Miten valmentajan osaaminen määritetään?

Jääkiekon MM-kilpailut tarjosivat mielenkiintoisen näkymän myös valmentajien osaamisen määrittämiseen. Spekulaatiot esimerkiksi Marjamäen osaamisesta ovat vaihdelleet miinusmerkkisestä plusmerkkiseen.

Jäin miettimään asiaa valmentajan osaamisen näkökulmasta yleisemmin. Huipputasolla ja nuorten valmentamisessa.

Jos kuvitellaan, että esimerkiksi Suomen jääkiekon maajoukkue olisikin samoja asioita tekemällä voittanut pronssiottelun, miten olisimme suhtautuneet valmentajan osaamiseen?

Tai jos valmentaja olisi muuttanut strategiaansa ja lopputulos olisi ollut sama kuin nyt, miten olisimme silloin asiaan suhtautuneet ja sen selittäneet?

Oliko valmentaja osaava, kun uskoi oman strategian kantavuuteen vai olisiko valmentaja ollut sitten todella osaava, mikäli hän olisi muuttanut toimintaperiaatteita?

Tämän hetken nuorten valmennusosaamisen kehittämisessä keskiössä on taidon opettaminen. Varteenotettavia tutkimuksia siitä, mitkä tekijät johtavat huippumenestymiseen, on julkaistu jo jonkin verran. Näiden tutkimusten perusteella voimme tehdä myös johtopäätöksiä, mitä nyt kannattaa tehdä. Itsekin uskon niihin, vaikka tajuan, että tutkimusaineistojen tapaukset ovat eläneet ihan toisenlaisessa maastossa kuin tämän hetken nuoret valmennettavat. Joten ihan tarkalleen ei voi tietää, mitkä tekijät johtavat huippumenestykseen. Se selviää, kun tulevaisuuden huippuja tutkitaan parinkymmenen vuoden päästä.

Yhtä lailla monet vanhemmat ja nuoret itsekin toivovat lajivalmennusta mahdollisimman paljon, vaikka tutkimusnäyttö osoittaisi päinvastaista. Toisin sanoen huippu-urheilusta unelmoivan kannattaisi opetella käyttämään kroppaa usealla eri tavalla ja eri lajeissa. Toki se on mielekästä, mutta myös pitkällä tähtäimellä kannattavampaa. Silti monet katsovat sen oman lähiseuran valmentajien osaamisen olevan liian heikkoa omalle lapselle. Hänet viedään sinne, missä on ”parhaita parhaille”.

On toki muitakin töitä, jossa ulkopuoliset tietävät paremmin, miten työn voisi tehdä. Mitä julkisempi työ, sitä suurempi into kommentoida. Mitä enemmän itsellä on paloa ja kokemusta, sen varmemmin asiasta on mielipide. Ja kukapa sitä saisi määrätä, mitä työtä saa kommentoida ja mitä ei. Ehkä loppujen lopuksi tärkeintä on, että itse asiantuntija, työtä tekevä, tietää itse, mitä tekee ja mihin uskoo.

Jos ei muuten, niin edes rahan takia

Iltalehden verkkouutisen (17.5.2017) mukaan yhä suurempi osa työkyvyttömyyseläkkeistä johtuu mielenterveyshäiriöstä, etenkin masennuksesta. Tästä aiheutuu vuosittain yli miljardin kustannukset.

Vuonna 2016 kaikista työkyvyttömyyseläkettä saaneista oli mielenterveydellisistä syistä saaneita 49,7%.

Psykoterapeuttina tiedän, että masennus voi olla vaikea sairaus, joka haastaa myös auttajat ympärillä. Työpaikoilla voi olla vaikea ymmärtää, että ihminen ei jaksa tehdä töitä. Omaisia ja läheisiä harmittaa, kun omat kannustukseksi tarkoitetut sanat valuvat tyhjiin eikä masentunut ”saa otettua itseä niskasta kiinni”. Masentunut ihminen taas syyllistyy lisää, kokee itsensä vielä huonommaksi ja epätoivon kuilu syvenee.

