Jos urheilussa ei onnistuta – missä syy ja kenelle kenkää?

Sotšin Olympialaisissa on ollut loistavia onnistumisia ja ikäviä epäonnistumisia. Kun urheilija ei onnistu, asiaa käsitellään etupäässä syiden kautta; miksi ei onnistunut? Tällöin nostetaan esille henkisen valmistautumisen epäonnistuminen: Pää ei kestänyt - varsinkin, jos epäonnistumiselle ei löydy selkeää muuta syytä. Harvoin kuitenkaan puhutaan seuraamuksista.

Jäin miettimään virheiden ja epäonnistumisten syitä ja ennen kaikkea seuraamuksia urheilussa.

Vaihtoehtoja on monia.

1) Urheilija kantaa vastuun yksin: oma häpeä, kun meni epäonnistumaan tärkeässä paikassa. Tällaisen asennoitumisen vahvuus on siinä, että muut voivat irrottautua häpeästä ja kokea jopa ylpeyttä (ainakin helpotusta, kun ei ollut itse lirissä) omasta tekemisestään. Huono puoli on se, että yksilö kärsii. Tällainen yksin jääminen tosin myös estää jatkossakin yrittämisen. Parempi tehdä keskinkertaisesti kuin ottaa riski jostain suuremmasta. Toisaalta jos ei riskeeraa, ei voi kehittyä. Kenkääkään ei voi antaa joka lajissa, jos kilpailua paikoista ei ole.

Toinen vaihtoehto on

2) syyttää valmentajaa. Huonosti valmennettu. Valmentaja ei osaa hommiaan. Hyvä puoli on se, että urheilija voi kokea olevansa juuri sen tasoinen kuin hänet on valmennettu. Huono puoli on se, että valmentaja joutuu pitkäjänteisellä valmennus-uralla pahimmillaan tekemään kompromisseja ja oikaisemaan, vaikka tietää, ettei se johda hyvään – vain potkuja pelätessään.

Kolmas vaihtoehto on

3) syyttää urheilujohtoa. Huonosti johdettu. Jos urheilijat eivät menesty, johto vaihdetaan. Hyvä puoli on se, että urheilija-valmentaja pari voi turvallisin mielin harjoitella ja urheilla (he eivät ole tulilinjalla), ja se, että johtajat joutuvat aidosti näkemään vaivaa ja tekemään kaikkensa urheilijoiden eteen. Huono puoli on se, että johdon vaihtuessa tietty jatkuvuus kärsii: rutiinit, ihmisten ja heidän tapojensa tunteminen vie aikaa, mikä on pois ydin tekemiseltä ja kehittämiseltä.

Toki voidaan syyttää myös

4) mediaa. Urheilumedia ei tue urheilijoita onnistumiseen, vaan luo paineita. Hyvä puoli tällaisessa syyttämisessä on se, että urheiluväki voi jatkaa sen tekemistä, mitä on tehnyt siihenkin saakka – ja menestyä tai olla menestymättä. Huono puoli on se, että journalistiikkaan liittyvä ulkopuolinen kriittinen näkökulma voi kadota, jos viestinnässä pitää miettiä urheilun sisäpuolelle luotuja merkityksiä ja tulkintoja. Olisi jo kaukaa haettu, jos median väki joutuisi potkuille alttiiksi suomalaisen urheilun menestymisen takia.

Ehkä syy onkin

5) suomalaisissa. Suomalaiset kannustavat vain, jos voittaa – epäonnistumisten hetkillä jätetään yksin. Suomalaisen kansan syyttämisessä hyvää on se, että urheilun sisäpuolella olevat voivat selittää virheet ja epäonnistumiset tavalla, joka tukee aina omaa pystyvyyden tunnetta, koska syy on itsen ulkopuolella (”paska kansa, minkäs teet”). Huonoa on se, että tällaisessa tilanteessa kansan kiinnostus urheiluun voi lopahtaa. Viime metreillä suomalaiset kuitenkin rahoittavat ja mahdollistavat koko suomalaisen urheilun.

Toki voisimme vaikuttaa käytettyihin sanoihin ja muuttaa ne.

6) Jatkossa ei puhuta virheistä ja epäonnistumisista, vaan keskitetään huomio onnistumisiin (kyllä jokaisessa suorituksessa ja jokaisen tekemisessä jotain hyvää on). Hyvää tällaisessa suhtautumisessa on se, että yleensä ottaen se kasvaa, mitä ruokkii. Hyvä ruokkii hyvää. Pienet havainnot onnistumisesta voivat kasvattaa ja levittää onnistumisia muuallakin. Huonoa siinä on se, että todelliset virheet ja huonosti tekeminen, johon tulisi puuttua, jatkavat omaa voittokulkuaan ja myönteisiin asioihin tarttuva positiivinen puhe pitää huolen siitä, että toimimattomuuteen ei pääse puuttumaan. Näin mikään ei todellisuudessa muutu – edes mahdollisista potkuista ei saisi enää puhua.

