Valmennuskauden tilinpäätösaika - mukavuusrajojen ulkopuolella?

Valmennuskausi päättyi juuri – ja päätin samalla myös oman yhteistyöni kyseisen joukkueen kanssa. On yhteenvedon aika.

Valmennus vei aikaa, mutta se antoi paljon. Muilta valmentajilta opin lajin lisäksi myös erilaisia tapoja valmentaa. Valmentaminen opetti myös huomaamaan itsestä uusia puolia – näistä kaikki eivät olleet imartelevia.

Huomaan, että asioiden pohtiminen on minulle helppoa. Tosin psykologin työssä pysähtyminen on asian ydintä – sanat ovat työvälineeni, vaikka havainnoin ja puen sanoiksi myös ei-kielellistä viestintää. Valmentajana taas tuntui, että tapahtumat olivat nopeita. Harjoituksissa muistan, että sanat tulivat suustani ja eleet kehostani lähes intuitiivisesti, miettimättä. Hyvässä ja pahassa.

Tavoitteena minulla oli ja on valmentajana antaa urheilijoille aika, paikka ja mahdollisuus kehittyä urheilijana fyysisesti, sosiaalisesti ja henkisesti (vähintään niissä osa-alueissa, joista vastasin/vastaan). Toisaalta koen, että nuorilla (miksei vanhemmillakin) liikkumisen ilo, onnistumisen kokemukset ja myönteisen minäkuvan vahvistaminen ovat ensi sijaisen tärkeitä. Kun on hyvä olla, uskaltaa kokeilla ja mennä. Kun uskaltaa kokeilla ja mennä, oppii uutta. Uuden oppiminen taas ruokkii pystyvyyden tunnetta, mikä mahdollistaa taas seuraavan taitotason. Jne. Käytännössä hektisessä arjessa en ole vakuuttunut, että asiat olisivat aina menneet noin soljuvasti.

Itselleni oleellista on se, että jokainen valmentamani nuori voi edetä omalla taitotasollaan arvostusta ja hyväksyntää kokien. Käytännössä itse asiassa aika harvoin arvioin valmennustilannetta sen suhteen, miten otin urheilijat kokonaisvaltaisesti huomioon.

Entä sitten arvostamani asiat, kuten esimerkiksi oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus? Valitettavan usein äänekäs sai enemmän tilaa kuin hiljainen. Hiljainen jäi helposti liian vähälle huomiolle. Tunnustan myös, että motivoituneet saivat enemmän huomiota kuin ei motivoituneet. Motivoitumisen tason luonnollisesti määrittelin sillä, a) miten tottelee, b) miten nopeasti tulee paikalle, kun kutsun ja c) miten tehokkaasti ja yritteliäästi tekee haluamiani asioita. Näin jälkiviisaana sanoisin, että kyseiset asiat eivät luonnollisestikaan takaa sitä, että kaveri on motivoitunut itse lajiin ja tekemiseen, mutta kertovat, että ainakin kaverilla oli motivaatiota miellyttää valmentajaa.

Kolikon kääntöpuolella näen, että valmennettavani kehittyivät ja tekivät hyvällä sykkeellä töitä. Treenejä odoteltaessa valmennettavani tulivat kertomaan mieltä painavista asioista ja itselle mieluisista kokemuksista. Harjoituksissa he halusivat kokeilla uusia temppuja ja näyttää oppimiaan asioita.

Koen, että olin hyvä työssäni. Valmentaminen oli myös hauskaa. Se tuotti aidosti iloa myös itselleni. Mielestäni oli upeaa nähdä, kun urheilijat kehittyivät. Oli ja on edelleen hienoa innostua ja heittäytyä tekemisen riemuun mukaan!

Sanotaan, että tyytyväisyys päättää kehittymisen. Aina voi tehdä paremmin ja pyrkiä kehittämään itseä – se on loputon suo. Ehkä kohde kehittymiselle pitääkin valmentajana suunnata siihen, mikä ei oikeasti suju eikä niihin aisoihin, mitkä jo osaa ja joita voisi hieman vielä parantaa. Mukavuusrajojen sisäpuolella on helppo hieman ”tuunata” omia toimintatapoja, mutta mukavuusrajojen ulkopuolella ei – koska siellä oleminen tuntuu.

Arvokkaita arvioinnin hetkiä valmentajille - ja miksei muillekin ihmis-suhdetyöntekijöille!

Intohimoon valmennuksessa tarvitaan myös hyviä työoloja

Suomessa puhutaan, miten intohimoa, innokkuutta, halua ja tahtoa tarvitaan suomalaisessa urheilussa ohi lajirajojen. Tämä on tärkeä tavoite, mutta edellyttää syntyäkseen myös hyviä työolosuhteita. Hyvät työolot vahvistavat valmentajan intoa, iloa ja hyvinvointia työssä. Hyvillä työoloilla voidaan tarkoittaa fyysisiä, henkisiä, sosiaalisia ja organisatorisia tekijöitä. Työolotekijät voidaan jakaa työn vaatimuksiksi ja voimavaroiksi. Oman kokemukseni mukaan valmennustyöstä puhuttaessa työoloista on helpompi muuttaa työn voimavaratekijöitä kuin vaatimustekijöitä. Esimerkiksi median, yleisön tai vanhempien tuomia paineita on hankala poistaa. Sen sijaan sosiaalista tukea on helpompi vahvistaa.

Väitöstutkimukseni mukaan valmentajien hyvinvointiin vaikuttavat ennen kaikkea työn voimavarat. Mitä haasteellisemmaksi valmentaja työnsä kokee, mitä selkeämpi työrooli hänellä on ja mitä enemmän hänellä on hallinnan tunnetta, sitä paremmin hän voi eli on työssään energinen, ylpeä, sinnikäs ja innostunut. Ja kääntäen, mitä vähemmän valmentajilla on työn voimavaratekijöitä, sitä enemmän heillä on työuupumusta. Mikäli valmentaja ei saa käyttää työssään tietotaitoaan, eikä työllä ole selkeää tavoitetta eikä valmentajalla selkeää tietoa siitä, mitä häneltä odotetaan, on selvä, että uupuminen tällaisissa olosuhteissa on todennäköisempää. Tutkimukseni mukaan työn voimavarat sekä vähentävät työuupumusta että lisäävät hyvinvointia työssä.

