Kun hopea on häpeä

Viime sunnuntaina saarelaiset juhlivat veikkausliigan mestaruutta. MIFK voitti ehkä jopa yllättäen sarjan. Samaan aikaan kun Maarianhaminassa juhlittiin, jaettiin Helsingissä himmeämpiä mitaleja. Vaisu hymy ja kohtelias kädenpuristus. Hopea mitali kaulaan ja nopeasti pois tilanteesta. Yhtä nopeasti HJK:n pelaajat ottivat mitalin pois kaulasta. Kaikkien pelaajien ilmeet kertoivat pettymyksestä. Mestaruus oli hävitty ja hopea taidettiin kokea häpeänä.

Jäin miettimään, miksiköhän näin on?

Osaltaan tunnelmaan varmasti vaikuttaa historia: onhan HJK:ta kuitenkin pidetty yhtenä Suomen menestyneimmästä seurasta. Siinä pelaaminen jo sinänsä ikään kuin velvoittaa voittamaan. Kulttuuri taustaoletuksineen vaikuttaa meidän jokaisen arvioon siitä, miten yhteisössä toimitaan ja mitä kultakin odotetaan. Jos esimerkiksi toinen helsinkiläinen veikkausliigajoukkue HIFK olisi voittanut hopeaa, kyseessä olisi ollut sensaatio eikä pelaajien riemulla olisi ollut rajaa.

Luonnollisesti odotukset vaikuttavat aina toimintaan. Paperilla ja käytännössäkin HJK:lla oli ja on hyviä pelaajia, valmentajasta puhumattakaan. Näin ollen voisi ajatella, että on luonnollista odottaa mestaruutta. Ja kun se ei tule, pettymys on suuri. Harvoin me ihmiset todelliseen tapahtumaan petymme, vaan etupäässä odotuksiimme, jotka eivät aina toteudu toivotulla tavalla.

Joskus toki pettymys kertoo tavoitteen asettelusta ja sen epäonnistumisesta. Jos kauteen lähdettäessä mestaruus on ainoa tavoite, hopea on häviö ja pettymys kenelle tahansa. Toisaalta kyllähän tavoitteita tarvitaan. Ne kertovat suunnan, johon kuljetaan. Ne ohjaavat valintoja, joita tehdään. Ne auttavat myös arvioimaan, onko joukkueen toiminta sellaista, jolla tavoitteisiin voidaan päästä. Parhaaseen lopputulemaan usein pääsee joukkue, jonka koko kausi edustaa ikään kuin kasvutarinaa. Näin pikkuhiljaa rakentuu arki, jossa toistuu muun muassa merkitykselliset harjoitukset ja onnistumista tukevat ajatus- ja kokemusmallit. Tosin joskushan tavoitekeskustelu voi luoda painetilan, jota ei osata purkaa eikä käsitellä. Näin se luokin niin kutsutun pakkokulttuurin, jossa voittamisesta tulee pakko ja jos urheilussa on pakkoa, se ei suju. Tämä pohdinta menee jo kauas HJK:sta, mutta on tärkeä asia muutoin mille tahansa joukkueelle.

Lienee hyvä myös muistaa, että vaikka valmistautuminen ja kasvu kohti kauden tärkeimpiä otteluita olisi ollut todella hyvällä tasolla, jotain voi mennä pieleen viime metreillä. Toisin sanoen, vaikka joukkueen potentiaali on hyödynnetty ja esille tulevat mahdollisuudet käytetty, viime metreillä voi tapahtua jotain, mikä rikkoo tai haittaa onnistumista kauden tärkeimmissä peleissä. Tapahtumiin puuttuminen keskellä tärkeitä otteluita ei ole helppoa.

Ja toisaalta, urheilussa, jos missä, joutuu itse kukin joskus nöyrtymään sen edessä, että toinen oli vaan paljon parempi.

Kaksi minuuttia ja 50 sekuntia

Eilen 18.10.2016 tehtiin jälleen suomalaista jääkiekkohistoriaa. Viisitoista vuotias Mikkelin Jukureiden Mikko Kokkosesta tuli nuorin SM - liigaa pelannut jääkiekkoilija.

- Kaksi minuuttia ja 50 sekuntia.

- Viisi vaihtoa.

- Jääkiekkohistoriaa.