Toki syitä ja seuraamuksia voi löytää myös olosuhdetekijöistä, taloudellisista tekijöistä ja geeniperimästä, vain muutamia mainitakseni. Urheilu on monella tavalla yhteiskunta pienoiskoossa: miten suomalaisissa organisaatioissa suhtaudutaan virheisiin ja epäonnistumisiin, joita tapahtuu kaikille? Miten tulisi urheilussa suhtautua? Mitä opittavaa tässä on? Ja kenellä?

Sotšin olympialaisten lumoissa vielä hetken aikaa

Ilmaista työtä - hyödyttääkö?

Ylen www-sivuilla (yle.fi/uutiset) oli mielenkiintoinen uutinen tänään (12.2.2014).: ”Finnair pyysi ilmaiseksi töihin – yhtiö pitää iloisena ennätyskokeiluna”. Uutinen herätti monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia – ainakin itsessäni.

Jäin miettimään ylipäätään työtä ja sen tekemistä. Yleensähän työllä ajatellaan jonkin tavoitteellisen tehtävän tekemistä, johon a) ihmisellä on osaamista (mikä useimmin tarkoittaa koulutusta, sitten kokemusta) ja b) josta hänelle maksetaan säädyllinen korvaus (ansiotuloja). Toisaalta työ sanaa käytetään myös kotitöistä ja talkootyöstä. Kotityö on jokaisen henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttämiseen liittyvää vapaaehtoista toimintaa (tyyliin mukava olla puhtaassa kodissa). Talkootyö taas on yksittäisten tapahtumien järjestämiseksi liittyvää yhteisölliseen hyvään, vastavuoroisuuteen ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa työtä.  Mihin kategoriaan ilmaisen työn pyyntö liittyy?

Monessa ammattityössä tänä päivänä useat ihmiset tekevät ilmaista työtä. Esimerkiksi sähköpostit luetaan iltaisin, sunnuntaina katsotaan jo tulevan viikon tehtävät ja aloitellaan niitä, puhelimeen vastataan, vaikka työpäivä on jo ohi ja työhön liittyvät raportit luetaan tv:n katsomisen ohessa. Kuinkahan monta tuntia itse asiassa monet tekevät jo nyt ilmaista työtä, ihan vaan hyvää hyvyyttään, sitoutuneisuuttaan tai siinä uskossa, että se tuottaa heille jotain vielä parempaa jatkossa?

Kun työnantaja pyytää tekemään ilmaista työtä – se tuntuu rikkovan jonkinlaisen tabun, rikkomattoman valan tai pyhän uskomuksen. Tokihan sitä ilmaiseksi omasta halusta ja huomaamatta voi tehdä, mutta että työnantaja kehtaa pyytää?!

Sinänsä se, että sitä pidetään iloisena kokeiluna, hymyilyttää ainakin minua. Onhan se ainakin varsin uskaliasta ja rohkeaa. Tosin uskottavuus asian tärkeydelle nousisi ainoastaan sillä, jos talon johto osallistuisi ilmaiseen työntekoon – useammin ja enemmän kuin työntekijät: ”vain näillä joustoilla säilytämme työpaikkamme”- tyylisesti.

Etupäässä me ihmiset haluamme itsellemme tehdystä työstä jonkin hyödyn. Hyöty voi olla aineeton esimerkiksi hyvä mieli omasta tärkeydestä, toisen kasvoilla nähty tyytyväisyys tai luottamus vastavuoroisuudesta (jos joskus itse tarvitsen, tiedän, että en jää pulaan). Hyöty voi olla myös aineellinen, kuten se ansiotyöstä on: osaamisesta ja ammattitaidosta maksetaan. Se osoittaa myös omaan ammattiosaamiseen liittyvän arvostuksen.

Toivon kaikille paremminkin ilmaista iloa tehdystä ansiotyöstä!

Urheilijat suunnannäyttäjinä?

Ari-Pekka Liukkosen innoittamana jäin pohtimaan urheilijoiden mahdollisuutta ylipäätään nostaa esiin asioita ja ilmiöitä, joista mieluummin vaietaan kuin puhutaan ääneen. Urheilussa, jos missä vallitsee niin kutsuttu yhden totuuden kulttuuri. Urheilun eetokseen kuuluu ilo, leikki, hauskuus, menestys ja voittaminen. Siihen eivät kuulu häviäjät, epäonnistumiset, negatiiviset tunteet saati mielenterveyshäiriöt. Siitäkään huolimatta, että ihmisyyteen ne kuuluvat. Ihmisyyteen kuuluu moninaiset tunteet, ilmiöt ja tapahtumat.