Työssä olevat voimavarat pitävät myös valmentajan omassa työssään. Eli mitä enemmän valmentajalla on hallinnan kokemusta työssä ja mitä oikeudenmukaisemmaksi hän kokee johtamisen, sitä vähemmän hänellä on työnvaihtoaikeita. Toisin sanoen, kun valmentaja on tyytyväinen esimiessuhteeseen, tekemänsä työn laatuun ja kykyynsä ratkaista ongelmia työssään sekä ylläpitää hyviä suhteita urheilijoihin, hän tuskin harkitsee työpaikan vaihtoa. Urheilijoiden eteenpäin vieminen edellyttää pitkäjänteistä työtä. Siinä tuskin auttaa, jos valmentaja vaihtuu vuosittain. Tämänkin vuoksi valmentajien työnantajatahojen kannattaa panostaa voimavaratekijöihin työssä.

Usein valmennuksessa puhutaan olosuhdetekijöiden, valmentajan ja urheilijan välisestä suhteesta – ikään kuin kolmion eri kulmina. Jos kuviona käytetään kolmiota, näkisin yhtenä kolmion kulmana paremminkin urheilijan ja valmentajan lisäksi työkalut. Kolmion pohja on vallitsevat työolotekijät tai olosuhdetekijät. Se on pohja, joka tulisi saada kantamaan niin valmentajaa kuin urheilijaakin. Urheilussa pohjaa voi vankistaa työn voimavaratekijöillä. Työkalut ovat valmentajan (ja miksei urheilijankin) osaamista. Tämä vaatii yhtä lailla panostamista ja toisaalta rajojen laittamista: valmentajankaan ei tarvitse osata eikä tehdä kaikkea itse.

Intohimoista valmentamista hyvissä työoloissa!

Pelkkä motivaatio ei takaa tulosta

Työssäni olen joutunut ja päässyt usein työstämään ihmisten motivaatiota sekä auttamaan ihmisiä motivoinnissa ja motivoitumaan muutokseen. Motivaatio tuntuu olevan päivän sana. ”Onnistu motivoimaan” tai ”motivoi onnistumaan”. Silti kuulen monilta koulutettavilta, että motivoiminen on hankalaa ja kysymyksen, miksi tuloksia ei motivaatiosta huolimatta synny?

Motivaatio tulee alun perin latinan kielestä (movere = liikkua). Tuo sana kätkee oleellisen asian motivaatiosta – se saa liikkeelle. Motivaatio siis virittää ihmisen toimintaan. Se myös suuntaa ihmisen käyttäytymistä ja pitää sitä yllä kohti jotakin tavoitetta.

Pelkkä motivaatio ei kuitenkaan takaa tulosta. Esimerkiksi jollakin on motivaatiota laihtua tai elää terveellisesti tai kohottaa kuntoa. Silti sitä huomaa jokaisen elämäntapamuutoksen jäävän kauniiksi aikeeksi. Ehkä viikon jaksaa tai kuukauden, mutta sitten into lopahtaa. Mistä kyse? Miksi elämäntapojen muuttaminen on niin vaikeaa?

Yksi syy on motivaation taustalla vaikuttavat motiivit, yksittäiset, tilanteissa ohjaavat vaikuttimet, meidän sisäiset tarpeemme. Varsinkin tiedostamattomassa ne saavat meidät toimimaan vastoin yleistä orientaatiotamme (eli motivaatiotamme). Esimerkiksi ihmistä voi motivoida painonpudotus. Illalla tv:n ääressä suklaalevyn syöminen tuntuu ylitsepääsemättömältä houkutukselta: ”aloitan laihduttamisen huomenna” tai ”eihän kaikesta herkusta voi kieltäytyä” – lohduttavin ajatuksin suklaa ja sen päälle muutama muu herkku menee vilauksella. Sisäinen tarve hemmotteluun ja hellyyteen vei voiton, tavalla johon keho on tottunut.

Toinen syy on elämäntilanteeseen liittyvät haasteet. Kiireinen arki, tiukat tilanteet saavat meidät toimimaan tavoilla, jotka ovat meille tuttuja ja turvallisia. Etupäässä elämäntapamuutokset edellyttävät vaivannäköä ja ovat vaikeita. Sitä ei edes välttämättä huomaa, että tämäkin päivä meni vanhojen tottumusten parissa: ”no, huomenna yritän uudelleen”.

Kolmas syy on uskomukset itsestä. Nämä uskomukset ovat itselle faktoja itsestä ja omista mahdollisuuksista. ”Olen ihminen, joka luovuttaa viime metreillä” tai ”Olen mukavuudenhaluinen” tapaiset uskomukset ohjaavat ihmisen toimintaa suuntaan, joka ei tue onnistumista. Omien rajoittavien uskomusten tunnistaminen vähentää niiden voimaa, mutta useimmiten vasta niihin liittyvien pelkojen työstäminen auttaa muuttamaan uskomuksen.

Neljäs syy liittyy systeemiin, jossa elää. Yhteisön näkemykset, tavat ja uskomukset vaikuttavat meihin ja meidän käyttäytymiseemme. Harva ihminen jaksaa vastavirtaan jatkuvasti uida. Jos yhteisö ei tue muutosta, pysyvän muutoksen tekeminen on todella vaikeaa. Osaltaan me elämme kuten yhteisömme odottaa meidän elävän ja olevan, vaikka kuinka motivoisi muuttaa itseä.

