Hyvä aika olla besserwisser

Olympialaisten yhteydessä asiantuntijat ja asiaa tuntemattomat kommentoivat ja sanovat omat käsityksensä, miksi urheilussa joko pärjätään tai ei pärjätä. Toimittajat myös luonnollisesti kysyvät esimerkiksi urheilupsykologian asiantuntijoilta, mitkä tekijät tai syyt ovat menestymisen tai menestymättömyyden taustalla.

Se, että asiantuntija kertoo näkemyksensä, voi parhaimmillaan lisätä ihmisten ymmärrystä asioiden monimutkaisuudesta ja monipuolisuudesta. Varsinkin psykologiset ilmiöt, ihmisen käyttäytymisen ja mielen toimintojen yllätyksellisyys herättää kysymyksiä, joihin ihmiset toivovat vastauksia. Näitä kommentteja toivotaan ja niitä annetaan. Joskus myös vastuuttomasti.

Epäonnistumiset ja menestymättömyys herättävät lähestulkoon aina kysymykset, miksi? Mistä tämä kertoo? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Tällaiseen vastauksen antaminen luo kuvan besserwisseristä, joka tietää asian paremmin kuin asianomaiset itse.

Kun asiaa lähestyy asianomaisten näkökulmasta, voi kuvitella, miten loukkaavaa, ikävää ja jopa raivostuttavaa se on. Sehän on karrikoiden sama, kun jonkun työntekijän yksittäistä virhettä tai jonkun koululaisen rumaa kielenkäyttöä kommentoitaisiin asiantuntijoiden voimin ja pohdittaisiin, miten kotiolot, johtaminen, kasvatus, opetus ja kaverisuhteet vaikuttavat siihen, miten tällaiseen tilanteeseen on päästy.

Ikävän asiasta tekee myös se, että harvoin ulkopuoliset oikeasti tietävät, mitä on tapahtunut ja mistä on kyse. Asianomaiset eivät taas halua, saa tai pysty kertomaan asioiden todellista laitaa. Harva on sellainen ihminen, joka haluaa omia syviä tuntojaan jakaa avoimesti julkisuudessa. Varsinkin, jos ne liittyvät itselle vaikeisiin asioihin tai lähtökohtaisesti herättävät häpeää, huonommuutta tai syyllisyyttä.

Toki mietin myös sitä, minkälaista ”besserwisseriläisyyttä” tämäkin blogi on. Tiedän, että seuraavan kerran kun mediasta otetaan minuun urheilupsykologian asiantuntijana yhteyttä, annan kommentin. Toki puhuen aina yleisellä tasolla, en yksittäisestä tilanteesta tai urheilijasta. Besserwisser en haluaisi olla, mutta helpostihan sellaisena valitettavasti näyttäytyy.

Riossa tapahtuu - tunteiden ja kokemusten vuoristorataa

Jälleen kerran urheiluinnokkaat ihmiset saavat sylintäydeltä tapahtumarikkaita elämyksiä Rion Olympialaisista. Naisten maantiepyöräily dramaattisine käänteineen tai naisten trapin finaalissa Skinnerin nousu ja tiukka taistelu Rooneyn kanssa, puhumattakaan trapin miesten finaalista Pellielon ja Glasnovicin välillä, vain muutamia mainitakseni. Tämän lisäksi suomalaisten urheilijoiden kisataivallusta, myös uusine lajeineen, kuten Oláhin pöytätennisottelu tanskalaista Grothia vastaan, on varmasti ollut mielenkiintoista seurattavaa.

On mielenkiintoista, miten urheilu voi sytyttää ja herättää monenlaisia tunteita: järkytystä, pettymystä, surua, jännitystä, myötätuntoa ja suunnatonta onnistumisen iloa. Niin kutsutut urheiluihmiset uppoutuvat tv:n ääreen ja eläytyvät täysillä urheilijoiden kilpailusuorituksiin. Ne ihmiset, jotka eivät urheilua juurikaan seuraa, eivät voi ymmärtää, miten tavallisista täysjärkisistä ihmisistä voi tulla noin ”urheiluhulluja”. Miten jonkun suoritus voi herättää tuollaisen tunteenpalon?

