Vaihtamalla paranee vai paraneeko?

Seinäjoen jalkapallokerho on vaihtanut melko tiuhaan valmentajaa. Karrikoiden voisi sanoa, että menestystä saanut seura ei ole mikään helppo puoliso. Valmentaja ”sulhasten” panos ei ole enää kelvannut ja he ovat saaneet lähteä seurasta. Oliko niin, että pelaajien ja valmentajan välinen vuorovaikutus ei toiminut riittävällä tavalla, vai että Valakari, Boström ja Roca eivät tehneet niin kuin sanottiin ja koska eivät tehneet, niin saivat lähteä. Pohjanmaalla on muuten sanonta: ”Mun kans olis niin heleppua olla, sais olla justihin niinku mä sanon”. Ja jos ei ole, ovi on auki.

Mielestäni kaiken tämän keskellä pelaajat ovat pelanneet aika hyvin. Tällä hetkellä (13.9.2017) SJK on veikkausliigassa sijalla 5. Ovatko he tuossa kohdassa valmentajien ansiosta? Vai onko pelaajat onnistuneet huolimatta valmennusmuutoksista pitämään oman pelinsä kasassa? Vai onko kenties muutokset sinänsä aikaansaaneet riittävää tarmoa peliin?

Tuloksen tekemisen näkökulmasta usein pitkäjänteinen tie vie parempaan tulokseen. Pitkäjänteinen työ ei tokikaan vaadi samaa johtajaa eli valmentajaa. Kun valmentaja vaihtuu, kaikki ei vaihdu. Oleellista onkin pysähtyä siihen, mikä muuttuu ja mikä ei muutu, kun valmentaja vaihtuu.

Yhtä lailla voidaan miettiä, mikä olisi lopputulema, mikäli sama valmentaja saisi jatkaa joukkueen kanssa. Olisiko pelitarmo ja tuloksen tekeminen vieläkin tehokkaampaa? Valintojen tekeminen sulkee aina jotain pois. Vertailu on näin ollen mahdotonta. Näillä pelimerkeillä on pelattava, mitkä käteen on annettu. Tuloksen tekemisen näkökulmasta on oleellista uskoa siihen valintaan, jonka tekee. Joukkueessa uskon tulee olla muillakin kuin johdolla.

Vaihtamalla jotkut asiat paranevat aivan varmasti. Jo uutuus pitää siitä huolen. Vaihtaminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että toiminta muuttuisi tuloksen näkökulmasta paremmaksi. Jotta tulos paranisi, se edellyttäisi sitä, että paranemisen kohde on fokusoitu oikein.

Kiinnostuneille tiedoksi, että näihin asioihin muun muassa pureudumme ensi viikolla alkavassa effective coachingissa Marko Malvelan kanssa.

Suomen pitää kuitenkin olla tarkkana

Koripallo on jännittävä ja mielenkiintoinen laji. Pelin hyvä puoli on se, että siinä tapahtuu nopealla temmolla asioita. Pisteitä tehdään koko ajan ja peli saattaa kääntyä nopeastikin puolelta toiselle.

Katsoin toissa päivänä (6.9.) Suomen ja Kreikan koripallo-ottelua. Peli oli jännittävä alusta loppuun, mutta yksi asia pelissä tai oikeastaan pelin selostuksessa ja kommentoinnissa kiinnitti huomiota.

”Kreikka on erittäin vaarallinen ja Suomen pitää olla tarkkana koko ajan.”

Jäinkin miettimään suomalaista joukkueurheilua ja ajatusta: pitääkö olla ”varpaillaan” vähän koko ajan.

Pelissä on toki hyvä olla hereillä ja valppaana koko ajan. Näin pelitarmo ja halu antaa itsestä kaikkensa ovat oletettavammin läsnä. Mutta viljelläänkö me suomalaiset vähän turhaankin ”tarkkana olemista”. Siitä tulee tunne, että Suomen voittoa vain toivotaan, ei niinkään odoteta.

Onko niin, että esimerkiksi selostajat haluavat varoittaa katsojia liiasta optimistista? Kun hoetaan pelin arvaamattomuutta ja varautumista tappioon, säästetään Suomen kansa mahdolliselta pettymykseltä. Ettei taas vaan käy, kuten vuonna 2003 jääkiekossa Suomi – Ruotsi 5 – 6. Toisaalta meillä on kokemusta paljon tuon tapahtuman jälkeen onnistumisista, voitoista ja tappioista. Ilman sen kummempaa draamaa.