Mikko Kokkoselle eilinen oli ikimuistoinen. Hänellä on varmaan jo tuossa iässä lähes kaikkea, mitä jääkiekkoilijalta vaaditaan. Hänellä on mahdollisuus olla tulevaisuudessa yksi parhaimmista suomalaisista jääkiekkopuolustajista. On upeaa nähdä nuorissa tulevaisuuden lupauksissa intoa, halua ja tarmoa urheilun suhteen. Nuorelle itselleen on aina upea mahdollisuus päästä pelaamaan SM -liigaa, oli hän sitten 15 tai 16 vuotias, kuten meillä muutama muu pelaaja on ollut liiga debyytissään. Harva sellaisesta kunniasta kieltäytyisi.

Jäin kuitenkin miettimään, mitä tämä kertoo suomalaisesta jääkiekosta? Onko niin, että meillä on vaikea pitää suomalaisia huipputason junioreita omissa joukkueissa? Onko ns. isojen joukkueiden tai Pohjois-Amerikan juniorisarjojen imu niin kova, että nuorille lahjakkuuksille täytyy antaa porkkanana jopa SM-liigan pelejä. Vai kertooko tämä nuorten tulevaisuuksien paremmasta pelillisestä tasosta kuin mitä aikuiset pelaajat ovat tällä hetkellä – toivottavasti ei kuitenkaan.

Karrikoin kovasti, mutta mietin myös, paljonko tästä historiallisesta tapahtumasta oli pelillisesti hyötyä kotijoukkueelle ja miten se vaikutti vastustajajoukkueen peliin henkisesti?  Isät vastaan pojat peleissäkään ei mennä ihan täysillä. En katsonut peliä, mutta mietin, miten vastustaja nuoren kohtasi.

Tai ehkä kyse onkin mielettömän hyvästä markkinoinnista. Mikkelin Jukurit sai varmasti satoja sellaisia ihmisiä katsomoon, jotka muuten eivät olisi otteluun tulleet. Urheilu elää erilaisista ennätyksistä ja on mielenkiintoista todistaa tällaisia tapahtumia. Lehdissä ja sähköisessä mediassa oli koko sivun juttuja Mikkelin Jukureista ja kyseisestä nuoresta. Pelasiko eilen tai aikaisemmin tällä kaudella liigassa joku noin ns. aikuinen parikymppinen pelaaja ensimmäistä liigaotteluaan?  Luultavasti, mutta näin suuria otsikoita se ei varmasti saanut.

Ihmiset haluavat sankaritarinoita. Jukureissakin on tiedostettu tämä. Jos tämän debyytin jälkeen ei tulekaan enää peliaikaa, niin ainahan voi vedota siihen, että eihän sota yhtä miestä kaipaa tai poikaa.

Ja lopuksi, miten viisi vaihtoa liigapelissä kehittää nuorta pelaajaa? Miesten harjoitukset ovat varmasti kovempia, mutta voisin kuvitella, että 25 vaihtoa alempien sarjojen peleissä on varmasti kehittävämpää. Toisaalta henkisesti tällaisella debyytillä on iso merkitys – ehkä sitä sillä haettiinkin? Lisää buustia ja intoa pysyä kotipaikkakunnalla ja Jukureissa.

Urheilussa huipulle?

Olin huippu-urheilun verkostopäivillä ja kuuntelin erittäin mielenkiintoisia esityksiä. Aloituspaneelissa oli eri lajien urheilijoita ja valmentajia keskustelemassa kansainvälisen huippu-urheilu tason vaatimuksista ja omasta tai lajin urheilijapoluista.  Esille nousi hyvin erilaisia vaatimuksia ja tarinoita. Mielenkiintoinen oli Hannu Möttölän avaus urheilijan arjesta koripalloammattilaisena. Hänen mukaansa joka päivä oli taistelua ja kilpailua pelipaikasta. Jokaisen harjoituksen aikana tuli tehdä vaikutus ja osoittaa, että on paikkansa ansainnut vielä huomennakin. Laakereille ei voinut jäädä lepäämään. Turhia harjoituksia ei ollut.