Toisaalta tiedän myös, että masennukseen voi saada apua. Oikein ajoitettu apu ei tarkoita aina pitkiä psykoterapioita. Joskus lyhyen psykoterapeuttisen tuen avulla ihminen toipuu työ- ja toimintakykyiseksi. Joskus taas useammat lyhyet psykoterapeuttiset tuet voivat auttaa ihmistä elämässä eteenpäin. Ja joskus on erittäin tärkeää, että pitkä psykoterapia kuntoutus mahdollistuu. Keinoja on monia: yksilö- ja ryhmätasolla. Mitä aiemmin osataan tarttua, sitä nopeammin tapahtuu toipumista. Ja kääntäen, mitä pidempään ihminen ui syvissä elämänvesissä, sen hankalampaa on paluu maanpinnalle.

Tosin joskus tuntuu, että autetuksi tuleminen edellyttää sinnikkyyttä ja todella hyvää henkistä kuntoa. Herääkin kysymys, miten tämä avun saaminen on näin hankalaa? Olisiko aika miettiä, miten voisimme monimuotoisesti ja eri reittejä käyttäen auttaa apua tarvitsevia? Siis hoitaa rahoitus erilaisille, uusillekin tavoille auttaa mielenterveysongelmista kärsiviä. 

Jos ei inhimillisen kärsimyksen, niin edes menetetyn rahan takia.

Joukkueen sisäinen syke

Jääkiekon MM- kilpailut ovat kovaa vauhtia menossa. Suomi hävisi Ranskalle – ehkä vähän yllättäen (ja eilen Tsekeille). Leijonien apuvalmentaja Mikko Manner sanoi YLE:lle Ranska ottelun jälkeen: ”Uskokaa tai älkää, olemme valmistautuneet kaikkiin tilanteisiin, voittoihin ja tappioihin. Kuulostaa varmaan vähän tyhmältä, mutta tällainen traaginen tappio on monesti parasta, mitä joukkueelle voi tapahtua. Se kasvattaa joukkuetta yhteen” (Ylen www.sivut 8.5.2017).

Jäin miettimään valmistautumista ja tapahtumien merkitystä yleisesti joukkueurheilussa. Valmistautumisella voidaan tarkoittaa valmistautumista mihin tahansa turnauksen tai kauden aikana. Se ei tarkoita, että jokainen mahdollinen tapahtuma käydään etukäteen läpi, vaan sitä, että tapahtumiin osataan suhtautua niille kuuluvalla tavalla. Näin yksittäiset tapahtumat eivät muuta halutun lopputuleman suuntaa. Päinvastoin, vahvistavat sitä, koska näistä kokemuksista kasvaa ja voi oppia paljon.

On mielenkiintoista, miten yksittäiset tappiot voivat nostattaa taisteluhenkeä. Ne ikään kuin luovat näkymättömän siteen yksilöiden välille joukkueessa: ”tästä noustaan” tai ”nyt näytetään” – tyylisesti. Joskus tappiot voivat myös lyödä ison iskun perustuksiin. Tällöin usko itseen murenee pikkuhiljaa. Kuin varkain epäily täyttää mielen ja tekeminen muuttuu varmistelevaksi. Monissa tapauksissa tarvitaankin psykologista asiantuntemusta osata käsitellä tappio. Käsittely ei ole vain puhumista, vaan kokemuksellista työstämistä niin, että sen voi aidosti itseen uskoen jättää taakseen.

Kokemukset, karvaat tappiot ja upeat voitot, luovat parhaimmillaan liiman ihmisten välille. Ne sitouttavat yhteiseen tarinaan ja tahtotilaan. Halu rakentaa jotain itselle suurempaa kasvaa. Se luo joukkueelle sisäisen sykkeen, mikä voi näkyä ulospäin eräänlaisena ”hurmostilana”. Virheet eivät kaada, ne kuuluvat asiaan. Yhteinen matka, yhdessä koetut asiat siivittävät koko joukkueen kulkua.

Huippu-urheilu on tulosurheilua ja siinä tähdätään aina menestykseen, mutta pitkässä juoksussa voi pohtia tuloksen ja lopputuleman eroa. Voitto/tappio vai yhdessä ajetut kilometrit, opit itsestä ihmisenä, urheilijana ja joukkuetoverina sekä kokemusten vuoristorata. Viime metreillä, mikä on tärkeintä?

