii paljon. Aina kaikki ei mene, kuten on toivonut. Urheilija voi loukkaantua, joutua niin kutsuttuun läheltä piti tilanteeseen tai epäonnistua suorituksessaan. Tällaiset ennalta arvaamattomat ja äkilliset ikävät tapahtumat voivat jättää myös jälkensä, mikäli niitä ei osata hoitaa.

Urheilussa voidaan pärjäämiseetoksen keskellä sivuuttaa tällaiset ikävät kokemukset, varsinkin jos urheilijalle ei jää näkyvää fyysistä vammaa. Ihmisen mieli ei vain toimi samalla tavalla. Ihminen ei reagoi ainoastaan siihen, mitä tapahtui vaan myös siihen, mitä olisi voinut tapahtua. Tällaiset ikävät kokemukset tallentuvat muistiin. Kokemuksellisessa muistissa ne odottavat sopivaa kohtaa, jolloin ne aktivoituvat – aina yhtä tuoreina kuin alkuperäisessäkin tapahtumassa tuottaen ikäviä kokemuksia ja suoritukseen yllätyksiä. Tietoinen mieli ei välttämättä niihin reagoi, mutta tiedostamaton mieli reagoi vastaavanlaisiin tapahtumiin myös jatkossa. Keho ei toimi samalla tavalla, suoritus jää puolitiehen, vaikka kuinka järjellä pyrkisi ohjaamaan itseä toisin. 

Psykologiassa puhutaan kriisin eri vaiheista. Ne tapahtuvat luonnostaan ja kuuluvat ihmisyyteen – ne auttavat selviytymään, mutta niihin voi myös jäädä kiinni, jollei saa tarvittavaa tukea. Otan yhden esimerkin, jota urheilussa tapahtuu ja jota voidaan tulkita väärin.

Äkillisten ikävien tapahtumien jälkeen ihminen menee sokkiin. Tämä ei ole tahdonvaraista, vaan automaattista. Reaktiot tulevat vasta myöhemmin. Sokki on siis suoja. Käytännössä esimerkiksi loukkaantumisen yhteydessä voi olla, että urheilija ei tunne kipua tai pahan epäonnistumisen jälkeen urheilija voi toimia varsin järkevän oloisesti ja tehokkaasti. Nämä inhimilliset reaktiot voidaan jo sinänsä tulkita pärjäämiseetoksen kautta:

”Kova kaveri, pärjää kyllä, ei tarvetta tukeen”.

Mikäli tällainen asia jää käsittelemättä, se voi vaikuttaa urheilijan uraan radikaalilla tavalla. Jopa käsitykset itsestä onnistujana saattavat murentua. Ja miten tämä näkyy? Tiukoissa paikoissa urheilija epäonnistuu. Ei siksi etteikö olisi valmistautunut, vaan siksi, että tiedostamattomasta nousee tahattomasti kokemuksellista ainesta saastuttamaan hetkeä, jolloin suoritusta tehdään.

Kaikki urheilijat haluavat onnistua kilpailuissa. Kukaan ei mene tahallaan epäonnistumaan. Jos ja kun jotain ikävää tapahtuu, sen käsittelyyn tulisi tarjota mahdollisuus. Valitettavasti meillä Suomessa tässä on vielä paljon kehitettävää. Onnekseni tunnen urheilulääkäreitä, valmentajia ja urheiluliittojen aktiiveja, jotka ymmärtävät asian tärkeyden, osaavat hakea apua ja haluavat kehittää toimintaa - näin myös luovat kantavan tukiverkon urheilijan ja valmentajankin taustalle.

Valmentajana mukavuusrajoja kolkuttamassa?

Palloilulajeille menossa olevassa naishankkeessa minulla on ollut ilo kohdata paljon päteviä ja osaavia urheiluvalmentajia. Viimeksi Turussa ja Jyväskylässä tuli puheeksi mukavuusrajat ja omat tavat valmentaa.