Ehkä kyse onkin siitä, että liika optimismi ei sovi Suomalaisille ja pessimismi – jota pidämme realismina – kuuluu joiltain osin vielä kansanluonteeseemme. Jos ei muuten, niin perinteen velvoittamana.

Toisaalta mietin, mitä tapahtuisi, jos ei varautuisi? Voi olla, että mahdollinen pettymys kirvelisi paljon. Mutta sitä odotellessa olisi paljon hauskempaa.

Pesä tyhjenee, jälleen

Mistä tietää, että on syksy taas? Koti on taas paljon tyhjempi ensi kevääseen saakka. Jo aikuiset lapset ovat lähteneet jälleen opiskelupaikkakunnilleen kesätöiden jälkeen.

On aivan mielettömän hienoa, että lapsilla on opiskelupaikka ja vielä sellainen, missä viihtyvät. On luonnollista ja aivan oikein, että silloin, kun on mahdollista, täysi-ikäiset lapset muuttavat pois kotoa omaan talouteen.

Vähemmän siivottavaa ja vähemmän pyykättävää.  Lisäksi on rauhallisempaa. Jääkaapissa on kuin onkin ruokaa eikä tarvitse neuvotella, katsotaanko uutiset vai jotain muuta.

Mutta.

Mistä johtuu se yhtäkkinen haikeus?

Nuorilla on oma elämä. Omat ystävät ja kumppanit. Vanhemman rooli muuttuu. Vanhempi ei enää ole samalla tavalla oleellinen ja merkittävässä roolissa kuin aiemmin – tai ainakaan, mitä luulee tai toivoo olevansa. Haikeaa, vaikkakin tärkeä muutos.

Ehkä se on niin, että nuorten ja vanhempien hyvinvoinnin mittarina toimii myös nuorten itsenäistyminen. Silloin, kun nuorella on kaikki hyvin, hän etsii ja löytää paikkansa, vapaana. Lisäksi hänellä on vielä vanha koti, turvasatama, mihin pääsee aina kun sitä tuntuu. Ja toisaalta, silloin kun vanhemmilla on kaikki hyvin, niin he iloitsevat lastensa itsenäistymisestä ja siitä, että nämä tulevat vielä mielellään kotiin, silloin kun haluavat.

Kun syksyä jatkuu, myös haikeus hälvenee ja uusi arki tulee normaaliksi, jälleen.

Hyvä niin.

Mielensäpahoittajan vastakohta

Minulle soitti toimittaja, joka tekee jutun mielensäpahoittamisesta ja herkkänahkaisuudesta. Oli miellyttävä keskustelu. Mielensäpahoittajia on monia ja herkkänahkaisuutta montaa eri sävyä.

Jäin kuitenkin näin jälkikäteen miettimään mielensäpahoittajan vastakohtaa. Googlehakukaan ei tuottanut tulosta. Itse asiassa suoraa vastakohtaa on vaikea löytää. Toki vastakohta voidaan kuvailla eri sanakääntein: esimerkiksi sisäisesti tyyni ja tasapainoinen ihminen, joka ei loukkaannu juuri mistään.

Ihmiselle, joka näkee lasin puoliksi täynnä ei tyhjänä tai joka näkee mahdollisuuksia paikassa, jossa suurin osa olisi luovuttanut, tai joka vaan on niin zeniläisen tyyni, ei löydy Suomessa yhtä sanaa kuvaamaan. Tai sanat, jotka löytyvät, eivät kuvaa oleellisia asioita, kuten optimisti tai positiivinen.

Mielensäpahoittajan vastakohta on mielensä hyvänä pitäjä, mielensä auki pitävä, mielensä väljänä pitävä ja mielensä läsnäolevana pitävä.

Herää kysymys, onko sellaisia ihmisiä?

Itse ainakin huomaan pahoittavani mieleni, jos mistäkin asiasta. Joissain tilanteissa huomaa olevansa varsin herkkänahkainen, vaikkei haluaisi olla. Ajatuksena on toki olla avoimin ja väljin mielin, mutta huomaamattaan astuu samoihin ansoihin, joihin on tottunut astumaan.

