Varmasti meistä jokainen on joskus ollut läsnä, kun toinen ihminen kokee syyllisyyttä ja häpeää. Siis sellaista, joka tuntuu kehossa epämiellyttävänä ja kovana kipuna. Tällaiset tunnekokemukset saavat yllättävän nopeasti aikaan tarpeen pelastaa toinen kyseiseltä tunteelta.

Miksi?

Luonnollisesti ei halua, että toinen kärsii. Läsnä on varmasti myös huolta, ettei toiselle jää ikäviä jälkiä, joita saisi kantaa loppuelämänsä. Halu lohduttaa ohittaa syyn tunnekokemuksille. Varmasti on myös muita syitä.

Toisaalta häpeä kertoo, että on tehnyt jotain sopimatonta. Syyllisyys kertoo, että on tehnyt jotain väärin. Mikäli näin on, tunnekokemukset ovat aiheellisia. Nehän kertovat, että ihminen ymmärtää oikean ja väärän eron. Tunteiden sietäminen ja käsittely saa parhaimmillaan aikaan oikean katumuksen ja tarpeen hyvittää tekonsa. Tunteilta pelastaminen taas voi estää henkisen kasvun.

Kärvistely tällaisten tunteiden seassa ei ole miellyttävää, mutta opettavaista. Se ei tarkoita, että toinen jätettäisiin yksin. Se tarkoittaa, että hänen rinnallaan kuljetaan, mutta hän kantaa ja työstää tunteen itse. Kannattelu ei tarkoita tunteen poistamista, se tarkoittaa sitä, että kestää olla kyseisen tunteen kanssa.

Näin voi työstää ja itsestä työstyä jotain uutta. Joskus tapahtuma jättää jäljen, jonka muistaa. Joskus on myös niin, että sitä jälkeä ei kannatakaan poistaa, koska se muistuttaa, mitä rajaa ei halua enää ylittää.