Vaikka ulkoinen motivaatio (ja motivaattori) voi tuottaa tulosta, ainakin hetkellisesti, motivoituminen edellyttää mielestäni ennen kaikkea sisäistä työtä. Karrikoiden voisi sanoa, että mieli liikuttaa ja tunteet antavat suunnan. Motivaation vahvistaminen ja ylläpitäminen edellyttää psykologista työtä. Psykologinen työ tarkoittaa tarpeiden tunnistamista, tunnetyöstämistä ja rajoittavien uskomusten muuttamista. Vaivannäköä siis sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Voisihan sitä kokeilla pienin askelin - Mistä vaivannäön aloittaisi? Yksittäisestä teosta? (yksi on parempi kuin nolla). Yksittäisen ajatuksen muuttamisesta? (”en pysty” tilalle ”ehkä voisin”) Yksittäisestä tunteesta? (”yksi ilon hetki/päivä”) Yksittäisestä arvosta? (”optimismin muistaminen”), yksittäisestä tarpeesta? (”hellyys itselle päivittäin”) vai jostain muusta?

Kokeillaanko?

Yksi lisää per päivä

Sosiaalisessa mediassa asiat leviävät nopeasti. Viimeisin buumi on erilaiset yksittäisten lihaskuntoliikkeiden tekeminen: ”tee joka päivä 1-10 kyykkyä enemmän kuin edellisenä päivänä” tai ”pysy lankussa ensin 20 sekuntia ja lisää sitä päivittäin”. Tavoitteena on, että liikkeen tekemisen määrä lisääntyy yhden kuukauden aikana. Idea on mielestäni erittäin hyvä! Kenenkään ei tarvitse ryhtyä kuntokuurille, jossa pitää huolehtia aerobisesta, voima- ja kehonhuolto harjoittelusta erikseen. Riittää, että tekee yhden yksittäisen liikkeen pitkin päivää, silloin, kun tulee mieleen.

Jäin miettimään ideaa henkisen hyvinvoinnin puolelle. Miksi ei joku innokas voisi keksiä ja levittää sosiaalisen median kautta henkisen hyvinvoinnin eri osa-alueita? Ideana, että ei tarvitse ihmisenä kokonaan muuttua ”paremmaksi tai tehokkaammaksi”, riittää, että tekee yhden hyvän asian päivässä.

Tässä muutamia esimerkkejä:

1)      Meditoi hyvinvointia.

Aloita yhden minuutin meditaatiolla, jossa suuntaat huomion hengitykseesi. Aina, kun huomaat huomiosi siirtyvän johonkin muualle, palauta se takaisin omaan hengitykseen.

Tee harjoitus päivittäin niin, että joka päivä lisäät siihen yhden minuutin lisää. Kuukauden viimeisenä päivänä meditoit siis noin 30 minuuttia.

 2)      Katso silmiin.

Aloita tämä kuukausi katsomalla jotain tuntematonta ihmistä silmiin, ei ohi menevä sadasosa sekunti, vaan niin, että näet toisen. Lisää seuraavana päivänä ihmisten määrää aina yhdellä. Näin kuukauden lopussa viimeisenä päivänä katsot silmiin noin kolmeakymmentä sinulle vierasta ihmistä.

 3)      Puhu vieraille.

Aloita sanomalla jollekin tuntemattomalle huomenta aamulla. Lisää ihmisten määrää joka päivä, myös sanoja voit muuttaa. Kysy kaupassa, juttele kassalla, moikkaa bussissa vierustoveria ja tervehdi hississä. Kuukauden lopussa yhtenä päivänä olet jutellut siis 30 tuntemattomalle ihmiselle.

 4)      Hymyile päivittäin.

Aloita hymyily niin, että hymyilet kohdissa, joissa et luontaisesti hymyilisi (esimerkiksi kun kävelet ruuhkassa tai kuuntelet jonkun huonoa vitsiä) – hymyile ensin yksittäisessä kohtaamisessa. Lisää hymyn määrää erilaisiin tilanteisiin: linja-autokuljettajalle, naapurille ja lenkillä vastaantulijalle. Kuukauden lopussa hymyilet noin 30 kertaa päivässä.

 5)      Osoita kiitollisuutesi.

Aloita kuukausi kiittämällä yhdellä ylimääräisellä kiitoksella/ päivä. Eli jos jo automaattisesti kiität aina ruokailun yhteydessä ja silloin, kun joku avaa oven sinulle – kiitä lisäksi jostain muusta. Lisää kiitoksen määrää joka päivä. Osoita kiitollisuutesi sekä itsellesi hiljaa mielessäsi että muille. Kuukauden lopussa kiitettäviä asioita on vähintään 30.

 Ehkä tällaiset yksittäiset projektit voisivat toimia ja tuoda tullessaan paljon hyvää kunkin arkeen. Samalla voi kokea helpotusta, että ihmisenä ei tarvitse muuttua eikä tehdä asioita joka taholla 100 % teholla. Riittää, kun huolehtii tästä yhdestä asiasta.

 Antoisia yhden teeman päiviä!

Mitä sinä saat siitä?

Luin erästä NLP coaching kirjaa (O´Connor, J. & Lages, A.; Coaching with NLP), jossa käytettiin kysymystä ”Mitä sinä saat siitä? tavoitteena saada itselle tärkeistä arvoista kiinni. Jäin miettimään kysymystä muutoinkin kuin arvoihin liittyen.

Kun esimies pyytää jäämään tiukassa tilanteessa ylitöihin, kun kollega pyytää tekemään ylimääräisen työn, kun kaveri pyytää auttamaan muutossa tai tuntematon tarvitsee apua tavaroiden kantamisessa - aika moni auttaa mielellään. Mutta miksi ja mitä siitä saa itselle? On varmasti monia syitä auttaa toista, tässä muutamia:

Hyvä mieli: Toisen auttamisesta saa miellyttävän tunteen itselleen tässä ja nyt.

Arvostus: Saa itselle olon, että on pätevä, arvostettu ja/tai kunnioitettu.

Ystävät: Auttamisessa varmistaa itselleen sosiaalisen turvaverkon (ajatus, että itseä autetaan, kun apua tarvitsee).

Täytettä päivälle: Ehkä muutoin päivä olisi tyhjä, tylsä tai liian toimeton.