Toisaalta, miksei sitä saisi olla mielensäpahoittaja? Ja kukapa on sanomaan, mistä mielen saa pahoittaa ja mistä ei? Valitettavasti jatkuvasti mielensäpahoittavan kanssa on vaan aika raskasta elää.

Eräässä tv sarjassa esitettiin leikki, jossa toisen negatiiviseen sanomiseen toisen tehtävänä oli aina löytää jotain hyvää sanottavaa. Esimerkiksi toisen ”taas sataa vettä”, toisen tulisi keksiä jotain myönteistä, kuten ”siitepölyä on siis vähemmän” tai ”tekee hyvää kasveille”. Siinä osat olivat koko ajan samoin päin. Ehkä näiden myönteisten huomioiden sanoja oli lähempänä mielensäpahoittajan vastakohtaa. Osaahan hän määritellä myönteisesti uudelleen juuri sanotun.

Mitä, jos sen näkisi taitona, jota voi harjoitella? Kun huomaa pahoittavansa mielensä jostain, voihan sitä ainakin yrittää olla tyyni ja suhtautua asiaan avoimin ja väljin mielin.

What got you here, won´t get you there

Helsingin Sanomissa (6.8.2017) oli mielenkiintoinen artikkeli Tero Kauppisen johtamisopeista. Hänen mukaansa ”se, miten pääsit tähän pisteeseen, ei vie sinua seuraavaan pisteeseen”. Toisin sanoen, vanhat opit ja menneisyyden menestyseväät eivät takaa menestystä tänä päivänä saati tulevaisuudessa.

Jäin miettimään asiaa tarkemmin. Itselleni luontevin heijastepinta on urheilukonteksti. Tämän päivän lasten ja nuorten valmennus perustuu etupäässä tutkimuksiin, jotka on tehty 2010-luvulla. Näiden pitkittäistutkimusten tutkittavat elivät nuoruutensa 10 tai jopa 20 vuotta sitten. Tämän päivän urheilunuorukaisten elämä ja arki ovat totaalisen erilaisia. Itse asiassa tämän päivän valmennuksellisten linjausten onnistumisen näemme vasta vuosien päästä. Näin ajatellen Kauppisen väite on osuva. Harva urheilija tai valmentaja voi ajatella, että viime kauden käytänteet kantavat tulevankin kauden. Ei voi, koska ihminen muuttuu, olosuhteet muuttuvat ja maailma muuttuu koko ajan.

Toisaalta historian tuntemisessa on puolensa. Tarinat, joita kerromme itsellemme ja toisillemme, vahvistavat käsityksiämme onnistumisen elementeistä ja oleellisten tekijöiden maamerkeistä. Kun tietää, mistä on tullut, tietää myös, mihin haluaa mennä. Luonnollisesti menneisyyden kertaamisessa on riskinsä. Ihmisen mielellä kun on taipumus muistaa asiat itselle soveltuvalla tavalla. Esimerkiksi huippu-urheilijoiden tutkimuksissa on todettu, että oleellista on monipuolinen lajitausta ja useampia valmentajia matkan aikana. Karrikoiden tämä johtaa siihen, että urheilussa tehdään monipuolisesti kaikkea ja mielellään eri valmentajien kanssa. Hienoahan se on, kun osaa käyttää kehoaan monipuolisesti ja treenitkin ovat mielenkiintoisia. Toisaalta voidaan miettiä, miten se edistää huippusuoriutumista omassa lajissa?

”Se, miten pääsit tähän pisteeseen, ei vie sinua seuraavaan pisteeseen” – on kyllä aika osuvasti sanottu. Varsinkin, kun muistetaan, että myös menneisyydellä on merkitystä. Historiastamme heijastuu havaintojemme tulkinnat, minuutta määritteleviä tekijöitä ja oppeja, jotka auttavat suunnistamaan muuttuvassa todellisuudessa eteenpäin. Ehkä se on niin, että ”se, miten pääsit tähän pisteeseen, antaa vinkkejä siitä, miten suunnistat eteenpäin, vaikkei vie sinua sinne”.