Etupäässä oppiminen edellyttää omien nk mukavuusrajojen rikkomista. Sen ulkopuolelle meneminen, mitä ei oikeasti vielä osaa, ei ole helppoa. Tällöinhän oletettavasti epäonnistuu huomattavasti useammin kuin onnistuu, eikö? Toisaalta voidaan myös ajatella, että virheitä on tapahduttavakin, jotta voi oppia. Useimmat meistä oppivat myös virheiden kautta huomattavasti nopeammin kuin ”kertatuurilla” oikein menemisen kautta. Virheet jäävät mieleen, niitä miettii ja analysoi enemmän – siksi ne varmaan myös opettavat meitä tehokkaasti.

Urheilussa puhutaan ja valmennetaan urheilijoita jatkuvasti ylittämään itsensä ja omat rajansa sekä astumaan mukavuusrajojen ulkopuolelle. Näin kehittyy. Sama koskee itse asiassa myös valmentajia – samaa toistamalla pysyy samanlaisena valmentajana. Toki se on tuttua ja näin turvallista, mutta voi pahimmillaan estää urheilijan kasvun, saada hänet lopettamaan urheilemisen tai viedä hänet ylikuormitustilaan.

Valmentajana sitä sokeutuu melko nopeasti siihen, mitä on edessä. Valmentaja voi esimerkiksi sokeutua harjoitteiden laatuun tai urheilijoiden tasoon, ja näin lakkaa vaatimasta ja hyväksyy tason, joka on jo saavutettu. Valmentaja voi myös sokeutua omaan valmennustapaansa: esimerkiksi antaa palautetta aina samalla tavalla, puuttuu aina samoihin asioihin tai ohjeistaa aina samoilla sanoilla.

Valmentajana omien mukavuusrajojen ylittäminen ei ole helppoa, koska se herättää pelkoa. Pelkoa vähintään epäonnistumisesta: ”pitävätkö ne minua tyhmänä, kun toiminkin näin”? tai ”mitä jos nolaan itseni”? tai  ”mitä jos en osaakaan tätä ja harjoitus menee pilalle?”

Mukavuusrajan ylittäminen tarkoittaa juuri tällaisen riskin ottamista; puhuu eri tavalla, antaa ohjeet kiinnittäen huomiota eri asioihin ja puuttuu asioihin, joihin ei normaalisti sorki jne.

Jotta urheilijan kehittyminen on jatkuvaa, mutta harjoittelu riittävän hauskaa, jolloin kehittyminen oikeastaan tulee osin sivutuotteena, ilman pinnistelyjä, se vaatii valmentajalta todella paljon. Se vaatii valmentajalta jatkuvasti uusiutuvaa tapaa tehdä ja olla. Omien mukavuusrajojen ylittämistä oikeastaan lähes samalla tavalla kun edellyttää urheilijaltaankin.

Onko voittaminen mielentila? Is winning a state of mind?

Zagrebissa tyttären junioreiden muodostelmaluistelun MM kilpailuissa vanhempien kanssa keskustellessa tuli olo, että ”winning is a state of mind”.  Siis voittaminen on mielentila.

Tällä tarkoitan urheilussa sitä, että huolimatta kaatumisista, loukkaantumisista tai muista ikävistä tapahtumista, joita urheilu-uralla lähes väistämättä jokaiselle tulee, usko itseen saa takaisin pystyyn ja ponnistelemaan lisää. Unelmat ja toivo vetävät takaisin treeneihin, harjoittelemaan lisää. Pettymysten ja epäonnistumisten kyyneleet rakentavat unelmia ja toivetta jopa suuremmiksi.

Voittamisen mielentila tarkoittaa sitä, että sisällä kuplii, koko keho hengittää varmuutta itsestä ja joukkueessa myös toisista. Se on tila, jossa mieli ja sielu lepää ruumiissa – valmiina elämään liikettä. Loikkaamaan, heittämään, juoksemaan, pelaamaan tai luistelemaan – ilman ylimääräistä ajatusta päämäärästä – vain antamalla kaikkensa siihen, missä sillä hetkellä on ja mitä tekee. Luottaen, että seuraavassa hetkessä se kaikki toistuu, kunnes maaliviiva ylittyy.