Valta: Joskus myös valta sinänsä kiehtoo eli kokee saavansa tietoa, taitoa ja/tai asemaa, joka täyttää muita tarpeita.

Lupaus paremmasta: Lupaus voi liittyä asemaan, osaamiseen tai talouteen. Oleellista on, että lupaukseen liittyy odotus jostain paremmasta. Lupaus siis kantaa, ei varsinaisesti itse tekeminen.

Taivaspaikka: Usko, että hyvää tekemällä pääsee sinne, minne haluaa henkisesti, fyysisesti ja spirituaalisesti päästä joko tässä elämässä tai sen jälkeen.

Hyvä olo itsestä: Toisen auttaminen saa itsen kukoistamaan. Näin siis omaa itseä koskevat myönteiset käsitykset vahvistuvat.

Arvot: Kokee, että toisen auttaminen kuuluu ihmiselle tai auttaa, kun kokee maailmassa olevan sosiaalista epätasa-arvoa (eli auttaa itse, kun yhteiskunta ei auta)

Velvollisuus: Joskus myös ihminen auttaa velvollisuuden takia. Velvollisuus auttaa voi liittyä moraaliin, arvoihin, kiintymykseen, uskomuksiin tai tapoihin.

Lienee syytä myös vähintään mainita, että mitä väliä sillä on, miksi kukin auttaa toista. Pääasia, että apua saa, kun sitä tarvitsee. Ja kääntäen, toivottavasti myös itse on valmis apua pyytämään ja ottamaan vastaan, kun sitä tarvitsee. Ja toisaalta, kysymys ”Mitä minä tästä saan?” auttaa myös rajaamaan omaa tekemistä: ihan kaikkeen ei tarvitse suostua.

Miksi kielteisen palautteen antaminen on niin vaikeaa?

Sellaisen palautteen antaminen on useimmille meistä vaikeaa, jossa toisen toimintaa moititaan, kritisoidaan tai yritetään muuttaa. Oletettavasti tästä vaikeudesta kertoo sekin, että tällä palautteen antamisella on niin monta nimeä: kriittinen palaute, rakentava palaute tai kielteinen palaute. Tällaisen palautteen antaminen voi olla vaikeaa, vaikka ”sokea Reettakin” näkisi, että se olisi tarpeen. Mutta mikä siitä tekee niin vaikean?

Pelko siitä, että loukkaa toista. Monesti me kestämme toisen huonoa käytöstä loukkaantumatta (tai sitä ei ainakaan osoiteta), mutta emme uskalla puolustautua, koska emme halua loukata toista. ”Tulee paha mieli” tai ”ei hän kestä kuulla sellaista palautetta”

Kohteliaisuussäännöt estävät. Joskus normit tai opitut käytöstavat estävät puuttumasta ”moukkamaiseenkin” toimintaan. ”En alennu moiseen”.

Käsitykset itsestä murenevat. Joskus taustalla voivat olla omat käsitykset ja uskomukset itsestä: ”Olen ihminen, joka ei loukkaa toista”. Näin puuttuminen toisen huonoon käytökseen on vaikeaa.

Seuraamuksen pelko. On varsin inhimillistä pelätä seurauksia, jos aiemmin ei ole antanut kielteistä palautetta ja puuttunut toisen huonoon käytökseen. Näin sitä ensimmäistäkin kertaa puuttua lykätään, huolimatta siitä, että käytökseen puuttuminen vaikeutuu ajan myötä.

Huoli, että jää yksin. Joskus kielteistä palautetta ei anneta, koska pelätään, että toinen suuttuu ja loukkaantuu niin pahasti, että ei halua enää olla tekemisissä. Näin mieluummin kestetään loukkaavakin käytös, kunhan kaveri vain pitää itsestä.

 Entä, jos sanoisi toiselle suoraan? Tapoja on toki monia. Minä viestinnän taitajat kertovat, mitä toisen tekeminen on, miltä se tuntuu ja mitä se aiheuttaa itselle: ”Kun huudat, menen hämilleni, enkä osaa enää perustella sanojani”. Ylivastuulliset viestijät käyttävät me kieltä perusteluna: ”Me emme pidä siitä, että huudat”. Alivastuulliset puhuvat passiivilauseilla: ”Täällä ei pidetä huutamisesta”. Sinä kieltä käyttäjät voivat puhua toisesta: ”Sinä olet aika ärsyttävä, kun huudat”.

Toisaalta joskus itsestäni tuntuu, että imperatiivi voisi olla ihan tarpeen: ” Puhu hiljempaa” tai ”Älä huuda” ja joskus itse asiassa suorat sanat toimivat parhaiten: ”Turpa kiinni!”

Jos ei muuten, niin ainakin olettaisi toisen hiljenevän hetkeksi. Tosinaan oma sanominenkin menee yli: kun sietää liian pitkään toisen huonoa käytöstä, oma kuppi menee nurin. Silloin kielteisen palautteen antaminen onnistuu hyvin – tosin jälki voi olla sotkuista ja sitä korjataan pitkään.

Ehkä paras tapa olisi sopia jo etukäteen joku palautteen antamisen tapa. Eräässä organisaatiossa on sovittu, että tietyn symbolin käteen ottamalla kaveri ottaa asian esille suoraan kaartelematta ja pumpuliin peittämättä. Helpotti kuulemma kummasti, kun piti antaa palautetta toisen huonosta käytöksestä, heikosti tehdystä työstä tai pelisääntöjen noudattamatta jättämisestä. Ehkä tästä olisi oppia itse kullekin ja jokaisen työpaikalle.

Kumpi joukkue voittaa?

Urheilussa olen sekä urheilupsykologin että urheiluvalmentajan roolissa ollut monesti todistamassa, kun palloilulajeissa fyysisesti heikompi joukkue voittaa taitavamman ja fyysisesti vahvemman joukkueen.  Miten tämä mahdollistuu?