Nähkää minut

Istuin lentokoneessa, kotia kohti tulossa, kun huomioni kiinnittyi nuoreen, kauniiseen naiseen, joka selasi puhelimellaan otettuja kuvia. Kahdesta kuvasta pystyin päättelemään matkakohteen, muutoin kuvat olivat omakuvia, selfie- tai toisen ottamia poseerauksia eri vaatteet päällä. Samantapaisten kymmenien kuvien valikoimasta hän valikoi – olettaisin - mielestään parhaat. Lomakuvien näyttäminen toiselle taitaa kyseisessä tapauksessa olla omakuva jonkun historiallisen paikan edestä, josta tosin ei näy mitään.

Ennen lomakuvissa näkyi kohteet, joissa on käynyt. Nykyisin vain omakuva ja jos kuvan lähettää jollekin tai jonnekin, siinä on viesti, missä on käynyt. Karrikoiden ”Tämän näin” on muuttunut muotoon ”Nähkää minut täällä”.

Jäin miettimään asiaa laajempana ilmiönä. Ihmisen perustarve on tulla nähdyksi. Lienee tuttu kaikille vanhemmille lastensa sanat: ”äiti/isä kato”. Nähdyksi tuleminen on minuuden yksi perustusaine. Kun tulee nähdyksi, alkaa rakentua kuva itsestä. Laadullisesti hyvä nähdyksi tuleminen rakentaa kuvaa ainutlaatuisena, arvokkaana ja merkityksellisenä ihmisenä. Kun taas huono ja paha näkeminen tai nähdyksi tulemisen puute arvottomana ja mitättömänä.

Olemme kaikki myös aikakautemme ”tuotteita”. Virtuaalitodellisuudessa eläminen luo lyhyitä kuvia, jaettuja pieniä hetkiä, jotka katoavat bittitodellisuuteen. Yhtä lailla itsekeskeinen maailma herättää halua olla yksi keskiössä oleva: kauniina, hyvinvoivan näköisenä ja tyylikkäänä. Ihailun kohteena oleminen ruokkii narsistisia puoliamme. Itserakkaus on hyvästä, kun se ei ohita toisen näkemisen arvoa.

Ehkä syksyn teema voisi olla toisen näkemisen sanoittaminen: ”Näytät hyvältä” tai ”Sinulla on uusi hiusmalli. Onpa upea”. Pienet sanat voivat olla merkittävä asia toisen elämässä. Asia, joka kertoo, että on tullut nähdyksi riittävänä.

Ja niihin lomakuviin. Vaikka itsekin otan selfie-kuvia ja lähettelen niitä läheisten WhattsApp ryhmiin, on kiva katsella toisten lomakuvissa matkan maisemakuvia, pieniä yksityiskohtia ja merkittäviä nähtävyyksiä – niiden selfie-kuvien lisäksi.

Lomalla pitää muistaa

Tänä kesänä pitää muistaa

- levätä, vierailla sukulaisilla, lukea hyviä kirjoja, kasvattaa kukkia, liikkua sopivasti, nauttia auringosta, grillata, olla läsnä, tehdä kaikkea kivaa, elää ex tempore, istua terassilla ystävien kanssa, tarttua hetkeen.

Kaikki mukavia asioita, mutta kun niitä listaa riittävästi, mieleen hiipii hiljaisia merkkejä loman suorittamisesta. Kun alkaa suorittaa jotain, tekemisestä poistuu vapaus. Kun ei ole vapautta, energia ei virtaa. Ja kun energia ei virtaa, leppoisa läpäisevyys puristuu tiukemmaksi kuin oli ennen lomaa.

Solut lakkaavat hengittämästä henkisesti. Keho elää, mutta mielen jumi estää palautumasta. Suorittamisesta tulee tiedostamaton pakko, joka ohjaa kulkijaa kohti vääjäämätöntä väsymystä. Joskus jopa niin pitkälle, että työtä syytetään loman riittämättömyydestä palautumiseen.

Mitäpä jos tänä kesänä tekisin toisin?

Kun jotain tekee mieli tehdä, voisiko sen sallia? Kun jotain tekee mieli tehdä, tarvitseeko? Kun jotain tekee mieli tehdä, tekeekö oikeasti?

Kun jotain pitää tehdä, niin sitten pitää. Kun jotain pitää tehdä, tehköön joku toinen. Kun jotain pitää tehdä, samaan aikaan pitää tehdä myös jotain muuta – ja yhdessä paikassa kerrallaan sitä voi oikeasti vain olla.