Se on luottamusta itsestä. Sisäinen peili, joka on ylpeä itsestä ja omasta osaamisesta. Se ei murru yksittäisten suoritusten perusteella. Kokemukset vain vahvistavat käsityksiä omasta ainutlaatuisuudesta ja erinomaisuudesta. Se ei ole ylimielisyyttä, takki auki menemistä otteluihin – se on tervettä itserakkautta, joka takaa sen, että jokaisessa kilpailussa vastustajaa kunnioitetaan ja annetaan sille arvo. ”Minä luotan itseeni, tiedän, mitä osaan, tunnen, että pystyn – siksi olen valmiina kohtaamaan sinut”. Se on sisäinen asenne, skeema – mielentila.

Näin ajatellen voittaminen ei ole pelkkä lopputulos. Se on mielentila, joka tuntuu ja jonka tuntee ja joka kantaa.

Yrittäminenkö estää sen, mitä haluaa saada?

Luin Jim Taylorin kirjoittaman artikkelin ”Sports are like sleep – trying to sleep (or perform) just doesn´t work” Psychology Today sivuilta. Hänen ajatuksenaan on, että jos urheilija yrittää suoriutua, hän luo yliajattelua ja lihasjännitystä, mikä haittaa suorituksen tekoa, eli mitä enemmän yrität pelata hyvin, sen huonommin pelaat. Vähän kuten nukkumisenkin suhteen, mitä enemmän yrität nukkua hyvin, sen todennäköisemmin uni pakenee.

Asiassa on perää, urheilusuorituksessa analysoiminen voi johtaa siihen, että tekeminen on jäykempää ja hitaampaa kuin vain pelkkä läsnä oleva, lähes vaistonvarainen tekeminen. Nukkumisen suhteen etukäteisajattelu, pohtiminen ei unta tuo – vaan pahimmillaan estää sen ja saa aikaan aikamoisen noidankehän, jossa pelko nukkumista kohtaan kasvaa ja entisestään estää unenpääsyä.

Joskus tuntuu, että elämässä ylipäätään katoaa juuri se, mitä haluaa saada. Tuleeko päämäärästä vankila, joka estää itse asiassa tavoitellun asian toteutumisen?

Toisaalta eikö yrittämisestä palkitakaan? Kun yrittää tehdä hyvin, yrittää saada hyvää aikaisiksi tai yrittää olla hyvä kaveri toiselle, eikö se riitä? Eikö sitä kannusteta toista sanomalla; ”yritä edes” tai ”riittää, kun edes yrität”.  Onhan sanontakin, että ”yrittänyttä ei laiteta”.

Yhtä lailla yrittämisestä sanotaan, että pelkkä yritys ei riitä, pitää tehdä! Jos vaan yrittää ja yrittää eikä oikeasti tee mitään, mitään ei tapahdukaan. Klassikko esimerkki lienee se, että yrittää kurkottaa kynää lattialta: yrittämisellä ei onnistu, se nousee sieltä ainoastaan ottamalla sen.

Vai onko tässäkin joku kultainen keskitie: yrittäminen on tyhjää parempi. Toisaalta pelkkä yrittäminen ei takaa hyvää lopputulosta. Hyvä lopputulos tulee ainoastaan ja vain tekemisellä. Ehkä tässäkin on jonkinlainen jana: Kun yrittää, tietää, että asia on mielessä. Ja janan toisessa päässä; kun tekee, voi onnistua. Ainakin jotain saa aikaan enemmän kuin pelkällä odottamisella tai yrittämisellä.

Voisiko tässä olla mottona: "Yritä tehdä ja tee yrittämättä"

Ikävä tyyppi vierellä vai peilikuvassa?

Kirjoitimme Vesa Nevalaisen kanssa kirjan: ”Ikävät ihmiset – kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa”. Se, että kirjoittaa kirjan hankalista tyypeistä, voi kertoa paljon myös itse kirjoittajista. Toimittajat ovat kysyneet, miksi kirjoititte kirjan. Kirjoitimmeko kirjan siksi, että totesimme itsessämme paljon hankaluutta tai olemme saaneet kuulla liikaa palautetta omista ikävistä puolistamme vai siksi, että joudumme olemaan koko ajan hankalien tyyppien kanssa tekemisissä? Lisäksi meiltä on kysytty, miten kyseiset tyypit löytyivät. Niitähän on lueteltu kirjassamme 18.