Urheilussa joku on aina kilpailun viimeinen. Sellainen harmittaa, joskus isolla V:llä. Jollakin voi mennä huonosti epäonnistuneen itsesäätelyn takia. Sellainen voi hävettää. Jotakin voi ahdistaa menneisyyden haamut. Se saattaa vetää mehut urheilun ja elämän nautinnoista. Jollakin voi yksityiselämän ongelmat masentaa. Silloin voi olla jo vaikea nousta ylös sängystä.

Ehkä on tullut aika murtaa urheilussa vallitseva nk yhden totuuden eetos. Jos menee huonosti, menee huonosti. Turha sitä on yrittää kääntää myönteiseksi itseä haastavaksi mahdollisuudeksi. Tällainen populistinen myönteisyys nääs estää kokemasta tunteita, jotka tapahtumiin liittyvät. Tunteet löytävät reittinsä – aina. Keho muistaa kokemukset, joskus hyvinkin kivuliaasti. Tällöin kauniisti soljuvat sanat eivät lohduta – tunnetta kun ei järjellä voiteta.

Vapaa kokeminen ja kokemuksesta puhuminen ei tarkoita luovuttamista. Se on aktiivista asiaan puuttumista – sen lähteenä toimii aitous ja rehellisyys itselle.  Parhaimmillaan se avaa enemmän kuin sulkee. Uskallus tunnustaa itselle on jo askel parempaan. Oman itsen hyväksyminen avaa maaston toisen ymmärtämiselle. Ymmärrys antaa tilaa erilaisuudelle. Erilaisuus on luovuuden kasvualusta. Urheilu, jos mikä, tarvitsee luovuutta mennäkseen eteenpäin.

Sotshin Olympialaiset alkavat pian. Se tarjoaa mahdollisuuden tuoda urheilussakin esille monia ilmiöitä, tapahtumia ja kokemuksia. Elämä pienoiskoossa. Toivon näkeväni ilon kyyneliä, raskaita tappioita, inhimillistä elämää urheilun taustakulisseissa, kädenvääntöä ja yllättäviä takaiskuja kaiken hauskuuden, nautinnon ja menestyksen keskellä. Kokemusten, tapahtumien ja ilmiöiden moninaisuus tekee urheilusta arvokasta sinänsä. Urheilijoiden ei tarvitse olla yli-ihmisiä, pelkkä oma itse riittää.

Nautinnollista ja arvokasta urheiluvuotta!

Harmoniaa vai pakkoa?

Väitöstilaisuudessani kuulin käsiteparin harmoninen ja pakonomainen intohimo. Nämä Vallerandin (mm. 2003, 2009) käsitteet, joita on myös tutkittu jonkin verran, tarkoittavat vapaasti käännettynä ihmisen intohimoa toimintaa ja työtä (activities) kohtaan. Tällainen intohimoinen suhtautuminen voi olla harmonista tai pakonomaista; siis sopusointuista tai pakonomaista pysyvää voimakasta halua.

Käytetyt käsitteet jo sinänsä herättävät ristiriitaisia tulkintoja, esimerkiksi mitä tarkoittaa ylipäätään harmoninen intohimo? Tai onko harmoninen aina sopusointuista? Ja onko sopusointu aina ristiriidatonta? Entä mitä intohimoon liittyy – Voiko intohimo edes olla harmonista? Siis sopusointuista pysyvää voimakasta halua? Vai sisältyykö intohimoon jo sinänsä pieni yllätyksellisyys? Eli mitä näillä käsitteillä oikeastaan haetaan: haetaanko niillä siis nautinnollista, terveellä pohjalla olevaa intohimoa sairaalloisen intohimon vastakohdaksi?

Toinen asia, mitä jäin miettimään, liittyy käsitteiden vastakohtaisuuteen. Eikö pakon vastakohta ole vapaus ja harmonian eli sopusoinnun vastakohta disharmonia eli riitasointu? Näin ajatellen intohimo voisi olla vapaata ja vapautta luovaa tai pakonomaista, jopa kontrolloivaa intohimoa. Tai vastaavasti sopusointuista ja toisaalta riitasointuista intohimoa?

Harmoninen on kaunis sana. Se kuvaa tyyneyttä ja tasapainoa. Se on kuin hiljaa virtaava joki uomassaan tai musiikki parhaimmillaan. Intohimo kuvaa voimakasta halua. Se on kuin magneetti, joka vetää intohimon kohteita luokse. Halua, tahtoa ja mieli, joka täyttyy jatkuvalla syötöllä intohimon kohteesta. Pakonomaisuudesta taas on leikki kaukana. Se ei tuota iloa, mutta se on pakko tehdä. Se on suorittamista, ei nautintoa.