Loma viittaa jo sanana lomaan jostakin. Toisin sanoen irti päästämiseen jostain. Voisiko sitä kokeilla päästää irti kaikista niistä velvoitteista ja mielen pakoista, jotka koittavat määritellä hyvän loman.

Eikös sitä sanotakin, että vain pidetty loma palauttaa.

Leppoisaa pidettyä lomaa!

Parempaa viihdettä saa hakea

Lauantaina se alkoi, suuri näytelmä Perussuomalaisen puolueen ja sitä kautta myös eduskunnan ja hallituksen vaiheista, Suomen sateisessa suvessa 2017. Paraskaan kirjailija tuskin olisi saanut tällaista juonta ja tällaisia käänteitä näytelmäänsä.

Jussi Halla-Aho voitti ja kerrankin suomalaisella medialla ja kaikilla puolueilla oli yksi ja sama vihollinen. Yksi Sote-uudistus sinne tai tänne, tuolla on tyyppi, jonka arvomaailma on vastenmielinen eikä muiden mieleen.

Tiistaina draaman kaaressa oltiin jo keskiosassa, vaikka alusta oli kulunut vain muutama päivä.

Jotain käännettä Halla-Ahokin näytelmän keskiosassa varmasti odotti, mutta luultavasti yllättyi kuitenkin. Hän ei ehkä tiennyt, että Timo Soini on vanha, kova ja kokenut poliitikan kettu. Pöydällä oli Uusi vaihtoehto.

Pihlan ja Kielon päivän aamuna aurinko paistaa ja kriisi on ainakin melkein ohi. Yhteinen arvopohja on jälleen totta ministereille Sipilä ja Orpo. Jussi Halla-Aho on järkyttynyt. Timo Soini on surullinen, mutta myös onnellinen. Nelosolut voi tulla kauppoihin ja Vaasa ei ehkä saanekaan päivystystä. Hallituksen seuraava kokous voi taas käsitellä vaikka Sote-uudistusta.

Tämä huikea näytelmä on draaman kaaren kohdassa loppu, mutta voin melkein vaikka vannoa, että kaikkea ei ole vielä nähty. En siis katso vieläkään illalla mitään saippuaoopperaa vaan uutiset ja politiikan ajankohtaisohjelman. Poliitikot ovat palkkansa ansainneet, tämän kaltaista viihdettä ei saa edes maksukanavilta.

Lääkkeitä pärjäämiseen?

Tällä viikolla (vko 23) uutisoitiin Ehkäisevän päihdetyön teettämästä tutkimuksesta, jonka mukaan 15 % työelämässä olevista suomalaisista syö psyyke- tai kipulääkkeitä, jotta työteho paranisi tai jotta jaksaisi olla töissä. Nuorilla (18-29 v) tämä luku oli vielä korkeampi. Samaisen tutkimuksen mukaan työtehtävien koetaan muuttuneen vaativimmaksi. Selvitäkseen vaateista jotkut turvautuvat lääkkeisiin.

En perehtynyt julkaisuun kovin tarkkaan, mutta uutisointien perusteella tieto on mielestäni huolestuttava. Jäin miettimään, mikä työ on niin arvokas, että sitä tekisi oman terveyden kustannuksella. Minkä tehtävän tekeminen on niin tärkeä, että tarvitsee lääkitystä, jotta kykenisi tekemään sen paremmin?

Itselleni ei tule mieleen mitään.

En ole myöskään törmännyt töihin, joissa ei olisi vaatimuksia. Jotkut näistä vaatimuksista voivat aiheuttaa kuormitusta ja jotkut niistä koetaan kannustavina. Jokaisessa työssä on myös voimavaratekijöitä, jotka suojaavat kuormittavilta vaateilta ja toimivat itsenään motivaattoreina.  Tiedän useita organisaatioita, joissa panostetaan henkilöstön hyvinvointiin. Valitettavasti meillä on Suomessa myös organisaatioita, joissa ylisitoutuneet ihmiset kuluttavat akkunsa loppuun, sinnittelevät lääkityksen avulla ja itkevät itkunsa yksin.

Sitoutuminen ei ole tosin vastavuoroista. Ajetut ylikilometrit eivät takaa, että oma työpaikka olisi turvattu seuraavissa yt-neuvotteluissa. Toisaalta kuka työnantaja haluaisi palkata ihmistä, joka ei sitoudu tekemään tehtäväänsä hyvin?