Vaikeaksi koettujen tunteiden tärkeys

Varmasti meistä jokainen on joskus ollut läsnä, kun toinen ihminen kokee syyllisyyttä ja häpeää. Siis sellaista, joka tuntuu kehossa epämiellyttävänä ja kovana kipuna. Tällaiset tunnekokemukset saavat yllättävän nopeasti aikaan tarpeen pelastaa toinen kyseiseltä tunteelta.

Miksi?

Luonnollisesti ei halua, että toinen kärsii. Läsnä on varmasti myös huolta, ettei toiselle jää ikäviä jälkiä, joita saisi kantaa loppuelämänsä. Halu lohduttaa ohittaa syyn tunnekokemuksille. Varmasti on myös muita syitä.

Toisaalta häpeä kertoo, että on tehnyt jotain sopimatonta. Syyllisyys kertoo, että on tehnyt jotain väärin. Mikäli näin on, tunnekokemukset ovat aiheellisia. Nehän kertovat, että ihminen ymmärtää oikean ja väärän eron. Tunteiden sietäminen ja käsittely saa parhaimmillaan aikaan oikean katumuksen ja tarpeen hyvittää tekonsa. Tunteilta pelastaminen taas voi estää henkisen kasvun.

Kärvistely tällaisten tunteiden seassa ei ole miellyttävää, mutta opettavaista. Se ei tarkoita, että toinen jätettäisiin yksin. Se tarkoittaa, että hänen rinnallaan kuljetaan, mutta hän kantaa ja työstää tunteen itse. Kannattelu ei tarkoita tunteen poistamista, se tarkoittaa sitä, että kestää olla kyseisen tunteen kanssa.

Näin voi työstää ja itsestä työstyä jotain uutta. Joskus tapahtuma jättää jäljen, jonka muistaa. Joskus on myös niin, että sitä jälkeä ei kannatakaan poistaa, koska se muistuttaa, mitä rajaa ei halua enää ylittää.

Olipa kerran...

Olipa kerran ihmisen alku, joka halusi rakentaa itselleen talon. Hän pyysi tietenkin luottoihmisensä talon rakentamiseen mukaan. Kun molemmilla oli selvillä, millainen talo olisi valmiina, he etsivät tiimiin sopivan sähkö- ja LVI asiantuntijan sekä muurarin. Kaikki näyttikin hyvältä, kunnes kaupungissa tajuttiin, että keskelle metsää rakennettu talo tarvitsee hyvät kulkuyhteydet, kulkuväylät ja palvelut myös lähemmäksi. Rakennuslautakunnassa mietittiin, mitä palveluita kyseisen unelmatalon tulisi saada. Roppakaupallahan niitä löytyi. Alkoi näyttää siltä, että talon ympärille muodostuisi varsinainen kaupunki. Paperilla se näytti, että kaikki tiet vievät talolle, mutta luonnollisesti jokaisen polun ja palvelulaitoksen rakentaminen oli rakentajille keskiössä.

Aikaa kului, rakennustyömaita oli paljon. Kokouksissa istuttiin, jotta kaikilla olisi selkeä käsitys, miksi kyseinen rakennus oli tärkeä ja miten se hyödyttäisi myös muita kuin metsään rakennettavaa ihmisen alun taloa. Jossain kohtaa kaupungissa myös huomattiin, että kukaan ei ollut käynyt edes katsomassa, miten metsätalon rakennus edistyy.

Niinpä perustettiin työryhmä, joka koordinoi käynnit metsään rakennettavalle talolle ja viestii kaikille, missä mennään ja mitä kukin voi tehdä metsän keskelle rakennettavan talon suhteen. Kun metsän keskelle mentiin, nähtiin, että lapiolla viiden hengen tiimi kaivoi perustuksille paikkaa. Koska se näytti melko alkeelliselta, kaupunki tarjosi paikalle kaivinkoneen. Eikä aikaakaan, kun talon rakennus eteni kovaa vauhtia. Kaupunki tarjosi jos jonkinlaisia välineitä, vinkkejä ja uusimpia teknologian saavutuksia talon rakentamiselle.