Suomessa puhutaan paljon urheilijan polusta ja siitä, mitkä asiat ennustavat menestymistä. Tutkimuksia aiheesta on toki tehty ja voisin luetella ne yleistykset, jotka etupäässä mainitaan. Mutta miten oikeastaan voidaan ennustaa, mikä asia tai tekijä luo menestymisen? Miten historia auttaa meitä ennustamaan tulevaa? En tarkoita, etteikö keskustelua tule käydä ja tulevaisuutta suunnitella tämän johdosta. Se on toki tärkeää. Mietin lähinnä sitä, mitkä asiat nousevat esille ja mitkä eivät.

Esimerkiksi miten oleellista on sisäinen kilpailu paikasta? Vai olisiko keskeinen tekijä kuitenkin oma sisäinen palo, joka kestää tuiskut ja tuiverrukset. Vai voisiko menestykseen johtaa se, että liikunta vaan on niin hauskaa. Näin sitä haluaa olla mukana ja jaksaa harjoitella – ihan vaan ilosta. Vai kenties ympäristö, joka ohjaa liikunnan pariin: se on helppoa ja onnistuu ilman suurta vaivannäköä – vanhemmilta. Siksi sinne viedään tai toivotaan lasten menevän.

Kun pyrkii nostamaan menneisyydestä oleellisia asioita, ne ovat aina värittyneitä. Värittyneitä sen suhteen, mikä omasta mielestä oli itselle merkityksellistä ja minkä haluaa jakaa. Ne ovat värittyneitä myös sen suhteen, mikä on yleinen eetos, miten aiheesta puhutaan. On luonnollista hakea muistista tarinoita, jotka istuvat yleiseen eetokseen aihealueesta. Ne ovat värittyneitä myös siksi, että kysyjä ohjaa vastaajan kaivamaan asioita, joita itse pitää tärkeinä. Entä millaisia vastauksia saataisiin, jos vastaajina olisi ne juuri huipun rajamailla olevat, jotka esimerkiksi lopettivat tai joutuivat lopettamaan oman urheilunsa?

Ennustusten tekeminen ei ole helppoa. Ei ole helppoa sanoa, minkälainen polku on oikea ja mikä väärä. Siksi onkin ehkä hyvä, että edetään monella saralla. Näin voi jokin niistä osa-alueista oikeasti tukea menestystä.  Oli se sitten oikein tai väärin valittu polku.

Pystyt kyllä! - kohtaamisen haaste

Huomaan urheiluvalmentajan roolissa käyttäväni usein termejä, joiden tarkoitus on kannustaa ja saada urheilijat yrittämään entistä enemmän, kuten esimerkiksi:

”Saat sen kyllä”

”Rohkeasti vaan”  

”Pystyt siihen”

Kuvittelen myös, että se tehoaa. Ainakin nuorilla jääkiekkoilijan aluilla vauhti kiihtyy.

Jäin miettimään kannustusta ja motivoitumista ylipäätään. Mikä on se sana, ilme tai kohtaaminen, joka motivoi ja kannustaa juuri oikealla tavalla? Tiedän, että omat kannustukseksi tarkoitetut sanat eivät aina uppoa. Ei kukko käskemällä laula eikä alakulo sanomalla katoa. Tällaiset ”pystyt kyllä” väärässä paikassa ja väärin ajoitettuna voivat rikkoa enemmän kuin rakentaa.

Ehkäpä kysyminen, mitä toinen haluaa tai mikä olisi nyt hyväksi, voi toimia hyvänä tapana pysähtyä pohtimaan, mitä itse oikeasti haluaa.

Tai toisen kokemuksen ja toiminnan sanottaminen voi olla pysäyttävää ja saada ihmisen itsensä toimimaan tarpeidensa mukaisesti. Tällöin sitä ikään kuin toimii peilinä toisen kokemukselle.

Joskus taas tomera sanominen voi olla oikea tapa puuttua. Joskus sitä lähtee tekemään vasta, kun toinen käskee ja joskus tällainen lähteminen oikeasti tuottaa juuri sen hyvän olon ja onnistumisen, mitä sillä kohtaa kaipasi.

Onnekseni valmentamani nuoret ja ihmiset, joiden kanssa teen töitä, ovat joustavia ja tuntuvat poimivan juuri ne asiat, jotka heille sopivat parhaiten. Ehkä vuorovaikutuksessa oleellista onkin olla aito ja toimia ihan vaan sen intuition varassa, joka sillä hetkellä on läsnä. Intuitio perustuu kuitenkin myös taustalla olevaan tietoon ja taitoon, jota on kertynyt. Josko asia on muillakin kohtaamisissa kuten eräs asiakkaani ilmaisi:

 ”Parasta on se, että et varo, miten olet suhteessa minuun”.