Miten sitten löytyisi sopiva tasapaino?

Henkilöstö antaa panoksensa, mutta ei ylitä voimavarojaan. Työnantaja luo hyvät työolosuhteet, mutta saa panostukselleen hyötyä. Jos tämä tasapaino ontuu, jompikumpi kärsii – usein molemmat. Lienee itsestään selvää, että kukaan ei jaksa väsymättä kohtuutonta työmäärää. Sitoutunut ihminen hakee sitten ”extrabuustia” esimerkiksi lääkkeistä. Yhtä lailla maksajaa harmittaa työntekijä, joka ei tuota odotettua lisäarvoa organisaatiolle. Firma voi kaatua alta.

Vaikka lääkehoidolla on oma paikkansa henkisen terveyden saralla, en usko, että se on paras apu pärjäämiseen työssä. Tolkulliseen työelämään on monta eri reittiä. Jos ei omin avuin, niin ulkopuolisin. Jos ei työyhteisössä itse kyetä enää asioita selvittämään, kannattaa pyytää neuvottelujen helpotusapua, esimerkiksi työterveyshuollosta. Jos neuvotteluyhteys tökkii ihmisten välillä, tehokkuus laskee ja hyvinvointiin tulee takkuja. Kun yhteys on auki, tolkullisuuteen avautuu myös väylä.

Mobiilisovellus ei korvaa kohtaamista

Helsingin sanomissa oli (29.5.) mielenkiintoinen uutinen nykyteknologian hyödyntämisestä terveydenhuollossa. Erilaiset mobiili- ja tietokonesovellukset voivat auttaa asiakasta monen näköisissä terveysasioissa. Myös mielenterveyteen pyritään kehittämään mobiilisovelluksia.

Mielestäni teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä. Henkisen terveyden kanssa ponnistelevalle on tärkeää tietää, että hänellä on joku, joka tukee ja auttaa niin tarvittaessa. Mobiilisovellusten avulla voidaan varmasti osin kartoittaa ihmisen henkinen terveydentila, seurata tilannetta tai pitää väliajoilla jonkinlainen kontakti hoitavaan tahoon. En kuitenkaan usko, että mobiilisovellus voi koskaan korvata ihmisten välistä kohtaamista henkisen terveyden kohdalla.

Auttamistyössä, siis terapeuttisessa suhteessa, vuorovaikutus on osa korjaavaa prosessia. Kohtaamisessa nousee esille asioita, jotka ovat jo sinänsä yhteisen tutkimisen kohteina ja jotka jo sinänsä luovat uudenlaista suhdetta itseen – etupäässä sallivampaa ja arvostavaa.  Sen lisäksi, että auttamissuhde sinänsä on osa terapiaa, myös asiat, joista puhutaan, ovat tärkeitä. Asiakkaan arki ei muutu puhumalla, se muuttuu tekemällä asioita toisin. Tällaiseen tekemisen muutokseen voidaan päästä tutkimalla itseä ihmisenä, omia sisäisiä prosessointitapoja, kokemuksia (kipeitäkin) ja niiden merkitystä itselle sekä toimintamalleja, jotka luovat arjen rutiinit.

Mobiilisovellukset voivat auttaa hahmottamaan, mistä voi olla kyse, jos tuntuu pahalta. Ne voivat auttaa antamaan nimen asialle, josta kärsii. Lisäksi ne voivat toimia hyvinä seurantavälineinä, ammattiauttajan ja autettavan välillä. Ne eivät kuitenkaan auta muuttamaan itseä tai suhdetta itseen. Toisen ihmisen kannattelu, arvostava asioiden tutkiminen ja niihin uudenlaisen suhteen luominen tapahtuu ammattiauttajan vastaanotolla, korjaavassa vuorovaikutuksessa.

Teknologia kuitenkin voi auttaa ihmisiä saamaan apua myös kotiin, esimerkiksi etäyhteyden kautta. Kelan kuntoutuspsykoterapiatkin voidaan toteuttaa etänä, kunhan asiakkaan ja psykoterapeutin välillä on ollut kontakti kasvokkain. Etävastaanotto on varsin hyvä ja toimiva lisä terapeuttiseen työskentelyyn.

Summa summarum: Mielestäni teknologia on kuin tuli; hyvä renki, mutta huono isäntä.