Kun seinät saatiin valmiiksi ja katto pään päälle, viiden hengen tiimi saattoi hieman henkäistä. Nyt kaupungin tyypit eivät nähneet kaikkea, mitä tehdään. Vaikka kaupungin tyypit ehtivät vaikuttaa sisäseinien paikkoihin, oli vielä paljon tehtävissä, jotta unelmatalo valmistuisi sellaiseksi kuin ihmisen alku oli alun perin halunnut. Rakennustyömaalla naurettiin, itkettiin, puurrettiin – siis elettiin, ja kohta kohdalta talo alkoi näyttää paremmalta.

Koska kaupunki halusi tarjota parastaan, se pyrki järjestämään tapaamisia ja toi näytille erilaisia sisustusmateriaaleja, jotka olisivat kestäviä ja takaisivat, että unelmatalosta tulisi todellinen unelmatalo. Jotkut niistä oli pakko ottaa taloon, jotta kaupungin palveluja saisi edes käyttää. Osa materiaaleista jätettiin käyttämättä, vaikka annettiin ymmärtää, että ne käytettäisiin. Osaan tiimi uskalsi laittaa rajan ja sanoa, että ei sovellu tälle rakennukselle.

Kun taloa jo viimeisteltiin, ihmisen alku mietti, minkälainen prosessi oli ollut.  Hän totesi, että ”Talon rakentaminen on rankka prosessi. Kaupungissa, jossa jokaisella olisi jotain sanottavaa ja annettavaa sille, se on vielä haastavampaa. Joskus mietin, että kompromisseja tekemällä pääsee helpommalla, mutta taloni ei ole ihan sellainen kuin sen olisin halunnut olevan”.

Luottoihminen huokaisi ja sanoi: ”Vaikka talo ei ole aivan unelmien mukainen, on se talo kuitenkin. Alun unelmat ehkä osin haalistuivat ja madaltuivat, mutta vielä on mahdollisuuksia vaikka mihin”. Tiimin jäsenet katsoivat ihmisen alkua ja sanoivat: ”Milloin talo muka on valmis? Remonttia ei tarvitse tehdä, tuunataan ja keskitytään siihen, mihin haluat”.

Ihmisen alku hymyili. Ehkä peliä ei ollakaan vielä menetetty.

Karmaako vai sattumaa?

Karmalla tarkoitetaan etupäässä syy seuraus suhdetta, jossa nykyinen on seurausta menneestä. Eri uskonnoissa tämä syy-seuraus suhde on jatkumo ennen syntymää ja syntymän jälkeen. Toisin sanoen karma on seuraus hyvistä tai pahoista teoista. Karma on eri kuin kohtalo. Siihen voi siis vaikuttaa omilla teoilla. Karma on omien tekojen jatkuvasti muuttuva tai alati jatkuva summa. Usein liitämme karmaan syy-seuraus suhteen lisäksi myös merkityksen ja tarkoituksen. Toisin sanoen, kaikille tapahtumille on syynsä ja toisaalta tapahtumilla on myös jokin tarkoitus.

En ole kovin syvällinen pohtija, joten mietin oman melko pinnallisen esimerkin kautta, mitä työmatkalle lähtiessä tapahtui.

Olin edellisenä iltana ennen työmatkalle lähtöä  jättänyt kannettavan lataukseen olohuoneen lattialle tv:n viereen. Muistan myös miettineeni, että pitää muistaa aamulla ottaa keittiöstä hyvinvointituotteeni (tietyt juomat ja pillerit) mukaan. Muistan myös miettineeni, että en merkinnyt niitä listaan, jonka teen aina matkalle. Yhtä lailla muistan mielessä käyneen, että toivottavasti en unohda ainakaan konetta.

