Aika ajoin tapaukset syömisen häiriintymisestä urheilussa nousee julkiseen keskusteluun. Tutkimuksia on tehty sekä Suomessa että kansainvälisesti, mutta silti todellista määrää syömishäiriöiden yleisyydestä on vaikea antaa. Oman kokemukseni, niin sanotun vatsanpohjantunteen, mukaan syömisen ja omaan kehoon suhteen häiriintyminen on yleisempää urheilussa kuin ajattelemmekaan.
Yksinkertaistettuna ja karrikoiden voisi sanoa, että tytöt arvioivat ylipäätään itsensä lihavammaksi kuin todellisuudessa ovat ja pojat taas laihemmaksi kuin todellisuudessa ovat. Tytöt eivät ole tyytyväisiä omaan kehoon tai vaikka olisivat, silti heillä olisi toive painaa hitusen vähemmän. Pojat taas ovat huolissaan, että eivät ole riittävän atleettisia.
Kauneusihanteet, joissa korostetaan urheilullista, lihaksikasta ja hoikkaa vartaloa, vaikuttavat meidän arvioon itsestä. Ulkonäköpaineet ovat kovat. Hoikkuuteen ja lihaksikkuuteen, joissa rasvaa ei ole nimeksikään, liitetään viisaus, älykkyys, menestys ja hyvä elämä. Kauneusihanteet saavat meidät juoksemaan niiden perässä, terveyttä uhmaten.
Yhtä lailla merkityksellisten ihmisten tekemiset ja sanomiset voivat piirtyä mieleen. Ei ole harvinaista, että syömishäiriöstä toipuva urheilija kertoo valmentajan kommenttien, kuten: ”vieläkö jaksat ottaa jälkiruoan?” tai ”laskennallisesti se on 20 sekuntia ajasta pois, jos laihtuu yhden kilon”, vaikuttaneen itseen ja arvioon itsestä kielteisesti. Kommentit on poistettu kontekstista, joissa sanojen myönteinen tarkoitusperä katoaa. Näinhän vuorovaikutuksessa tapahtuu; todellinen aikomus ja tarkoitus eivät aina välity. Välittyy vain kuulijan tulkinta – vääristyneesti. Sama koskee kaikkia ihmissuhteita; vanhempia, opettajia ja ystäviä.
Ei siis ihme, että syömishäiriöitä ilmenee. Urheilussa syömisen häiriintymiseen liittyy vielä suuri häpeä: urheilija, terveyden perikuvana pidetty, kärsii mielenterveyshäiriöstä. Oireilee keholla, joka työväline ja jonka tulisi edustaa tätä jumalaisen kaunista tarinaa.
Syiden lisäksi on yhtä lailla tärkeää miettiä, mitä asioille voi tehdä.
Tietoa, valistusta ja neuvoja ovat netti tulvillaan. Avoin vuorovaikutus ja luottamuksellinen keskustelu lähimmäisten kanssa varmasti on yksi tärkeä asia. Valmentajien osaamisen kehittäminen tunnistamistyössä voi olla myös oleellista. Itse näen tämän myös isona terveydenhuoltokysymyksenä urheilussa.
Terveydenhuollon näkökulmasta syömisen häiriintymiseen kannattaa ja tulee tarttua jo ennen hiljaisten merkkien ilmaantumista. En puhu ennaltaehkäisevästä työstä, mikä on myös tärkeää. Puhun asiantuntijatyöstä. Terapeuttisesta interventiosta, jossa on taitoa ammattimaisesti mennä kohti, ottaa esille vaikeita asioita ja auttaa urheilijaa tulemaan tutuksi itsensä kanssa. Tässä meillä on vielä paljon tehtävää.