Jäin miettimään, miten tyypit löytyivät. Mieleeni tuli esimerkki, jossa juuri olin. Auto moottoritiellä ja kyydissä oli negatiivinen ja besserwisser.  Negatiivinen tuntui näkevän kaikessa uhkakuvia ja kielteisiä puolia. Siis ärsyttävää valittamista. Besserwisser taas tuntui tietävän kaikki, ainakin sellainen kuva tuli. ”Minä tiedän, miten asia on, et sinä”, voitte kuvitella, mitä tuollainen herättää. Tällaisesta keskustelusta saa nopeasti ilmiriidan – jollei ole tarkkana.

Riidan välttämiseksi besserwisserin tulee selittää tarkkaan, mitä tarkoittaa, tyyliin: ”tarkoitin siis sitä, että mielestäni…”. Negatiivinen voi taas ensimmäisen ”Ei” sanomisen jälkeen miettiä asiaa uudelleen. Molemmat voivat siis panostaa siihen, että kommunikaatio toimii.

Joskus toki voi käydä niin, että esimerkiksi toinen ei näe enää metsää puilta. Tällöin tarvitaan siltä toiselta enemmän. Jonkun on oltava ihmissuhteissa se ”viisas”. Kuten esimerkiksi, jos negatiivinen ei omasta mielestään voi tehdä mitään toisin, voi siihen suhtautua huumorilla: ”tu tästä mitään tuu” - tyyliin. Ja jos besserwisser ”besserwisseröi”, voi häneltä alkaa kysellä tarkennuksia ja perusteluita provosoitumatta itse.

Tyypit löytyivät siis arkielämän esimerkeistä. Varmaan jokaisessa perheessä, suvussa, työpaikassa ja harrastusryhmässä löytyy näitä ikäviä ja hankalia tyyppejä. Eikä ole mitenkään harvinaista, että se hankala tyyppi onkin itse. Tällaisille ikäville ja hankalille ilmiöille ja asioille tarvitaan nimi ja toisaalta myös tietoa, mitä voi tehdä. Siitä syntyi tarve kirjoittaa kyseinen kirja.

Ai niin, se automatka. Parempi puoli sanoi koko ajan "Ei", mutta loppujen lopuksi minä olin kuitenkin oikeassa.

Väsynyt valmentaja on aikapommi - monella tapaa

Urheiluvalmentajan työn kuva voi olla todella laaja. Se voi sisältää lajivalmennuksesta vastaamisen lisäksi, managerin, ravintotieteilijän, psyykkisen valmennuksen ja jopa vanhemman tehtäviä. Joillain valmentajilla on myös omien urheilijoiden valmentamisen lisäksi kehitystehtäviä seurassa tai lajiliitossa sekä esimiestehtäviä. Kun tehtäväkenttä on liian laaja eikä valmentajalla ole asiantuntevaa tiimiä ympärillä, on riski että hän väsyy. Väsyneenä ei enää huomaa metsää puilta. Sitä yrittää pärjätä ja sinnitellä, jolloin ei enää näe kokonaisuutta yhtä hyvin kuin virkeänä ja levänneenä.

Tällainen valmentaja on aikapommi – aikapommi oman terveytensä näkökulmasta. Väsymys ei hellitä enää edes vapaapäivinä. Pikku hiljaa väsymys on osa arkea. Itse ei huomaa sitä, läheiset ja ystävät ympärillä kylläkin. Koska väsymys sumentaa osin arvostelukyvyn, valmentaja on aikapommi myös urheilijan näkökulmasta.

Jokaiselle urheilijalle oma ura on ainutlaatuinen. Sen eteen ollaan valmiita panostamaan omasta ja perheiden puolesta paljon. Tilanteessa, jossa urheilija haluaa kansainväliselle huipulle, valmennuksellisia virheitä ei saisi tulla tai ainakin niiden määrä on oltava mahdollisimman pieni. Urheilija odottaa, että valmentaja tekee kaikkensa, jotta juuri hänen uransa menee oikeita polkuja pitkin kohti himoittua maailman mestaruutta tai olympiavoittoa.