Aamulla tuli kiirelähtö. En edes käynyt keittiössä. Pimeästä olohuoneesta otin koneen mukaan, vain huomatakseni turvatarkastuksessa, että se on tyttäreni. Selvisi myöhemmin, että puolisoni oli iltamyöhäisellä törmännyt lattialla olevaan koneeseen, nostanut sen keittiön pöydälle. Lisäksi tyttäreni oli tuonut oman koneen samaan paikkaan latinkiin. Aamulla unenpöpperöisenä otin koneen sieltä mihin jätin – huomaamatta, että siinä oli saman näköinen, mutta eri kone. Lisäksi unohdin ottaa ne hyvinvointituotteet, joten en mennyt keittiöön. Jo ajaessamme kentälle muistin, että en ottanut tuotteitani, mutta kiire oli olevinaan niin kova, että emme ehtineet kääntyä. Työkannettava jäi siis kotiin.

Miten tämä liittyy otsikkoon - karma tai sattuma?

Mietin, oliko kaikki sattumaa vai oliko siinä jotain karman tapaista? Syy-seuraus suhdetta, johon olisin itse voinut vaikuttaa. Oliko tässä jokin syvempi tarkoitus? Vai oliko kyseessä puhdas ikäviltä tuntuvien sattumusten sarjasta.

Jos olisin muistanut ne hyvinvointituotteet, olisi mennyt keittiöön ja huomannut koneeni siellä. Jos olisimme kääntyneet, olisin ehkä huomannut koneeni. Jos olisin pakannut edellisenä iltana kaikki tavarat, tätä ei olisi tapahtunut. Jos ja jos ja jos – mihin jos johtaa?

Esimerkkini oli harmittava, mutta korjattavissa oleva. Ei siis verrattavissa esimerkkeihin, joiden jälki jää pysyväksi, joita ei voi korjata eikä korvata.

Onko tapahtumat pelkkää sattumaa? Toisin sanoen, asioita vaan tapahtuu. Selviytyäksemme tarvitsemme tapahtumille vain jonkinlaisen tarkoituksen.

Vai olisiko sattuma mauste, joka luo tapahtumasta viime metreillä juuri sellaisen kuin se on. Ilman sen kummempaa syytä tai seurausta.

Vaikka jotkut tapahtumat elämässä ovat aivan kamalia, lohduttomilta tuntuvia. Jotenkin tuntuu, että selviytymisen näkökulmasta karmassa on ”länsimaisin” tulkittuna kuitenkin jotain lohdullista.

Koskaan ei voi tietää, mikä on hyvästä ja mikä pahasta.

Kaikki tapahtuu syystä. Joskus tosin syy voi olla hyvinkin pinnallinen.

Jokaisella asialla on tarkoituksensa, vaikkei sitä pystyisi heti käsittämään.  

Ai niin - ja työt sain hoidettua hyvin tyttärenikin läppärillä.

Näkökulman muutos

Juuri päättyneen Effective Coaching - koulutuksen myötä jäin miettimään, miten helppoa on puhua ”näkökulman muutoksesta” ja ”ulos laatikosta ajattelusta” ja miten vaikeaa se todellisuudessa on.

Todellisuudessa taidamme olla aika pitkälti tapojemme orjia. Syömme samantapaisen aamupalan, riitelemme tutun kaavan mukaan ja vuorovaikutustyössä ohjaamme keskustelua oletetun kaavan mukaan.

Toki sitä itse ajattelee, että on luova, menee avoimin ja ”tyhjin” mielin kohtaamiseen sekä käyttää erilaisia menetelmiä varsin monipuolisesti. Ikään kuin antaen tilanteen ja ihmisen vastapäätä ohjata omia valintoja.

On yllättävää, miten sokeaksi omille toimintatavoille voi tulla, ja toisaalta ymmärrettävää, että toimii oman käsitysmaastonsa mukaisesti. Toisin sanoen, käsitykset siitä, mitä ihminen on ja miten ihminen toimii, ohjaavat valintojen suuntaa taustalla – osin huomaamattomasti kohti tuttuja kiskoja. Kiskot vievät vääjäämättömästi suuntaan, johon ovat aina ennenkin vieneet. Siinä niiden vahvuus ja heikkous.

Vaikka tämä on samanaikaisesti sekä yllättävää ja ymmärrettävää, niin yhtä lailla se on inhimillistä. Ei ole koiran helppo karvoistaan päästä. Ja miksi pitäisikään? Mitä vikaa siinä on?