Kun asiaa riittävän kauan pyörittelee mielessään, siihen saa jonkun tolkun. Vaikka myönnän, että itse käytän mieluummin käsitteitä flow ja työn imu, niin harmoninen ja pakonomainen intohimo jäi viehättämään ja se voisi olla seuraavanlaista:

Päinvastoin kuin pakonomainen intohimo, joka vie halustakin ilon ja jättää jälkeensä vain katkeruutta ja pahaa verta, harmoninen suhtautuminen kuvaa leppoisaa, itsen ja toisen hyväksyvää sopusointuista asennetta itseen ja elämään sekä sen ilmiöihin – myös intohimoon. Näin intohimo näkyy innostuksena yrittää ja uppoutua itse tekemiseen. Toisin sanoen, vaikka halua on, siitä voi päästää myös irti. Vaikka ei onnistuisi, se ei kaada. Vaikka heittäytyisi tekemiseen, aivot toimisivat. Vaikka menestyisi, se ei hetkauta tasapainoa. Näin ajatellen harmoninen intohimo ei kuulosta ollenkaan hullummalta asenteelta elämään.

Harmonista viikkoa intohimojen parissa!

Urheilijan kulkemia yksilöllisiä polkuja esille

Urheilusanomissa kirjoitettiin U20 MM-kultaa voittaneen joukkueen hyökkääjästä Saku Mäenalasesta mielenkiintoinen juttu. Toimittajan sanoin: ”Saku Mäenalanen oli juuri saanut kuulla, ettei taso riitä Kärppien B.junioreiden ykkösjoukkueeseen. Pikkupojasta saakka mielessä ollut iso unelma tarunhohtoisesta NHL:stä haihtui ilmaan: ’se oli kova paikka. Ajattelin, ettei tästä tule mitään, kun en ole B-junnuissakaan tarpeeksi hyvä, joten harrastellaan nyt sitten. Pelasin sen kauden Laser HT:ssa B:n kakkosdivaria. Se oli sellainen välivuosi’. Mäenalanen muistelee hieman häpeillen ”(Urheilusanomat, 3/2014, s. 34).

Tämä kappale pysäytti. Jäin miettimään urheilussa kuulemiani tarinoita. Karrikoiden sanottuna, tämän päivän huiput ovat jo vauvasta saakka pitäneet urheiluvälinettä käsissään, leikkineet vain kyseiseen lajiin liittyviä asioita, olleet aina parhaita ryhmässään tai joukkueessaan – ja ennen kaikkea ura on edennyt suoraviivaisesti kohti maajoukkuetta ja kansainvälistä menestystä (ainoastaan mahdolliset loukkaantumiset ovat olleet hidasteina). Tämän vuoksi varmaan poikkeavien tarinoiden kertominen herättää häpeää. Se ei ole soveliasta, se ei kuulu huippu-urheilun eetokseen ja siitä kerrottuihin tarinoihin.

Siksi Mäenalasesta tehty juttu pysäytti. Kyseinen siteeraamani kappale on aivan loistava. Se antaa uskoa niille pikku junioreille, joilla on olo, että he eivät osaa ja heistä ei voi tulla mitään. Se vahvistaa niitä 15 -17 -vuotiaita, jotka saattavat olla menettämässä luottamusta omaan pystyvyyteensä. Se auttaa avartamaan valmentajien näkemyksiä urheilijoista.

Suomi on liian pieni maa siihen, että meillä olisi varaa menettää yhtään potentiaalista huippu-urheilijaa. Huipulla olevien urheilijoiden takapakit, menneisyyden koetut epäonnistumiset ja niistä selviytymiset tulisi nostaa omaan arvoonsa. Ne auttavat niitä, jotka tällä hetkellä painivat samojen ongelmien kanssa. Ne luovat uskoa itseen: ”jos tuo on onnistunut ja kyennyt, niin kykenen minäkin”.

Toivon, että ne urheilevat nuoret, jotka eivät juuri nyt koe itselleen huippu-urheilijan uraa mahdolliseksi, eivät luovuttaisi. Vaan jatkaisivat, tekisivät töitä ja luottaisivat, että vaikka ei nyt, niin ensi tai seuraavalla kaudella!

Toivon, että ne vanhemmat, joiden nuori tytär tai poika ei päässyt haluamaansa ryhmään/joukkueeseen, vaan tippui sarjassa alaspäin, tekisivät kaikkensa kannustaakseen nuorta jatkamaan urheilussa!