Kun miettii tunteiden suuruutta kotikatsomoissa, voi aavistella, miten suurta se on paikan päällä. Ja mikä vaikutus sillä on urheilijoihin itseensä. Miettikää sitä energiaa ja tunnelatausta kentillä. Ei siis ihme, jos joku urheilija ei kykene suoriutumaan sillä tasolla, jolla hän oikeasti on.

Näin ajatellen on todella tärkeää ja hienoa, että psyykkinen valmentautuminen alkaa olla jo luontainen osa valmennusta ylipäätään. Miten onnistua, huolimatta paineista ja tunteiden virrasta ympärillä – keskeisenä teemana. Psyykkinen valmentautuminen ei tarkoita vain valmistautumista vaan myös jälkipuintia. Se, että tunteenpaloa riittää, ei saisi tarkoittaa sitä, että ihminen jää kantamaan jotain tunnepitoista kokemusta – mikäli ei itse halua. Siksi on tärkeää, että myös jälkihoito osataan tehdä hyvin ja ammattimaisesti.

Rion olympialaiset tarjoavat monenlaista muutakin seurattavaa urheilijoiden ottaessa itsestään mittaa. Muun muassa Rion väkivaltarikokset, urheilussa esille tulleet dopingskandaalit ja Rion poliittinen sotku. Jos ei urheilua seuraa, nostaa Olympialaiset Brasilian ja Rion kansalaisten tilanteen päivänvaloon uudella tavalla. Kovin on raadollista elämä Riossa. Tunteiden ja kokemusten vuoristorataa pahimmillaan ja parhaimmillaan.

KOhtaamisia

Tapasin viikonloppuna ala-, yläaste ja lukiokavereita.  Oli todella mukava nähdä ja kuulla, miten elämä on meitä kutakin kuljettanut. Jäin miettimään erilaisia kohtaamisia ja niiden merkitystä yleisemminkin.

Menneisyydestä tutut ihmiset ja yhdessä jaetut muistot voivat auttaa meitä näkemään oman minuuden jatkuvuuden. Jotain samaa, jotain muuttuneena, jotain uutta ja jotain ehkä taakse jätettynä itsestä.

Itselle tärkeiden ihmisten kohtaamisessa me voimme parhaimmillaan levätä, sallia itsen olla juuri niin kuin on. Voiko voimaannuttavampaa kokemusta olla?

Yhtä lailla satunnaiset kohtaamiset voivat antaa pienen energiapiikin itselle. Hetken keskustelu ventovieraan kanssa bussipysäkillä toisen kysyessä neuvoa, miten pääsee johonkin tiettyyn paikkaan, voi olla iso ilo arjen keskellä. On hienoa huomata, että omilla teoilla ja sanoilla on merkitystä toiselle.

Yksittäisen tervehdyksen, hymyn ja silmiin katsomisen merkitystä ei tule väheksyä. Juuri se voi muuttaa vastaantulevan ihmisen päivän suunnan.

Kohtaamisia tapahtuu pitkin päivää, kun me avaamme silmämme näkemään, korvamme kuulemaan ja kehomme olemaan läsnä. Ehkä oleellista onkin se, mitä kohtaamisissa välittyy ja mitä me haluamme niillä välittää. Saman energian me voimme käyttää hyvään tai pahaan. Kyse ei ole taidosta, vaan halusta. Huolimatta taidoista kohdata toinen, aito halu kuunnella, arvostaa ja kunnioittaa toista sellaisena kuin hän on, välittyy kyllä.

Näin kesän jälkeen, kun syksy taas tulee, kohtaamisia tarvitaan – sekä yksittäisiä, satunnaisia että jatkuvia ja syvällisiä.