Ei välttämättä mikään, tai sitten kaikki. Kun haluaa luoda uutta, tutuilla kiskoilla kulkeminen tuottaa lopputuleman, jonka joltain osin jo tietää. Kiskoilla kulkeva asiakas, autettava tai valmennettava saa varmasti sisällöllisesti jotain uutta. Kysymys kuuluukin, voisiko saada enemmän, mikäli kouluttaja, valmentaja tai auttaja ei veisi niitä itselle tuttuja kiskoja pitkin, vaan polkua, moottoritietä, niittyä tai vuorenrinnettä pitkin?

Mielestäni tällainen näkökulman muutos on lähes mahdotonta, vaikka kuinka yrittäisi. Siksi helpoin tie varmistaa hyvästä parempi, on työskennellä tiimissä, jossa läsnä on sekä metsässä kulkevia, kiskoja meneviä, että vuoren seinämiä kiipeileviä.

Kuka johtaa minua?

Psykologin työssä huomaan usein keskustelevani asiakkaiden kanssa siitä, kuka tai mikä heitä johtaa. Usein itse asiassa teemme asioita totuttujen tapojen mukaan, huolimatta siitä, että osa itsestä ei haluaisi. Joskus toimimme normien mukaan, joihin ei edes itse usko. Ei ole harvinaista sekään, että toimimme tavoilla, jotka joku toinen on määritellyt.

Mieleen tulee väistämättä kysymys, kuka itseä oikein johtaa?

Kuka määrittää, mitä olemme?

Miten toimimme ja mitä emme halua tehdä?

Teorioita on useita ja tutkimuksia niiden toteen näyttämiseen vielä enemmän. Uskomuksia ja kansakunnan perintöön liittyviä normeja roppakaupalla. Henkilökohtaisia kokemuksia ja opittuja reaktiotapoja itse kullakin riittämiin. Joten selityksiä siihen, miksi toimimme niin kuin toimimme, riittää. Kaikki ovat yhtä uskottavia.

Mielenkiintoista onkin pysähtyä sen äärelle, mikä saa katsomaan tiettyjä toimintatapoja, tapahtumasarjoja ja ihmisiä tietyllä tavalla. Mikä niissä on sellaista, joka saa itsen reagoimaan tietyllä tavalla.

Usein huomaa, miten luova ihmismieli on. Miten sitä onnistuu näkemään asioissa jotain sellaista, jota toisesta suunnasta on vaikea hahmottaa. Löydämme syy-seuraus suhteita asioista, jotka toisten mielestä näyttävät yhteensattumilta. Osaamme luovia toimintaympäristössä, jossa toisten mielestä ei ole mitään onnistumisen mahdollisuuksia.

Oman mielen johtaminen on mielenkiintoinen prosessi. Mielenkiintoista on myös syventyä siihen, miten toiset ohjaavat ja vaikuttavat oman mielen maastoon – niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen johtaa kuitenkin itseään. Joskus vain impulssit sanomisille ja tekemisille tulevat monimutkaisten ja sumuisten polkujen kautta. Effective coachingissa jatkamme pohdintoja tästä.

Urheilujohtaminen ei sinänsä takaa hyvää urheilussa johtamista

Urheilujohtajia tarvitaan: hoitamaan puitteet ja olosuhteet itse asialle. Laitoin google hakuun sanan ”urheilujohtaminen” ja alle sekunnissa tuli yli 12 000 otsikkoa. Urheilujohtamista voi opiskella monimuotoisesti monessa eri paikassa, mutta kuinka moni suomalainen urheiluseuran johtaja on oikeasti opiskellut johtamista ja varsinkin urheilujohtamista? Arvion mukaan Suomessa on noin 15 000 urheiluseuraa (SLU Julkaisusarja 1/2012). Se tarkoittaa siis myös 15 000:tta urheilujohtajaa. Suurin osa heistä johtaa seuraansa OTO-periaatteella. He johtavat urheiluseuroja parhaan kykynsä mukaan, suurin osa omalla vapaa-ajallaan.