Onnellisuus - ikään vai tapahtumiin liittyvä haaste?

Google haulla tulee yli puolitoista miljoonaa linkkiä alle puolessa sekunnissa, kun laittaa hakusanaksi sanan onnellisuus. Karrikoiden netistä löytää nopeasti, mitä onnellisuus on ja miten voi olla onnellinen. Ohjeet vaihtelevat noin seitsemästä neljääntoista/viite.

Joskus mietin, miten tästä elämästä on tullut niin monimutkaista. Vai onko se aina ollut sitä? En vaan muista kuulleeni edesmenneiltä isovanhemmiltani tai aikanaan, kun työskentelin sotaveteraanien kanssa, heidän suustaan tällaista pohdintaa onnellisuudesta, mitä nyt kuulee harvasepäivä. Kuulin kyllä tarinoita puutteesta, sodan kauheudesta ja raskaasta työnteosta. En päivittelyä siitä, mitä nyt on tai ei ole. En valitusta siitä, mitä on jäänyt saamatta tai miten elämä on mennyt ohi.

Tällä hetkellä puhutaan paljon kiitollisuudesta, hitaasta elämästä ja taidosta nauttia vallitsevasta hetkestä. Ehkä näiden käsitteiden takana ovat ne viisaat ikäihmiset, jotka ovat nähneet ja kokeneet riittävästi. Elämän rajallisuus on ehkä myös pakottanut heitä katsomaan elämää suoraan silmiin. Elämän rajallisuus asettaa myös asiat mittasuhteisiin.

Ehkä ikä tuo tullessaan viisautta. Kokemukset opettavat. Onko niin, että onnellisuutta etsitään, kunnes ikä tai riittävän kovat kokemukset opettavat tajuamaan elämän ytimen. Kun on nuori, sitä haluaa ahnaasti kokea, saavuttaa paljon ja kiertää maailman ympäri. Keski-iässä toivoo, että olisi kokenut enemmän, tajunnut mennä silloin kun vielä pystyi. Ikäihmisenä sitä ehkä katsoo arvostaen, itselleen myös anteeksiantaen ja myötätuntoisesti elettyä elämää. Kaikki ei ehkä mennyt kuten Strömsössä, mutta tässä ollaan.

Toisaalta esimerkiksi ikävät tapahtumat ja onnettomuudet eivät katso ikää. Jo nuori voi joutua kamppailemaan, jotta selviytyisi hengissä. Tällaiset suuret kriisit ovat elämän käännekohtia; oli elämä ennen sitä ja sen jälkeen. Ei ole harvinaista muuttaa elämänsä suuntaa kokonaan jonkun ikävän tapahtuman jälkeen. Myöskin arvot ja onnen kokeminen voivat muuttua. Kokeen numero tai harrastuksessa sattunut välikohtaus tuntuu pieneltä sen rinnalla, mistä juuri selviytyi.

Ehkä onkin niin, että onnellisuuden syvin olemus paljastuu ihmiselle vasta sitten, kun rajat tulevat vastaan. Joko niin, että ne voi ylittää kokien suurta onnea hetkeksi tai sitten niin, että asia päättyy, tajuten arvostaa ja olla onnellinen siitä, mitä oli.

Psykoterapeuttia etsitään

Minulle on tullut paljon kyselyitä psykoterapiasta. Tällä hetkellä on tullut pyyntöjä liittyen suoraan johonkin tiettyyn terapiaan tai sen osaan, esimerkiksi ”teetkö skeematerapiaa?” tai ”tarvitsen traumaterapiaa” tai ”minulle suositeltiin kognitiivis-behavioraalista terapiaa”. 

Jäin miettimään, mistä tämä kertoo? 

Tietenkin on hienoa, että asiakkaat ja palveluja tarjoavat tahot ovat tietoisia erilaisista viitekehyksistä ja menetelmistä. Valveutumisesta on aina hyötyä. Joskus tosin tuntuu, että tässä on menty liian pitkälle. 