Väsynyt valmentaja ei näe kokonaisuutta. Hänen uudistumiskykynsä ei ole entisellään. On pakko toistaa samaa, koska vanhat ja tutut polut ovat turvallisia, vaikka hyvinvoivana toimisi toisin. Tehdyt valinnat jättävät jälkensä urheilijaan, joka luottaa valmentajaansa 110 %:sti. Valmentaja voi parantua ja tehdä parempia valintoja muiden urheilijoiden kohdalla, mutta urheilija kantaa näitä jälkiä koko elämänsä. Ne jäljet voivat pahimmillaan saastuttaa koko urheilu-uran.

Valmentajien jaksaminen ja hyvinvointi on urheilussa oleellista. Panostaminen siihen, että valmentajalla on henkinen tuki taustalla, on tärkeää. Ammattitaitoinen tuki ei ole vain henkinen olkapää, vaan myös realistinen ja konfrontoiva peili, mikä uskaltaa tarvittaessa suoraankin sanoa, mikäli valmentaja tekee heikkolaatuista työtä. Jokainen urheilija ansaitsee parasta mahdollista valmennusta. Jokainen valmentaja tarvitsee apua työhönsä. Kukaan ei jaksa, jos ei joskus saa apua ja tukea itselle. Onneksi Suomessa meillä on jo hyviä käytännön esimerkkejä valmentajan työn ammattimaisesta tukemisesta. Toivottavasti hyvät käytännöt leviävät ja yleistyvät koskemaan koko tärkeää työtä tekevää ammattiryhmää.

Viisi tapaa parempaan elämään

Netti ja lehdet ovat täynnä artikkeleita, blogeja ja juttuja, joissa annetaan keskimäärin 5 – maksimissaan 10 ohjetta parempaan seksiin, työntekoon, parisuhteeseen, ystävyyteen, ongelmanratkaisuun tai johonkin vastaavaan - siis parempaan elämään.

Olen lukenut näistä muutamia, ohjeet ovat ihan järkeen käypiä. Niissä puhutaan muun muassa vuorovaikutustaidoista, kuten kuuntelemisesta ja tilan antamisesta sekä oman asenteen merkityksestä, kuten myönteisestä ajattelusta ja optimismista.

Jäin miettimään, mikä näissä kiinnostaa ja toisaalta, mikä saa lukemaan näitä? Miten ylipäätään joku voisi tietää, mikä toimii juuri kyseisen ihmisen kohdalla?

Yleisiä ohjeita on toki helppo antaa. Mitä yleisempi, sen suuremmalla todennäköisyydellä se sopii usealle ihmiselle. Otetaan esimerkiksi nukkuminen. Ohjeena on helppo antaa: 

– nuku riittävästi

– pyri välttämään raskaita, itseäsi stressaavia ja kuormittavia asioita ennen nukkumaan menoa.

Harva meistä sanoisi mihinkään yllämainitusta, että ei pidä paikkansa. Toisaalta yleistykset eivät anna omaan ainutlaatuiseen tilanteeseen mitään uutta. Jos esimerkiksi nukkuminen on ongelma, edellä mainitut ohjeet ovat varmasti jo käytössä.

Yksityiskohtaiset neuvot sen sijaan jakavat lukijoita. Osa voi saada avun, mutta osa ei saa niistä itselleen mitään. Otetaan esimerkiksi onnellinen parisuhde:

Varaa joka ilta 20 minuuttia, jonka aikana keskityt siihen, mitä puolisosi haluaa kertoa sinulle. Kysele häneltä tarkentavia kysymyksiä. Älä oleta, että tiedät. Äläkä yritä ratkaista käsillä olevaa asiaa hänen puolestaan. Anna hänelle keskeytyksettömästi aika ja tila käyttöön.

On varmasti pariskuntia, joille ohje sopii todella hyvin. Yhtä lailla on pariskuntia, joille ohjeen noudattaminen olisi piinallista – pahimmillaan se alkaisi pilata hyvin toimivaa suhdetta.