Urheilussa johtaminen on monisyinen asia. Se tarkoittaa monella eri tasolla tapahtuvaa toiminnan suuntautumista tavoitteiden mukaisesti, toiminnan tarkastelua tuloksen tekemisen näkökulmasta ja olemassa olevan tiedon monisyistä hyödyntämistä sekä itse toiminnan mahdollistamista edellä mainittujen periaatteiden mukaan.

Urheilujohtaminen ei takaa hyvää, saati tehokasta johtamista urheilussa. Urheilu johtamismaastona on monimutkainen, muuttuva, intohimoisten tunteiden ja sattumanvaraisuuksien maasto. Valitettavan usein urheilujohtaminen elää irti urheilijan kokemuksellisesta maastosta.  Rakennetut tavoitteet, olosuhteet, toiminta ja kauniit ja uskottavat puheet eivät kohtaa urheilijan aitoa ja todellista arkimaastoa.

Urheilussa johtaminen ei ole vain urheilujohtajien asia. Johtamista voidaan lähestyä myös tehtävänä, joka hoidetaan jotenkin aina, kun toiminnalla on tavoitteita. Urheilussa, jos missä, ihmisillä on hyvinkin itsekkäitä haluja ja toiveita. Johtamisen näkökulmasta tämä luo varsin mielenkiintoisen maaston, jossa ei aina saa selvää, heiluttaako häntä koiraa vai koira häntää. Joskus tuntuu, että koira ei tee mitään, vaan liike ohjautuu jostain muualta.

Tapahtumarikkaassa ja tavoitteellisessa maastossa tulisi rohkeasti tutkia, minkälaiset voimat toimintaa ohjaavat ja mihin suuntaan. Pelkkä yhteinen myönteinen sävel ei takaa, että toiminta olisi tehokasta tai että se tukisi tuloksen tekemistä. Yhteinen myönteinen sävel voi syntyä vasta, kun mahdolliset riitasoinnut, sävelkorkeudet ja äänen taajuudet on tunnistettu ja soittajat elävät samaa kappaletta, voiden muuttaa sitä kesken soiton.

Pudotuspelit alkoivat - mikä ratkaisee voittajan?

Miesten jääkiekon SM-liigassa pelataan nyt tiukkoja matseja. Neljällä voitolla jatkoon. Mediassa on hehkutettu ennakkosuosikkeja. Jokaisella katsojalla on varmasti omat suosikkinsa.

Urheilussa menestymisen keskiössä on paineiden kanssa eläminen. Tiukoissa tilanteissa olemassa olevan energian hyödyntäminen omaksi eduksi.

Joukkueessa energian suuntaaminen onnistumista tukevaan suuntaan on paljon haasteellisempaa kuin yksilöurheilussa. Pienet nyanssit voivat saada junan raiteiltaan.

Jokainen joukkue tulee varmasti näissä pudotuspeleissä tekemään parhaansa. Itse en tunne huippu-urheilusta valmentajaa enkä urheilijaa, joka ei antaisi ja tekisi kaikkensa onnistumisen eteen.

Silti näissäkin pudotuspeleissä joku voittaa ja joku häviää.

Mikä sen voittajan oikein ratkaisee?

Psyykkisessä valmennuksessa puhutaan kilpailuihin valmistautumisesta. Siitä, miten rakentaa arki ja yksittäiset palaset niin, että onnistuminen mahdollistuisi. Sehän on yksi keskeinen alue huippu-urheilussa: pärjätä, onnistua ja menestyä kilpailuissa.

Arjen ja valmistautumisen ja yksittäisten palasten taakse kätkeytyy usein sanomattomia sanoja, kuultuja tarinoita ja koettuja tunteita. Joskus näistä pienen pienistä nyansseista nousee voittajien ja häviäjien suuri pieni ero. Vasta syvä ymmärrys ja aito läsnäolo päästävät energian virtaamaan ilman katkoja tai pieniä hidasteita.

Kun liike on vapaa, mieli kirkas ja läsnä oleva, energia virtaa. Kun ryhmässä energia virtaa vapaasti, kiekko löytää lavan ja joukkuekaveri vapaan paikan. Tällainen hetkessä elävä läsnäolevuus koskee myös valmentajia. Veikkaan, että se joukkue, joka siihen parhaiten pystyy, voittaa.