Toivon, että en valmentajat, jotka eivät tällä kaudella näe kyseistä nuorta omassa kokoonpanossaan, osaisivat ilmaista asian nuorta tukevalla ja kannustavalla tavalla.  ”Se, että minä en ottanut sinua tähän joukkueeseen/ryhmään, ei tarkoita, ettetkö voisi olla huippu tässä lajissa”, on vähin, mitä valmentajan tulee sanoa, koska se on myös totta.

Painajaisetko osa hyvinvointia?

Näin tämän viikon alussa aikamoisen painajaisunen, joka liittyi erääseen itselleni tärkeään työmenoon. Uni oli ahdistava, mutta sai aikaa sen, että seuraavana päivänä tein listan asioista, jotka minun tulee muistaa liittyen kyseiseen työasiaan. Ahdistava painajaisuni herätti kuitenkin mielenkiintoni tutkia hieman tarkemmin unimaailmaa ja ennen kaikkea painajaisten merkitystä hyvinvoinnin näkökulmasta.

Lienee selvä jo kaikille, että unta tarvitsee jokainen. Jokainen näkee myös unia, vaikka niitä ei muistaisi aamulla. Itse asiassa unet ovat eri teoreetikoiden ja tutkijoiden mielestä ensi arvoisen tärkeitä hyvinvoinnin kannalta. Kognitiivisen neurotieteen professori Antti Revonsuon mukaan pahat ja pelottavat unet pitävät meidät hengissä. Painajaisten tehtävä on siis valmentaa meitä valvemaailman haasteisiin ja uhkiin. Psykoterapeutti Jeffrey Sumberin mukaan epämiellyttävät ja oudot unet auttavat meitä ymmärtämään itseämme ja maailmaa. Oleellista ovat uneen liittyvät tunnetilat. Unien ja painajaisten analysointi auttaa meitä siis löytämään mieltä vaivaavat asiat. Jo Sigmund Freud piti unia väylänä ihmisen piilotajuntaan eli tiedostamattomaan – ja niiden analysoinnin kautta ihminen voi voida paremmin.

Onko siis niin, että vaikka yö olisi ollut niin kutsuttu liskojen yö, ihminen herää omaan kiljumiseensa tai vartalo hikisenä kauhean painajaisen nähtyään, voisi luottaa siihen, että kyseinen unen aikainen prosessointi auttaa itseä? Näin ajatellen seuraavan kerran painajaisen nähtyään siihen voi suhtautua näin:

-          Vaikka olen hien peitossa herättyäni, aivoni tekivät niille tyypillisen ”piuhojen tarkastuksen”, jotta mahdolliseen uhkaan valvetilassa osaisin reagoida oikein. (evuluutioteoria)

-          Vaikka olen kauhusta jäykkänä, mieleni työstää pelon tunnetta, jota ajoittain olen kokenut. Tämä on tärkeää, jotta valveilla minun on helpompi olla (emootioiden käsittelyyn viittaava teoria)

-          Vaikka oloni on ahdistunut herättyäni painajaisesta, tiedän, että mieleni työstää itselleni tärkeää asiaa, jotta ymmärtäisin itseäni ja maailmaa paremmin (unet ymmärryksen lisääjinä – teoria).

-          Vaikka yö oli kaukana levosta, voin luottaa siihen, että mieleni auttaa minua analysoimaan itseäni vaivaavan asian (unet ratkaisuna ongelmiin –teoria).

Uskon kyllä, että tällaisten selitysten antaminen jo sinänsä voi helpottaa painajaisunien jälkeen – oli ne totta tai ei. Toisaalta en usko, että toistuviin painajaisiin mitkään itselle lausutut teoriat auttavat. Toistuvat painajaiset eivät voimaannuta, palauta tai edistä toipumista. Ne kertovat siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Oli niiden syy mikä tahansa, ne antavat selkeän viestin: älä jää asian kanssa yksin, vaan hae ammattiapua.

Levollisia päiviä ja mielenkiintoisia öitä kaikille!

Pääoma riittäväksi urheilussa?

Törmäsin sattumalta mielenkiintoiseen käsitteeseen kuin psykologinen pääoma. Luthansin (mm. 2007) mukaan siihen kuuluu neljä osa-aluetta: itseluottamus, sitkeys, toiveikkuus ja optimismi. Tämän pohjalta aloin miettiä pääomaa – siis omaisuutta – urheilu kontekstissa. Kun halutaan onnistua, menestyä ja voittaa, tulisiko urheilijan/joukkueen psykologinen, sosiaalinen ja fyysinen pääoma olla riittävän korkealla tasolla?