Kiteytettyjä, tiivistettyjä ja yksinkertaistettuja ohjeita on etupäässä kiva lukea. Niihin liittyy odotus, että ohjeissa on vielä jotain, jota itse ei ole tullut ajateltua. Jotain sellaista, joka mullistaa omaa elämää.

Ai niin, ne viisi ohjetta hyvään elämään:

1) Iloitse pikku asioista, koska suuria ei ehkä koskaan tule.

2) Päästä irti siitä mikä meni jo, koska se ei palaa samanlaisena enää koskaan: ”virtaan voi astua vain kerran”.

3) Tee asioita, koska harvat asiat tupsahtavat eteen ilman omia ponnisteluja.

4) Ole oma itsesi, koska itseä et kuitenkaan pääse karkuun. Se seuraa kuin varjo perässä joka tapauksessa

5) Elä oman näköistä elämää. Älä anna muiden määritellä itseäsi ja elämääsi.

Mindfulness, stressinhallintaa ja rentoutumiskykyä

Mindfulness eli hyväksyvän ja tietoisen läsnäolon harjoittaminen on lähes muoti-ilmiö. Eikä ihme, monet ovat saaneet siitä apua unettomuuteen, stressinhallintaan ja itsesäätelyyn ylipäätään.

Mindfulness tarkoittaa käsillä olevan hetken havainnoimista juuri sellaisena kuin se ilmenee, siitä tietoiseksi tulemista ilman suodattimia, sekä sen hyväksymistä juuri sellaisena kuin se ilmenee. Pystyäkseen olemaan läsnä käsillä olevassa hetkessä tulee myös osata päästää irti ja suunnata huomio siihen mikä on läsnä. Yksinkertaisuus lienee hyväksyvässä ja tietoisessa läsnäolossa sen suurin haaste. Ihmisen mieli on sellainen, että se vie lupaa kysymättä, osin huomaamattamme, pois tästä hetkestä. Yhtä lailla irti päästäminen voi olla vaikeaa, se mikä oli minuutti sitten, on jo mennyttä. Me ihmiset muistamme vuosien päässäkin tapahtuneet asiat.

Hyväksyvää ja tietoista läsnäoloa voi harjoittaa missä vain. Harjoitteet ovat yksinkertaisia. Ne eivät vaadi erityisjärjestelyitä. Niitä voi harjoittaa arjessa varaamalla aikaa 5 minuutista noin puoleen tuntiin. Tällaisia harjoitteita ovat kehomeditaatio, istumameditaatio ja meditaatio liikkeessä (esimerkiksi joogaharjoitteet). Yhtä lailla arkiset toiminnot voivat toimia harjoituspaikkoina, kuten hampaiden peseminen, suihkussa käynti tai ruoan syöminen.

Oleellisia kysymyksiä itselle hyväksyvän ja tietoisen läsnäolon harjoittamisessa ovat:

Voiko hyväksyä käsillä olevan kokemuksen sellaisena kuin se on?

Voiko olla utelias sitä kohtaan, mitä mielessä on ja miltä kehossa tuntuu juuri nyt?

Voiko suhtautua itseen, toiseen ihmiseen ja käsillä olevaan asiaan aloittelijan mielin? Ikään kuin näkisi ja kokisi sen ensimmäistä kertaa?

Voiko tunnistaa ja päästää irti ennakkokäsityksistä kyseistä ihmistä ja asiaa kohtaan? Ja yhtä lailla voiko hyväksyä itsessään myös sen, ettei aina kykene, osaa tai halua? Ja uskaltaisiko tutkia tätä itsessä tarkemmin? Ja voiko itseä kohtaan suhtautua lempeydellä ja myötätunnolla?

Mindfulness-harjoittelun ympärillä, taustalla ja rinnalla kulkee monia erilaisia viitekehyksiä, lähestymistapoja ja suhtautumistapoja. Joissain haetaan mahdollisuutta hiljentyä itseen useaksi tunniksi, jopa vuorokausiksi hiljaisuuden retriiteissä ja joissain haetaan ensi sijaisesti itseä, muita ja maailmaa kohtaan rakastavaa asennetta.