Tutkimusten mukaan psykoterapian tuloksellisuuteen vaikuttaa eniten psykoterapeutin ja asiakkaan välinen vuorovaikutus ja yhteistyösuhde. Vuorovaikutukseen kuuluu muun muassa yhteyden luominen ja toisen todellisuudesta kiinni saaminen ja sen toiselle osoittaminen. Näin ajatellen suorat pyynnöt tietynlaiseen terapiaan ihmetyttävät. Toisaalta jokainen kliinikko tarvitsee jonkinlaisen teorian ajattelun välineeksi. Näin ollen voidaan ajatella, että on välttämätöntä, että on olemassa erilaisia teorioita ja lähestymistapoja ihmisyyteen. Mikään teoria ei kuitenkaan ole täysin aukoton.

Miten kokeneet psykoterapeutit sitten toimivat? 

Sen lisäksi, että mietin omaa tekemistäni, tein pienen kyselyn (kysely ei kata kartoituksen, saati tutkimuksen kriteereitä) kokeneille psykoterapeuttikollegoille, minkälaisen viitekehyksen alla he työskentelevät ja minkälaisia menetelmiä he käyttävät.

Vaikka otos oli todella pieni, tulos oli varsin selkeä. Kokeneet psykoterapeutit tuntuvat hyödyntävät erilaisista teorioista ja viitekehyksistä itselleen istuvimmat osiot. He ikään kuin tekevät synteesin näistä teorioista itselleen. He näyttävät uivan kuin kala vedessä eri viitekehysten ja teoreettisten käsitteiden meressä.

Menetelmien osalta näyttäisi pätevän sama. Kokenut terapeutti käyttää suvereenisti erilaisia menetelmiä. Psykoterapeutin oma teoreettinen ja kokemuksellinen viisaus kertoo, mitä menetelmää hän missäkin kohtaa käyttää ja mihin suuntaan hän asiakkaan prosessia milläkin kohtaa ohjaa.

En tiedä, mihin suuntaan psykoterapian tulevaisuus menee, mutta mietin, tuleekohan aika, jolloin voidaan yleisesti vain puhua psykoterapiasta ja siitä, että se voi auttaa ihmistä kärsimystensä äärellä.

Tuki urheilussa

Helsingin Sanomissa oli tiistaina (13.9.) juttu valmentajan paineista, epäonnistumisen kokemuksesta ja siitä selviytymisestä. Teema on tärkeä monella eri tapaa. Ensinnäkin, se avaa kokemuksen tasolla, millaista pettymysten keskellä on olla. Toiseksi, se mahdollistaa kertoa, mitä ja millaista tukeminen tosiasiassa on. Kolmanneksi, se antaa mahdollisuuden miettiä, mitä tehdä tilanteessa, jolloin huomaa, että jotain on pielessä.

Tukeminen herättää monenlaisia mielikuvia: olkapää, jota vasten voi itkeä, fyysinen huolehtiminen, kun ei itse jaksa tehdä ruokaa tai pysty liikkumaan tai keskustelukumppanina oleminen. Miten tukea siis valmentajaa?

Valmentajien tukeminen voidaan nähdä taitojen oppimisena ja osaamisen lisääntymisenä. Parhaimmillaanhan työnohjaus, coaching ja mentorointi lisäävätkin valmentajan osaamista teemoista, joita on haluttu työstettävän. Kokemukseni mukaan tukeminen on kuitenkin harvemmin taitojen oppimista. Itse asiassa se on etupäässä rinnalla kulkemista, emotionaalista tukea ja kokemusten työstämistä muotoon, joita valmentaja jaksaisi kantaa ja jotta hän taas pääsisi eteenpäin. 

Psyyken jälkihuolto ja -hoito on tärkeää niin valmentajalle kuin urheilijallekin. Yhtä tärkeää kuin miettiä tukemista, on oleellista miettiä, mitä tehdä tilanteessa, jossa huomataan, että kaikki ei ole kunnossa. Ennen kaikkea kilpailutilanteessa, jos kaikki ei mene niin kuin olettaisi tai pitäisi, on tärkeää, että paikalla on joku, joka tietää, mitä tehdä sellaisessa tilanteessa.

Mielestäni on tärkeää, että emme oleta valmentajan osaavan tukea ja auttaa urheilijaa jokaisessa eteen tulevassa asiassa. Valmentajan ei tarvitse osata. Onneksi Suomessa terveydenhuollon asiantuntijat alkavat olla jo osa valmennustiimiä. Näin voimme päästä tilanteeseen, jossa valmentajalla ja urheilijalla on apua saatavilla mahdollisimman nopeasti. 