Tässä yhteydessä ajattelen psykologisen pääoman näiden Luthansin käsitteiden kautta, jotka määrittelen näin:

-         Itseluottamus kuvaa ihmisen luottamusta omaan pystyvyyteen haasteellisissa  tehtävissä

-         Toiveikkuus kuvaa ihmisen uskoa mahdollisuuteen saavuttaa asetetut tavoitteet

-         Optimismi kuvaa ihmisen myönteisiä uskomuksia itsestä

-         Sitkeys kuvaa halua jatkaa ja panostaa vastoinkäymisistä huolimatta

Sosiaalinen pääoma tulee käsitteenä sosiologiasta. Tässä yhteydessä määrittelen sen tarkoittavan yhteisössä, ihmisten välisissä suhteissa olevaksi hyväksi, joka sitoo ja yhdistää kyseisen ryhmän jäsenet. Hyvä kuvastaa sosiaalista tukea, luottamusta, arvostusta ja kunnioitusta. Se voi ilmetä vertikaalisesti (esim. valmentajan ja johdon välillä tai valmentajan ja urheilijan välillä) tai horisontaalisesti (esim. urheilijoiden välillä joukkueessa).

Fyysinen pääoma kuvaa mielestäni urheilijan fyysistä kapasiteettia. Tällä tarkoitan sitä maksimaalista taitavuutta, jota lajissa tarvitaan ollakseen huipulla. Ollakseen maksimaalista taitavuuteen liittyy optimoitu nopeus ja voimankäyttö. Yksinkertaistettuna fyysinen pääoma näyttäytyy parhaiten, kun miettii lajin ydintä. Mistä lajissa on perimmiltään kysymys? Niitä asioita harjoittamalla saavuttaa myös kyseiseen lajiin fyysistä pääomaa.

Kun urheilijalla tai joukkueella on psykologinen, sosiaalinen ja fyysinen pääoma vähintään hyvällä tasolla, takaisiko se menestyksen? Eli kun urheilija/joukkue luottaa omaan pystyvyyteen, selittää onnistumiset omien taitojen, ominaisuuksien ja kykyjen kautta, on optimistinen myös vastoinkäymisten hetkinä, yksi kivijalka menestymiselle on rakennettu. Ja kun urheilija valmennuksessa kokee olevansa tärkeä, kun valmentaja kokee olevansa arvostettu ja kun urheiluyhteisössä uudet kohtaamiset yhdistävät entisestään, toinen kivijalka menestymiselle on taattu. Ja kun urheilija jokaisessa harjoituksessa ikään kuin löytää yhä uudelleen lajinsa ytimen, harjoittelee niitä asioita päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kolmas kivijalka menestymiselle on luotu.

Tarkoituksellisesti puhun kivijalasta, en kolmion eri sivuista ja niiden välisestä tasapainosta (tuostahan saisi hyvän ”menestyksen pääomakolmion”). Toki kolmella kivijalallakin pystyssä pysyy – ja tukevasti, mutta käsitteellistäessä ja pyrkiessä saamaan haltuun, on riski, että muoto ohittaa sisällön. Näin esimerkiksi näistä mainitsemistani ”pääomista” ja niiden saavuttamisesta tulee itsetarkoitus. Ne tuotteistetaan, institutionalisoidaan ja niitä pidetään ainoana väylänä onnistua.  Tällöin voi menettää jotain oleellista. Ihminen muuttuu, sattumia tapahtuu, elämän kaoottisuus tuo yllätyksiä. Urheilussa esimerkiksi se, mikä toimi viime kaudella, ei välttämättä toimi enää tällä kaudella. Se, mikä tuntui hyvältä, ei tunnu enää. Se, mikä nauratti viime treeneissä, tuntuu kiusaamiselta tänään. On olemassa asioita, tekijöitä, ilmiöitä, joita ei voi omistaa, mutta joiden kanssa voi elää.

Psykologista, sosiaalista ja fyysistä pääomaa (omaisuutta) kannattaa kasvattaa. Ne varmasti auttavat huipulle pääsemiseen. Huipulla pärjätäkseen on kuitenkin osattava ottaa huomioon neljäs näkymätön kivijalka: se pääoma, jota ei omista kukaan, mutta jonka kanssa kaikki joutuvat elämään. Pääoman kasvattaminen urheilussa avittaa menestykseen, varsinkin kun huomioi sen neljännen näkymättömän – ja ajoittain jopa pyöräyttää kaiken alusta ja uusiksi.

Kohti uutta

Vuoden vaihtumisessa on jotain ihmeellistä: mahdollisuus lupauksiin ja mahdollisuus aloittaa jotain uutta. Vanha jää taakse ja uusi vuosi tuo tullessaan jotain tuntematonta uutta ja toivottavasti parempaa.