Hyvin toimivassa joukkueessa yksilöt tuottavat yhdessä enemmän kuin osiensa summa antaisi ymmärtää. Jokainen kantaa vastuuta, keskittyy olennaiseen sekä tukee ja kannustaa toista. Huonosti toimivassa joukkueessa joukkue on yhtä lailla enemmän kuin osiensa summa antaa ymmärtää, mutta sen toiminnan tehokkuus on huonompi. Tämä näkyy yliyrittämisenä, epäolennaisuuksiin keskittymisenä ja hiljaisuutena tai normaalia kielteisempänä puheena joukkueen sisällä.

Kun yksilöt uskovat itseensä ja omaan osaamiseensa, se antaa pelirohkeutta. Tämä kasvattaa henkistä vahvuutta, mikä taas näkyy oman pelitavan ja – tason säilymisenä. Kun yksilöt keskittyvät tekemiseensä ja suuntaavat huomion oleellisiin asioihin, tarvittavat pelitaidot onnistuvat ja toiminta on oikea-aikaista. Joukkuelajeissa, joissa pelitilanne voi muuttua hetkessä, tarvitaan edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi myös taitoa päästää irti. Taitoa aloittaa jokainen vaihto ikään kuin puhtaalta pöydältä. Pienet yksittäiset onnistumiset ruokkivat yksilöiden uskoa omaan tekemiseen – ja näin 2+3= vähintään 6. Ja kääntäen, virheiden ja epäonnistumisen pelko saa aikaan varmistelua. Tämä näkyy hitautena ja vaillinaisiksi jääneinä yrityksinä, mikä puolestaan tiputtaa pelitason alle normisuorituksen. Pelaajien keskittyminen herpaantuu, suoritukset tulevat virhealttiimmiksi, mikä taas lisää pelkoa ja varovaisuutta. Näin häviämisen noidankehä on valmis – ja henkisesti vahvempi joukkue, mikä fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja taidoiltaan olisi voitettavissa, peittoaa toisen joukkueen mennen tullen. Yhtäkkiä 2+3 onkin 4.

Valmentajana olen kokenut (varsinkin nuorten kanssa), että oleellista on ennen kaikkea ylläpitää pelaajien uskoa itseensä. Siis kannustaa ja vahvistaa sanallisen ja sanattoman vuorovaikutuksen avulla pelaajien pystyvyyden tunnetta.  Pienet teot ovat oleellisia: hymy, kosketus olalle, muistutus asioista, jotka pelaaja osaa ja palaute onnistumisesta.  Joskus mietin, että milloin varsinaisesti pelillinen ja taktinen palautteen anto hektisessä pelissä kantaa pidemmälle kuin puhtaasti aito myönteinen ja kannustava viestinä? En ole vielä törmännyt, että pelkällä taktisten neuvojen antamisella pääsisi parempaan tulokseen.

Henkisesti vahvassa joukkueessa on kollektiivinen taju pelistä. Kollektiivisella tajulla tarkoitan yhteisöllistä, yhteistä ja yhdessä luotua käsitystä ja tunnetta. Kollektiivinen taju edellyttää syntyäkseen vuorovaikutusta. Jotta vuorovaikutus synnyttäisi kollektiivisuutta, sen on oltava avointa, muutoin yhteinen taju ei voi kehittyä. Jotta vuorovaikutus olisi avointa, ihmisen on voitava luottaa toiseen. Voidakseen luottaa toiseen, ihmisellä on oltava turvallinen olo. Turvallisuus taas edellyttää syntyäkseen olon, että on hyväksytty. Hyväksyminen rakentuu siitä, kun virheistä huolimatta joukkuetoverit kannustavat ja osoittavat, että on kyseinen pelaaja on tärkeä osa joukkuetta. Näin pelaajat uskaltavat, heittäytyvät peliin ja luottavat, että oma rooli kantaa ja oma tekeminen riittää ja että jokaisella on oma tonttinsa hoidettavana.

Fyysisesti vahva ja taitava joukkue on harjoitellut paljon, tehnyt paljon toistoja. Samaa työtä on tehnyt henkisesti vahva joukkuekin, tosin suunta on osin ollut erilainen. Henkisesti vahvan joukkueen rakentaminen edellyttää tekoja. Pelkkä analysointi ei riitä – tarvitaan toistoja. Toistoja siitä, että huomaa homman toimivan, että huomaa kavereiden välittävän ja että huomaa kannustuksen olevan aitoa menestyksestä riippumatta.  Pikku hiljaa sitä alkaa uskoa, että unelmien toteutuminen on sittenkin mahdollista.

Lupaa kysymättä

Luin erästä aikakausilehteä, jossa otsikko oli ”Saa innostua”. Innostuin otsikosta ja jäin miettimään elämän ilmiöitä ja ihmisten kokemuksia James Bondmaisesti ”lupana olla, tehdä jne” (license to). Niinpä innostuin taas laatimaan listaa...

1.      Lupa innostua

Innostuminen lisää ihmisten motivaatiota ja halua yrittää. Innovaatiot ja uuden keksiminen edellyttävät ihmisten innostumista asioista. Innostuminen on tärkeä voimavara. Lapsilla sitä on luontaisesti, jollei sitä tukahduteta kasvatuksen kautta pois. Jokaisessa aikuisessa on ”sisäinen pieni lapsi”, joka voi innostua elämän ihmeellisyydestä. Innostu siis jostain tänään!

 2.      Lupa hullutella

Hulluttelu liitetään noloon, yliampuessaan myös asiattomaan, toimintaan. Hulluttelu saa kuitenkin hymyn huulille. Se on parhaimmillaan yhdessä nauramista ja nauttimista. Hulluttelu ei maksa mitään: iloinen hyppely töiden jälkeen kohti ratikkapysäkkiä herättää varmasti huomiota, mutta voi myös avartaa muidenkin arkea – ei itseä kannata niin vakavasti ottaa. Hulluttele edes hieman päivittäin!