Mistä säästetään?

Kun rahat ovat tiukalla eikä tulosta tule, tulee säästää jostain. On mielenkiintoista seurata, miten organisaatioissa toimitaan. Etupäässä suurin menoerä on henkilöstökustannukset. Niinpä niistä säästetään. Usein säästöt kohdistuvat sinne, missä raha tehdään eli tuotantoon ja sinne, missä työ tehdään eli ruohonjuuri tasolle. Tämä näkyy niin bisnespuolella kuin urheilussakin.

Karrikoiden voisi tilannetta kuvata linnan ja linnan herran avulla: kun linna on rakennettu, linnan herra ei hevillä linnastaan luovu. Jos rahat loppuvat, kansa kärsii, ei linnan herra, vaikka linna olisi alun perin rakennettu itse kansaa varten.

Miten tämä on mahdollista?

On inhimillistä, että ihminen ei mielellään luovu saavutetuista eduista. Niiden eteen on kuitenkin tehty paljon työtä. Saavutetuilla eduilla on pitkä ja joskus jopa verinen historia. Joskus ne edustavat arvoja, identiteettiä ja tiettyä eetosta, eivät pelkästään taloudellisia etuja.

Yhtä inhimillistä on pitää kiinni omasta asemasta. Linnan herrana näkee (tai ainakin kuvittelee näkevänsä), mitä kohti mennään ja toisaalta, mikäli linnan herra jättäisi paikkansa, kuka toimintaa johtaisi?

Toisaalta valta myös sumentaa helposti näkemästä ruohonjuuritasolle. Visiot ja kauniit ajatukset, miten strategiat jalkautetaan voivat olla valovuosien päässä käytännön työstä ja arjesta. Näin parhaana mahdollisena lopputuloksena nähdään säästö sieltä, minkä toiminnasta ei enää oikein tiedä itsekään.

Joskus säästöt myös kohdistuvat systeemissä niihin, joiden työstä ei ole ollut näkyvää hyötyä. Tämä kismittää kohteena olevia, herättää halua puolustautua ja perustella omaa asemaansa. Kokonaisuuden kannalta voi oikeasti kuitenkin olla totta se, mitä nk. linnan herra tai herrat sanovat: tuotto suhteessa panokseen ei riitä tai on olematon.

Sieltä säästetään, mistä voidaan ja mikä ei ole riittävän tuottoisaa tai arvokasta säilytettäväksi, vaikka se vaikuttaisi lyhytnäköiseltä, järjettömältä tai ajattelemattomalta.

Uudistu ja innostu!

Nyt kun kesälomat ovat takana, virtaa tulisi olla ja intoa lähteä rakentamaan uutta kohti tulevaa. Kevään pitkät päivät, mahdolliset isotkin muutokset, epäonnistumiset tai pettymykset ovat taaksejäänyttä elämään. Elämä menee eteenpäin, mikset siis sinäkin?

Jokaisen virrassa pysyvän tulisi olla innoissaan, lähteä uudistuneena kohti vuoden vaihdetta. Miksi?

Jotta bisnes kukoistaa, jotta omistajat saavat rahaa, jotta valtaa pitävät ovat tyytyväisiä, jotta asiat muuttuisivat tai jotta itse olisi tyytyväinen itseensä.

Joskus tuntuu, että rattaat pyörivät liian nopeasti. Ihminen ei toivu asioista niin nopeasti kuin nykymenossa odotettaisiin, asioihin sopeutuminen ja tapahtumien työstäminen vie aikansa.

Jos akku on tyhjä, se ei käynnisty ilman riittävää latausta. Jos oma säiliö on täynnä, sitä on vaikea uudistaa, kun ei ole tilaa. Jos mielessä myllertää edelliset asiat, on todella vaikea innostua uudesta.

Mitä tapahtuisi, jos ei uudistuisikaan. Koska se, että kuvittelee uudistuvansa, ei tarkoita, että todellisuudessa edes uudistuu. Etupäässähän me ihmiset toistamme itseämme. Samat virheet, ihmiset ja toimintatavat vuodesta toiseen, viis katastrofin suuruudesta. Eli mitä, jos ei tietoisesti edes leiki uudistumista? Antaisi ajan kulua ja katsoisi, mitä tapahtuu.