Uuden vuoden lupaukset ovat parhaimmillaan hyviä itsen kannustimia. Pahimmillaan ne vahvistavat omia negatiivisia käsityksiä itsestä: ”tähänkään en pystynyt”. Lupaus sitoo, se ikään kuin velvoittaa pitämään luvatun asian osana elämää – kunnes lupaus on täytetty. Jos lupauksen rikkoo, se tuntuu pahalta. Syyllisyys kertoo omasta moraalista ja etiikasta: älä tee arvojesi vastaisesti. Älä toimi väärin. Uuden vuoden lupaukset siis parhaimmillaan ohjaavat ihmistä suuntaan, johon hän haluaa kulkea. Vaikka lupausta ei pitäisi, sen muistaa – suunnan, jota kohti halusi mennä, muttei nyt kyennyt tai jaksanut. Tai sen, että ei enää lupaa mitään, koska ei pysty pitämään niitä kuitenkaan. Lupaus on sanansa mukaisesti lupaus. Sitä ei voi käyttää turhaan.

Uusi vuosi jo nimensä mukaisesti avaa mahdollisuuden uuteen. Uusi vuosi, uusi kuukausi, uusi päivä, uusi tunti jne. Uusi antaa aina mahdollisuuden: tänä vuonna liikun enemmän, tässä kuussa pyrin olemaan optimistisempi kuin yleensä, tänään toivotan vastaantulijoille hyvän huomenen, tässä hetkessä kuuntelen, kun toinen puhuu.

Itse asiassa uusi antaa mahdollisuuden jokaiseen hetkeen: tässä hengen vedossa olen läsnä ja tästä hetkestä nautin, vaikka omaa todellisuutta voisi myös kuvailla suurella velkataakalla, tulevien tekemättömien töiden kuormalla tai menneisyyden hirveillä kokemuksilla. Nykyhetki, tämä yksittäinen hengenveto voi olla turvasatama kaikkea kaaosta vastaan, jota ympäristö puskee. Joskus taas tulevaisuuden mahdollisuudet, toive paremmasta auttaa jaksamaan nykyhetken paineet ja raskaan kuorman. Uskolla on suuri voima: ”uskon, että tämä vielä muuttuu” – auttaa monia oman arjen tuskassa.

Nyt tammikuussa sitä voi itseltään kysyä:

Haluanko tehdä lupauksen itselleni?

Jos kyllä, mitä haluan luvata itselleni?

Mitä uusi vuosi tuo minulle?

Mitä uutta mahdollisuutta on tässä hetkessä?

Toivotan sydämellisesti tämän vuoden tervetulleeksi jokaisen elämään!

Rajapinnassa

Mielenkiintoinen päiväni laittoi minut miettimään, rajoja ja sitä, miten määrittelemme tapahtumien ja päivän kulun. Tällä viikolla yhtenä päivänä töissä en ollut tyytyväinen omaan toimintaani. Lisäksi samaisena päivänä liikenteessä kaistaa vaihtaessani takana oleva autoilija tööttäili ja näytti keskisormea. Illalla päivän kruunasi se, kun lenkillä joku tuntematon nainen huuteli ”bitch, bitch” ja jotain muuta julkaisukelvotonta. Samaisena päivänä sain myös työhön liittyvän puhelinsoiton, joka tuntui todella hyvältä. Auton radiosta kuului kotiin ajaessa joulumusiikkia, mikä rauhoitti. Juoksulenkki viileän raikkaassa illassa teki hyvää koko kropalle. Päivästä jäi kaikkinensa hyvä mieli, vaikka jo kyseisen tarinan perusteella puntit voisi olla vähintään 50 – 50.

Päivässä oli asioita, jotka voisivat määrittää sen kurjaksi, epäonnistuneeksi ja joiden takia voisi olla hyvinkin ahdistunut olo. Yhtä lailla päivässä oli asioita, jotka ruokkivat hyvää oloa, rauhoittunutta mieltä ja onnea. Jäinkin miettimään, mihin asioihin me tartumme ja mitkä asiat tarttuvat meihin? Tai mitkä asiat eivät tartu, vaikka syytä olisi?

Jokaisella meillä on omanlaiset rajat. Rajat muun muassa sille, kenen kanssa on tekemisissä (sosiaaliset rajat), mihin asioihin uskoo (henkiset rajat) ja miten kehoaan kohtelee tai antaa kohdella (fyysiset rajat). Yhtä lailla rajat sille, mitä antaa itsestä ulos (vuorovaikutuksessa) ja mitä ottaa sisään (vaikuttuu). Rajat ovat tärkeitä. Ne auttavat meitä pitämään puolemme; ”ei, tätä en halua”. Ne auttavat määrittämään sallitun ja kielletyn alueen: ”tämän pidemmälle en mene”. Ne auttavat myös luomaan identiteettiä: ”tämä on minua – tuo ei ole”. Rajat siis auttavat määrittämään itseä, ne suojaavat ja lisäävät turvallisuuden tunnetta. Ne myös opettavat itsehillintää: aivan rajattomasti ei voi toimia.

Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa. Jo nimensä mukaisesti rajat rajaavat. Joskus ne voivat rajata pois myös jotain sellaista, mitä ei kannattaisi. Tällöin muutos ei mahdollistu, oppiminen ei onnistu ja virheet toistavat itseään. Joskus taas rajat vuotavat kohdissa, joissa niiden pitäisi olla tiiviitä, ja ovat kuin teräs kohdissa, joissa niiden pitäisi olla joustavia.

Näin ajatellen, töissä tekemäni virhearvio oli asia, josta on syytä ottaa opiksi. Rajojen olikin syytä olla auki siinä kohtaa. Autoilu esimerkissä rajat jo tiukkenivat: ennakointi, toisten huomiointi liikenteessä ovat arvokkaita asioita, joita voi miettiä omalla kohdalla – ja toisaalta jättää kyseisen tilanteen (ja kyseisen ihmisen siinä) omaan arvoonsa. Lenkkeily esimerkki oli jo niin absurdi, että se ei edes koskenut rajoja. Ja kääntäen, toisen myönteisestä palautteesta saa vaikuttua, musiikin voi antaa viedä ja liikunnan saattaa miellyttävään flow-tilaan.

Jäin miettimään, voisiko sitä itse kukin kuulostella omia rajojaan. Josko antaisi rajojensa olla auki hyville asioille ja ikävien asioiden kohdalla käyttäisi niin kutsuttua kolmen portinvartijan sääntöä: 1) Onko asia totta? Esimerkiksi teinkö jotain sellaista, mitä tulisi korjata? 2) Onko asia tarpeellinen? Esimerkiksi tarvitseeko minun vaikuttua siitä? ja 3) Onko asia ystävällinen? Esimerkiksi tuottaako se minulle (tai toiselle) iloa ja hyvää oloa?

Kun menetys osuu kohdalle

Olen ollut menetysten ja kuoleman kanssa kasvokkain tällä viikolla useamman kerran sekä yksityiselämässä että työssä. Menetykset, etenkin kuolema pysäyttää. Se hiljentää ja saa miettimään ylipäätään elämän ja kuoleman ankaruutta. Sen edessä tulee nöyrä olo.

Omat päivittäisiin rutiineihin tai stressaavilta tuntuviin tehtäviin liittyvät murheet ja huolet tuntuvat vähäpätöisiltä suurten menetysten keskellä. Se saa myös miettimään, mihin aikaansa käyttää, mihin energiansa laittaa, mihin panostaa ajassa, joka on rajallinen kaikille.

Elämä päättyy kuolemaan. Kaikki elävä kuolee. Asiat alkavat ja päättyvät. Luopuminen ei ole helppoa, suru vie aikansa. Surun ympäröivän ihmisen rinnalla voi kulkea kappaleen matkaa, olla tukena menetyksessä. Suru kaikessa hiljaisuudessaan täyttyy sanomattomista sanoista, saa lohtua toisen läsnäolosta.

Eräässä aforismissa sanotaan: ”Ei elämä pääty kuolemaan, vaan vaihtuu uuteen ja parempaan”. Menetyksen keskellä toive jostain sellaisesta, jota ei tiedä, mutta uskoo olevan, auttaa jaksamaan. Surun loputtomalta tuntuvasta suosta päästyä alkaa nähdä merkkejä, jotka tukevat uuden alkua, merkityksiä, jotka luovat jotain tolkkua tapahtumiin. Sanotaankin, että kriisit jakavat elämän ennen sitä ja sen jälkeen.

Elämän suurissa kriiseissä alkaa pohtia myös syntyjä syviä: miksi olemme täällä? Miksi juuri minä olen täällä? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä annettavaa minulla on elämälle?

Jokaisella on omanlaisensa polku tallattavana, osaan askelista voi vaikuttaa, osa askelista on astuttava, vaikkei haluaisi. Jossain on polku, jolle haluaisi päästä, muttei pääse, koska se on mahdotonta tai sen uskoo olevan mahdotonta. Polku kulkee eteenpäin vääjäämättä. Ehkä oleellinen asia onkin nauttia niistä polun kohdista, jotka ovat itselle arvokkaita ja tärkeitä. Kantaa niistä polun kohdista mukana sykähdyttäviä muistoja. Tavoitella niitä, joille haluaa päästä. Käyttää tässä apuna ja voimavarana rakkaita muistoja. Ja nauttia ylipäätään itse matkan teosta.