 3.      Lupa kokea

Jokaisella on oikeus kokea juuri niin kuin kokee. Kukapa pystyy sanomaan toiselle, mitä missäkin tilanteessa saa kokea ja mitä ei. On tärkeää sallia itselle tunteet. Jotkut tunteet voivat olla niin epämiellyttäviä, ettei niitä kestä, joten niistä haluaa päästä eroon. Varsin inhimillistä ja myös niin on lupa kokea. Yhtä lailla ilon, tyytyväisyyden, ylpeyden ja onnen tunteet saa kokea ja ilmaista isosti! Kuulostele, salli ja hyväksy se, mitä koet. Tunne siis!

 4.      Lupa heittäytyä

Heittäytyminen edellyttää uskallusta. Uskallus edellyttää rohkeutta. Rohkeus usein sitä, että tekeminen koetaan tärkeänä – tärkeämpänä kuin mahdollinen pelon tunne. Heittäytyminen tarkoittaa uuden kokeilua, mukaan menemistä, hauskuuden lisäämistä, ilon tuomista ja tekemiseen uppoutumista. Kokeile tänään uutta lähestymistapaa tekemiseesi. Uppoudu kuuntelemaan toisen tarinaa intensiivisesti. Heittäydy leikkimään lastesi, lemmikkisi, ystäväsi tai puolisosi kanssa. Naura niin että kyyneleet valuvat silmistäsi.

 5.      Lupa ilmaista

Suomessa meillä on ilmaisun vapaus. Ilmaisun vapaus on tärkeää, kunhan omalla ilmaisulla ei tietoisesti loukkaa toista. Ilmaisu voi olla sanatonta tai sanallista. Helpompi toisten on sanallista ilmaisua ymmärtää kuin sanatonta. Varsinkin, jos ilmaisuun liittyy jokin tarve tai toive. Käytä siis ääntäsi. Ilmaise mielipiteesi. Kerro toiveesi ja tarpeesi selkeästi. Tässä voi hyödyntää perinteistä armeijan käskytyksen logiikkaa: hyvä käsky on yksinkertainen, selkeä ja toteuttamiskelpoinen.

 6.      Lupa valita

Ole oman elämäsi herra eli oman elämäsi subjekti – päätä itse. ”Sitten kun”, ”Mutta kun” lauseet voivat toimia vankilana, jossa ihminen ei näe itseään valintojen tekijänä. ”En voi lähteä jumppaan, koska puolisoni jäisi yksin” vai ”Valitsin tänään puolisoni kanssa olemisen, sen sijaan, että menisin jumppaan” – jälkimmäinen on vastuunottoa itsestä. Siinä näkyy oma itse valintojen tekijänä. Muista, että sinä voit valita. Valinta se on valitsematta jättäminenkin.

 7.      Lupa olla

Jokainen on arvokas juuri sellaisena kuin on. Jokaisella on lupa vain olla. Se riittää. Omaa ihmisarvoa ei tarvitse ansaita. Vaikka nämä ovat vain sanoja peräjälkeen laitettuna muodostaen lauseen, lue ja toista näitä itsellesi säännöllisesti: ”Minä olen arvokas”. ”Se, että olen, mitä olen, on riittävää”, ”Minulla on lupa vain olla” ja/tai ”Saan olla, mitä olen”.

 Jostain syystä listaan tuli seitsemän. Olkoon sitten joka päivälle yksi. Luvallista viikkoa jokaiselle!

Milloin mitali on voitettu ja milloin hävitty?

Kolmen urheilijan loppukirikamppailussa toiseksi tuleminen voi tuntua voitolta. Finaaliottelussa voitettu hopea tuntuu hävityltä. Viidenneltä sijalta nousu seuraavana päivänä hopealle, on voitto – samainen hopea toisessa kilpailussa tuntuu tappiolta. Hopeamitali ei ole vain hopeamitali. Siihen kulminoituu merkityksestä ja asiayhteydestä riippuen itsensä ylittäminen ja voittaminen tai suuri pettymys ja häviäminen.

Jäin miettimään tätä hopeamitalin moninaisuutta. Se, joka ei saavuta kilpailussa hopeaa, ei ehkä edes ymmärrä koko asian moniulotteisuutta – koska olisi valmis varmasti itse ottamaan kyseisen hopean oman 3., 4. tai 10. sijan tilalle milloin vain.

Sanotaan, että ihmiset harvoin pettyvät itse tapahtumaan, ainoastaan omiin odotuksiinsa niistä. Tämä voi olla yksi selitys hopean karvaalle maulle. Kun odottaa kultaa, toiseksi jääminen sapettaa. Se avaa spekulaatiot siitä, mitä olisi voinut tehdä paremmin. ”Mitä jos” tai ”jos olisin” tai ”olisi pitänyt”.

Toinen selitys liittynee tavoitteen asettamiseen. Tavoitteeseen sitoutuu aina osa itsestä. Sitoutumisella en tarkoita vain tekemiseen sitoutumista, vaan sitoutumista ihmisenä. Kun asetettua tavoitetta ei saavuta, se syö sisältä. Harmittaa ja hetken voi jopa tuntua, että osa itsestä on lyöty ja syöty. ”En saavuttanut sitä, mitä janosin ja mihin kaikkeni annoin”.

Toki myös annetut merkitykset vaikuttavat. Ylipäätään mitalin voittaminen voi olla vaikeaa omassa lajissa. Tällöin hopean merkitys on eri kuin jos on tottunut kamppailemaan kilpailuissa 1. ja 2. sijasta. Hopea on tällaisessa tilanteessa aina häviö. Se merkitsee häviötä.

Yhtä lailla kulttuuri vaikuttaa siihen, miten toiseen sijaan suhtaudutaan. Jos vain voittaminen merkitsee menestystä ja onnistumista, ei muille sijoille jää tilaa. Yhteisön arvot vaikuttavat siihen, miten sijoitukseen suhtaudutaan. ”Ei hopea ole häpeä” – kätkee sisäänsä viestin siitä, mikä on häpeällistä ja mikä ei. Häviäminen on häpeällistä. Sanonnalla pyritään lohduttamaan, että tämä häviö ei ole häpeällistä. Ne, jotka ovat juuri olleet taistelemassa kultamitalista, tuskin kokevat lohduttavana kyseistä sanontaa.