Entä jos ajan antaminen jo sinänsä lisäisi tilaa ajatella asioita uudella tapaa. Entä jo tällaisen tilan antaminen luontaisesti loisi pohjan uudistumiselle ja innostumiselle?

Pakolla otetaan kyllä mehut irti, mutta pitkällä tähtäimellä taataan toistot, jotka eivät tue uudistumista. Toisaalta turvallisempaa on pyöriä oravanpyörässä kuin pyrkiä muuttamaan sen suuntaa. Helpompaa kuin muuttaa suuntaa on hypätä siitä pois ja innostua jostain muusta. Uudistua, mutta ei siellä, missä alun perin oli.

Tällä tavalla vain valitettavasti menetetään ne osaavimmat, jotka oikeasti voisivat uudistaa ja innostaa koko systeemin.

Mihin peilataan Rion tulosta?

Rion Olympialaiset ovat ohi. Mitalisaalis oli Suomen historian heikoin. Toisaalta toivon, että tämä nostaa nyrkkeilijä Mira Potkosen mitalin arvoa – ennen kaikkea hänelle itselleen.

Jäin kuitenkin miettimään tulevia olympialaisten jälkiselvityksiä, joita varmasti tehdään sekä olympiakomiteassa, lajiliitoissa että yksittäisen valmennustiimin sisällä. Olympiakomitealla sen uskoisi olevan helpompaa kuin muilla, koska varsinaista tulostavoitetta ei ollut (tai ei ainakaan sanottu julki). Toisaalta, jos ei ole tulostavoitetta, miten arvioida tulosta?

Tällaista taustaa vasten myös Kojonkosken pettymys kisojen saalista hieman ihmetyttää. Vai olisiko niin, että odotuksia oli kuitenkin, vaikka niitä ei sanottu julki? Näin ajatellen voi miettiä, kumpi on parempi – julkisanottu ja selkeä tulostavoite vai ei ilmoitettua tavoitetta, mutta johdolla julkilausumattomia odotuksia menestymisen suhteen?

Lajiliitoilla arviointityö on vaikeampaa: resursointi, tuen määrä ja laatu, maajoukkuetoiminta ja siinä onnistuminen, lienevät teemoja, joita käydään läpi. Toisaalta työn arviointi on helppoa, jos on asetettu tavoitteet. Useimmilla lajiliitoilla oli – he tuntevat urheilijansa paremmin.

Valmennustiimillä, jossa urheilija itse on keskiössä, arviointityö on uskoakseni vaikein ja samalla helpoin. Vaikeaa siitä voi tehdä se, että läheltä on vaikea nähdä ”metsää puilta”. Helppoa taas sen vuoksi, että varmasti koko tiimillä on tiedossa, mikä on mahdollista ja mikä ei. Tavoitteet ovat kirkkaana ohjanneet valmennustoimintaa jo pitkän aikaa.

Tavoitteet ohjaavat toimintaa. Ne antavat suunnan, mitä kohti mennään. Ilman tavoitetta toiminta olisi poukkoilevaa ja satunnaisten yllykkeiden ohjaamaa. Tavoitteita voidaan rakentaa eri tavalla ja eritasoisesti. Tehtiin niin tai näin, oleellista on prosessin lopussa arvioida tulosta suhteessa asetettuihin tavoitteisiin. Jos esimerkiksi tavoite on hyvä joukkuehenki tai hyvä fiilis tekemisessä tai hyvinvoiva ihminen, tulisi loppuarvioinneissa tulosta verrata edellä mainittuihin tavoitteisiin, ei sijoitus- tai suoritustavoitteisiin. Toisin sanoen, millainen ilmapiiri oli? Millaista oli tehdä tai toimia kilpailussa? Miten hyvinvoivaksi ihminen koki itsensä?

Joskus tuntuu, että häntä heiluttaa koiraa. Arviointi tehdään, mutta suhteessa eri tavoitteisiin kuin alun perin oli sovittu.

Toivon todella, että ne ihmiset, jotka oikeasti tietävät, mitä on tehty ja mitä ei tehty, saavat itse rauhassa käydä läpi, mitä näin jälkiviisaana tekisivät toisin. Toivottavasti katsoen riittävän etäältä, jotta hyvä valmentautuminen saa ansaitsemansa arvon eikä sitä heitetä hukkaan vain arvioiden sijoitustavoitetta.