Näin praktisena ihmisenä itse näen mindfulness-harjoittelun ennen kaikkea yhtenä hyvänä menetelmänä vahvistaa stressinhallintataitoja, lisätä rentoutumiskykyä, opetella päästämään irti ja toisaalta oppia huomion suuntaamista haluttuun asiaan. Harjoittelu antaa oivan pohjan ylipäätään kaikelle itsesäätelylle. Näin se samalla vahvistaa myös hyvinvointia. Harvalla on kuitenkaan mahdollisuutta hiljentyä itseen moneksi tunniksi päivässä saati, että voisi lähteä itsetutkiskelumatkoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi harjoittaa ja toviksi pysähtyä hetkeen sen sijaan että antaisi arjen liukua automaattipilotilla ohi.

Velkataakka voi painaa hartioilla, työpaineet voivat olla niskassa tai suuri huoli, miten selviää ensi viikosta. Nuo asiat eivät katoa, mutta voivat pilata hetken joka on käsillä juuri nyt. Lapset, jotka leikkivät par aikaa lattialla nauraen. Tai ystävä, joka kaipaa kuuntelijaa tai isovanhempi, joka tarvitsee kädenpuristusta juuri nyt – hetket, jotka sinänsä ovat arvokkaita ja antaisivat sekä itselle että toiselle paljon vain läsnäololla, voivat saastua vain sillä, että mieli harhailee tulevaisuuden huolissa, menneisyyden harmituksissa tai jossain muualla.

Hyväksyvän ja tietoisen läsnäolon harjoittelu voi antaa itselle mahdollisuuden elää hitusen enemmän ja täydemmin tässä hetkessä. Vaikka se ei tee meistä yhtään täydellisempää ihmisenä, se voi kuitenkin tiukoissa paikoissa antaa muutaman pelimerkin enemmän.

Aggressiivi

Törmäsin ensimmäisen kerran aggressiiviin, kun luin erään Suomen kielen tutkijan väitöstä (Lari Kotalainen: Konstruktioiden dynamiikkaa, 2007). Aggressiivi tarkoittaa puhekielessä esiintyvää kieltorakennetta ilman kieltosanaa. Kotalainen on nimennyt tämän tutkimuksessaan kieltoverbitön kieltokonstruktio. Usein siihen liittyy kirosana, vittu lienee käytetyin: ”…tu täällä mitään oo tehty” – tyylisesti.

Aggressiivia voi viljellä lähes missä tahansa, kuten kotona, töissä, vapaa-ajalla, harrastuksessa tai muuten vaan eri tilanteissa. Tässäpä muutama esimerkki:

Työpaikalla voi aina heittää stressaantuneiden ja kiireisten näköisten työtovereiden puurtaessa pomon tullessa paikalle: ”Täällä kukaan mitään tee”

Urheilussa voi aina fanikatsomossa jo kilpailun alussa tokaista: ”Ne koskaan mitään voita”

Parisuhteessa voi hääpäivän kruunata jo aamulla ilmoittamalla: ”Se koskaan mitään anna”

Kaikkia sanoja voi tehostaa toki lisäämällä jonkun (tai lähinnä tietyn) kirosanan lauseen eteen.

Esimerkiksi koulussa: ”...tu siellä mitään opi”

tai kotona tv:tä katsoessa: ”…tu sieltä mitään tuu”

Ravintolamaastoon sopii kokeilla:”…tu täällä ketään palvella”

ja vaateostoksilla: ”…tu täältä mitään löydy”

Aggressiivin, siis kieltosanattoman kiellon käyttö voi huvittaa joissain tilanteissa. Se voi naurattaa, mutta kuten aina – huumori on kaksiteräinen miekka: joskus omasta mielestä hyväksi ja hauskaksi tarkoitettu juttu ei nauratakaan muita. Ja jos oma huumori ei aukea, aggressiiivin käyttäjästä voi tulla toisten silmissä niin kutsuttu hankala tyyppi. Näin kieltoverbittömän kieltokonstruktion käyttäjä onkin muiden silmissä negatiivinen marisija tai valittava marttyyri: ”…tu se jaksaa marista”, hänestä puhutaan (ilman aggressiivin käyttöä - sanat ja lauserakennehan ilmaisee selvästi, mistä ko. lauseessa on kyse).