Jotenkin tuntuu, että on varsin inhimillistä, että joskus hopea (tai mikä tahansa muu mitali, paitsi kulta) tuntuu häviöltä. Kun tavoittelee voittoa, sitoutuu sen saavuttamiseen ja antaa kaikkensa, pettymys on kova, jos sitä ei saa. Usein hopea kirkastuukin vasta myöhemmin - kun pettymys on käsitelty ja menetys voitosta surtu.

Eväät onnistua olympialaisissa

Talviolympialaiset on ohi. Suomi sai 5 mitalia – saman verran kuin Vancouverista 2010, värit tosin etupäässä parempia. Suomalaiset urheilijat venyivät, onnistuivat ja suoriutuivat omalla tasollaan, tosin kaikilta osin odotukset eivät täyttyneet ja oli huonoa tuuriakin matkassa. On analyysin paikka. Päätin koota tähän blogiin keskeiset käytetyt selitykset ja mahdolliset ansat ja sudenkuopat. Lisäksi listasin ne asiat ja teemat, joiden mielestäni tulee olla kunnossa tai hoitaa jatkossa kuntoon. Ajatuksenani on, että kaikki suomalaiset urheilijat ovat jatkossa onnistujia, menestyjiä ja voittajia – tai ainakin voivat kokea olevansa.

1.      Valmistautuminen ei onnistunut.

Jokainen urheilija valmistautuu kilpailuihin katsomallaan parhaalla mahdollisella tavalla. Se, onko tapa oikeasti paras, on jo eri juttu. Oleellinen kysymys valmistautumisessa on; teetkö oikeita asioita? Se, mikä toimi viime olympialaisissa, ei välttämättä toimi neljä vuotta myöhemmin. Toisaalta vain muuttamisen takia hyvin toimivia käytänteitä ei kannata muuttaa. Tosin usein tutut ja totutut tavat eivät lisää onnistumista, vaan ovat osa rutiineiksi ja piintyneiksi toimintatavoiksi piirtyneitä syviä uomia kohti perustekemistä, mikä ei riitä arvokilpailuissa tai vie jopa kohti epäonnistumista. Valmistautumisesta huolehtiminen kuuluu valmentajalle ja urheilijalle: Käy läpi kauden aikana, miten juuri sinun tulee valmistautua kilpailuun. Valmistautuminen tulee nähdä moniulotteisena ja – tasoisena prosessina: ulkoiset ja mielen sisäiset (ajatukset ja tunteet) sekä keholliset onnistumista tukevat tekijät tulisi vakioida itselle sopiviksi.

2.      Sairastuminen esti täysipainoisen kilpailemisen

Lienee selvä, että sairaana ei urheilla. Terveyden täytyy olla ensimmäisenä jopa huippu-urheilussa. Tämä on ainut oikea asenne. Ennaltaehkäisy on tässäkin paras lääke. Arvokilpailuun osallistumisen saa tietää jo hyvissä ajoin ennen kilpailua. Juuri kyseiseen ilman alaan, ruokavalioon, asumisolosuhteisiin ja bakteerikantaan voi alkaa totuttautua vaikka olympiadin alussa. Tuskin kenellekään tulee yllätyksenä erilaiset ympäristö- ja olosuhdetekijät. Tässä vaaditaan vaivannäköä ennen kaikkea valmennukselta, urheiluorganisaatiolta ja terveyden tukijärjestelmältä. Eli Rioon ei kannata lähettää tutustumisreissuille urheiluihmisiä, jos siitä ei tule optimaalista hyötyä urheilijoiden käyttöön.

3.      Urheilupaikka oli huonossa kunnossa – eikä välineetkään toiminut

Olosuhdetekijöihin ei voi vaikuttaa: vettä voi tulla, aurinko voi paistaa kuumasti, tuuli voi käydä ikävästi eikä ratakaan ole välttämättä samanlainen kuin missä on harjoitellut. Harjoittelukaudella kannattaa siis jatkossa harjoitella hyvin erilaisissa olosuhteissa ja välineillä – myös niitä tiukkoja treenejä. Näin keho tottuu ja mieli oppii joustamaan tilanteessa kuin tilanteessa. Vastuu tästä on etupäässä valmentajalla ja olosuhteista vastaavilla. Yksin harjoitellessa myös urheilija voi vaikuttaa. Lohtuna itse kilpailuun on se, että urheilupaikka kilpailuissa on kaikille samanlainen.

4.      Olo oli jännittynyt – ei tuntunut hyvältä

Tunteet tuntuvat kehossa. Keho ei tunnu samalta, jos olotila on epämiellyttävä. Olo- ja tunnetilaa voi oppia säätelemään ja rakentamaan. Tämä vaatii harjoittelua, mutta sen voi oppia. Tässä urheilijan apuna voi toimia esimerkiksi urheilupsykologi tai psyykkinen valmentaja. Toki tunnetiloja voi oppia myös sietämään, mutta usein ilman kunnon työstämistä sietäminen estää rennon ja normaalitasoisen tekemisen.  Yhtä lailla tunteet voivat siirtyä ryhmästä urheilijaan. Kielteisistä tunteista puhuminen ryhmässä voi olla vaikeaa, koska kukaan ei kanna niistä vastuuta. Ne voivat saastuttaa ilmapiirin, estää vapaan energian virtaamisen ja jähmettää rennon olemisen. Psyykkiseen valmentautumiseen liittyy myös kaikkien ryhmän/joukkueen toimijoiden onnistunut tunteiden säätely. Ryhmän jaettu tunteiden säätely edellyttää tiedostavaa, avointa ja rohkeaa kielteisten tunneilmiöiden käsittelyä. Tässä tarvitaan usein urheilupsykologin apua. Jos ryhmässä ei ole halukkuutta tutkia yhteistä toimintakenttää, urheilija voi itse pyrkiä hahmottamaan ja tiedostamaan, mitkä ovat omia tunteita ja mitkä siirtyvät ryhmästä. Tällaisessa kyvyssä erotella tunteiden alkuperää urheilija voi käyttää apuna asiantuntijaa.

5.      Käsitykset itsestä estivät onnistumisen tiukassa paikassa

On tärkeää oppia erottamaan ajattelu ja tunteet omasta itsestä. Ajatus on vain ajatus. Tunne on tunne. Minä olen minä ja minulla on hyvin erilaisia (joskus omituisia ja tuskallisiakin) ajatuksia ja tunteita. On myös hyvä muistaa, että järki ei koskaan voita viime metreillä tunnetta. Tunteen voi muuttaa vain toinen tunne. Ajattelulla voi onnistua vaikuttamaan tunteisiin, mutta tietyn rajan ylittänyttä tunnetta järkeily ei voita. Ajatusten ja uskomusten voima on mieletön. Ne ohjaavat toimintaa osin tiedostamattomalla tasolla. Omien merkitystenantoprosessien ja ajatusrakennelmien tutkiminen voi auttaa urheilijaa jo ennakolta. Tätä kautta urheilija oppii näkemään niin kutsutut hiljaiset varomerkit, joihin hänen tulee tarttua ja muuttaa valmistautumisprosessin suuntaa. Tällaisessa prosessissa urheilija tarvitsee useimmiten urheilupsykologin apua. Omaa itseä koskevien ydinkäsitysten työstäminen on syytä jättääkin ammattilaisille.

6.      Ote herpaantui

Tässä voi olla taustalla edellä mainittuja asioita, mutta myös kognitiiviseen osaamiseen liittyviä asioita: keskittyminen herpaantui, huomion kohdistaminen oleelliseen ei onnistunut jne. Keskittymistä ja huomion suuntaamista voi harjoitella. Jokainen harjaannuttaa näitä seikkoja joka tapauksessa harjoittelun yhteydessä, tällöin voi opetella myös arvioimaan omaa keskittymisen laatua. Yhtä lailla on tärkeää tunnistaa, missä huomio on ”virtaavan tekemisen” kohdalla. Huomio ei välttämättä ole aina samassa asiassa – kognitiivisten eli tiedon käsittelytaitojen harjoittelu ei ole mekaanista taidon oppimista, vaan oman tiedonkäsittely prosessien tutkimista ja niiden joustavan soveltamisen opettelua käytännössä.

7.      Muut oli parempia

Kilpailun idea on, että ihmiset laitetaan paremmuusjärjestykseen: jonkun on siis oltava se viimeinenkin ja jonkun se ykkönen eli voittaja. Kilpailuissa, joissa paremmuusjärjestys voi muuttua kesken kilpailusuorituksen, urheilijalta edellytetään toisenlaista otetta tekemiseen ja omaan itseen, kuin kilpailussa, jossa urheilija voi keskittyä vain omaan suoritukseen ja pois sulkea kaikki muut. Vaatii onnistunutta psyykkistä työtä jaksaa ottaa itsestä kaikki irti, jos esim. hiihtokilpailussa takaa tuleva kesken kilpailun ohittaa. Jos mieleen tulee ”luovuttaminen”, keho on tehnyt sen jo. Tällaista henkistä kovuutta ja psyykkistä työtä tulee harjoitella. Jos se ei itsenäisesti onnistu, asiantuntijoita löytyy kyllä avuksi! Kilpailuissa väsynyt keho ei välttämättä muista uusia opittuja taitoja, siksi tarvitaan myös ulkopuolista, esimerkiksi yleisön kannustusta.

 8.      Selittämätön syy

Huono tuuri.  On hyvä osata myös ulkoistaa syy itsestä ulos, vaikka se defensiiviseltä kuulostaakin. Jos syyn ulkoistaminen ei muuta mitään, se ainakin helpottaa oloa, ja olon helpotusta urheilija tarvitsee, mikäli kilpailu ei mene odotusten mukaan. Ihminen, joka uhraa elämästä vuosia vain epäonnistuakseen (tai kokeakseen suuren pettymyksen) yksittäisessä koitoksessa, ei tarvitse syyttelyä, arvostelua saati selkään puukottajia. Silloin urheilija tarvitsee tukea, kyseisen asian käsittelyapua ja ennen kaikkea uskoa ja kannustusta jatkoon! Urheilijasta riippuen, apuna voivat toimia läheiset, valmentaja tai urheilupsykologi.

 9.      Menestystä tuli riittävästi, joten kaikki voivat huokaista helpotuksesta

Tämä on yksi pahimmista vaihtoehdoista, koska tällöin kehittymistä ei pääse välttämättä tapahtumaan. Kilpailuraporteissa päädytään samoihin ”totuuksiin”, joihin on päädytty aina ennenkin. Muutosehdotukset toistuvat, eikä kukaan pysähdy miettimään miksi asiat toistuvat. Kilpailujen analysointi kannattaa tehdä aina perusteellisesti. Perusteellinen tarkoittaa syvää analyysiä onnistumisten edellytyksistä ja havaituista riskitekijöistä tulevaisuutta ajatellen. Oleellista on hahmottaa esimerkiksi henkisten tekijöiden merkitys: mitkä tekijät pitivät yllä optimismia, mitkä tekijät ruokkivat itseluottamusta, mitkä tekijät loivat riittävän turvallisen ja rennon ilmapiirin. Luonnollisesti sama analyysi koskee fyysisiä, sosiaalisia ja olosuhdetekijöitä. Tässä parhaat asiantuntijat ovat mukana olleet urheilijat ja valmentajat, sekä muut asiantuntijat ja urheilun taustavaikuttajat. Analyysin tekeminen vaatii pysähtymistä, asioiden auki puhumista sekä ennen kaikkea rehellistä asioiden ja ilmiöiden jakamista. Jokainen urheilija voi tehdä analyysin olympiadista, kaudesta, kilpailuihin valmistautumisesta ja itse kilpailuista. On tärkeää, että onnistumisen edellytykset tulevat tietoisiksi ja näin vahvistavat luottamusta omaan tekemiseen. Lisäksi mahdolliset epäonnistumiset tulevat käsitellyiksi, eivätkä jää turhaksi painolastiksi.