Aggressiivin käyttöön liittyy siis usein jonkinlainen tunnelataus – hyvässä tai pahassa. Hyvässä se naurattaa ja saa hyvälle mielelle, mutta pahassa se alkaa potuttaa.

Ja luonnollisesti kaiken tämän jälkeen tämä blogi on hyvä lopettaa sanoin:

”…tu tätä kukaan lue”.

Asuntojen myyntiin liittyvä koodisto

Luin viime viikonloppuna sunnuntain Helsingin Sanomia ja katsoin - kuten aina - mielenkiinnosta, millaisia asuntoja on myynnissä. Kielikuvat herättävät hilpeyttä itsessäni tänään, mutta näin ei ollut aina. Muistan noin 20 vuotta sitten, kun aloimme etsiä omistusasuntoa, että myyvät sanat houkuttivat paikalle, vaikka käytännössä veivät aikaa ja rahaa.

Kaikkien tuotteiden myynnissä on varmaan oma salainen koodistonsa, joiden avulla asiasta kuin asiasta saadaan myyvä ja inspiroiva. Asuntojen myyntiin tutustuin (jouduin tutustumaan) silloin melko perinpohjaisesti, kun etsimme asuntoa. Tämä asunnon etsimisharrastus kesti useita vuosia. Kutsun sitä harrastukseksi, koska se toistui joka sunnuntai, vähintään muutaman paikan katsomisena. Itse asiassa markat ehtivät muuttua euroiksi ja hinnatkin nousta pilviin, ennen kuin sopiva löytyi kohdalle.

Asunnon ostajan kannattaa ehkä kuitenkin tietää, mitkä yleisimmät kielikuvat ovat ja mitä ne oikeasti tarkoittavat. Esimerkiksi remonttia kaipaavaan, sokkeloiseen pohjaratkaisuun, pieneen tai syrjäisessä paikassa sijaitsevaan asuntoon voidaan viitata eri sanoin. Tässä muutamia esimerkkejä:

-          Remontoitava talo: ”mahdollisuuksien villa”. Joskus voidaan myös viitata ihmiseen, joka taloon muuttaisi: ”remontoijan unelma”

-          Sokkeloinen talo: ”Persoonallinen pohjaratkaisu”, ”Jokaiselle perheenjäsenelle oma tila ilman muiden häiriötä”

-          Pieni asunto suhteessa neliöihin/huoneisiin: ”Romanttinen pohjaratkaisu” tai ”Soma ja viehättävä asunto”

-          Syrjäisessä paikassa sijaitseva asunto: ”Luonnon kauniilla paikalla”, ”Omaa rauhaa tarvitsevalle” tai ”Yksityisyyttä arvostavalle”

-          Seinien maalaus ja pintojen uusiminen välttämätöntä: ”Pientä pintasilausta vaille valmis koti juuri sinulle”, ”Viimeistelyyn voit itse vaikuttaa – tee tästä helpolla itsellesi unelmakoti”

-          Tontti, jolle ei ole tehty mitään: ”Puutarhurin/viherpeukalon unelmalöytö” tai ”Lasten tilaa temmeltää”

Muistan, että itse kiersin monet mahdollisuuksien villat ja persoonalliset pohjaratkaisut, kunnes tämä talojen myynti koodisto alkoi aueta. Pakkohan se oli mennä katsomaan ”mahdollisuuksien villaa”, mitä ne mahdollisuudet oikein ovat. Kunnes tajusi, että kyseessä on joko täysin purettava talo tai perusteellista remonttia tarvitseva huusholli.

Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että asuntojen myynnissä kielikuvien on oltava pursuavia, yliylistäviä ja hyviä puolia korostavia, jotta ihmiset saadaan paikalle. Kyllä sieltä paikalla olevien joukosta oikeasti sitten löytyy se remontti Reiska tai syrjäisessä paikassa hankalien kulkuyhteyksien päässä mielellään asuva erakko. Ja näin asunto saa uuden asukin ja ihminen uuden kodin.

Niin, me ostimme sitten 2000 luvun alussa asunnon, jonka myynti ilmoituksessa luki vain asuntotyyppi, neliöt, osoite, hinta ja puhelinnumero.