Onko lomatunnelma tapahtumien ketju vai asenne?

Monella loma häämöttää, osalle jo alkanut, ja toki on niitäkin, jotka eivät edes pääse lomailemaan. Lomalle lähdön tunnelmissa voi olla vaikeaa olla, jos mieltä askarruttaa liian monet asiat.

Jos pöydälle jää liian monta työasiaa kesken, voi olla vaikeaa päästää niistä irti. Jos työpaikan jatkuvuus ei olekaan syksyllä taattua, voi olla hankalaa levätä. Jos selvittämättömiä ihmisten välisiä tilanteita jää auki, voi olla ahdistavaa jäädä lomalle.

Samalla tavalla yksityiselämän tilanteet ja ihmissuhteet voivat askarruttaa mieltä niin, että loma suorastaan kauhistuttaa. Työ toi sentään jonkin rytmin ja pakopaikan yksityiselämän haasteista.

Miten ihmiset oikein pääsevät niin kutsutusti lomatunnelmaan?

Pitääkö työpöydän olla siisti ja kaikkien asioiden tehtynä, ennen kuin voi lomasta edes haaveilla? Pitääkö tietää takuuvarmasti, minne menee syksyllä, että lomasta voi nauttia? Tuleeko kaikkien työpaikan ihmissuhteiden olla kunnossa, jotta voi hyvillä mielin lomailla? Ja tuleeko yksityiselämän asiat saada priimakuntoon, jotta loma edes mahdollistuisi?

Onnekas on se, jolla tuo kaikki toteutuu.

Jotenkin tuntuu, että enemmän harvoin kuin usein asiat menevät kuten toivoisi. Joskus jopa loman ensimmäiset päivät menevät irti päästämisen työstämiseen tai yksityisasioiden vatvomiseen. Joskus taas jokin yksityiskohta, yksittäinen tapahtuma tai ihminen voi omalla leppoisalla olemuksellaan saada lomafiiliksen päälle ilman, että mikään vaivaisi.

Ehkä lomatunnelma on enemmänkin asenne kuin tapahtumien ketju. Ehkä kyse ei olekaan siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu vaan siitä, mitä mielessä tapahtuu. Lomalla usein velvoitteet vähenevät tai ne ainakin ovat toisenlaisia kuin työssä. Myös aikataulut väljentyvät tai ne ovat miellyttävämmällä tavalla rakennettuja ja kohdistuvat etupäässä asioihin, joita haluaa tehdä. Lomalla rytmi on usein rauhallisempi tai ainakin se on itse valittu.

Kun tätä kirjoitan, alan itsekin jo siirtyä mielen maisemissa lomatunnelmiin, vaikka asioita on vielä paljon kesken, tekemättä ja osin epäselviäkin.

Leppoisia lomatunnelmia, vaikka tapahtumat eivät siihen viittaisikaan!

Kannattaisiko pelata kuin Islanti eli onko oikein, jos pärjää "väärin"?

Jalkapallon EM-kilpailut ovat tarjonneet hienoja urheiluelämyksiä ja upeaa viihdettä – ainakin niille, joita jalkapallo kiinnostaa. Joskus nuorena pelasin jalkapalloa itsekin, mutta en muista, että meillä olisi mitään tiettyä pelikuviota ollut. Nämä puolustuslinjat ja taktiset ratkaisut ovat ainakin itselleni olleet mielenkiintoista seurattavaa sen lisäksi, että on voinut katsoa yksittäisten pelaajien onnistumisia. Itse asiassa, myönnän, etten edes tunne jalkapalloa sisältä niin hyvin, että siitä voisi spekuloida – silti spekuloin.

Mietin esimerkiksi Islannin ja Portugalin kohtaamista, jossa Islannin pelikuviot olivat jotain sellaista, mikä ei ymmärtääkseni istu normaaleihin jalkapallon pelisysteemeihin. Peli päättyi kuitenkin tasapeliin.

Jäin miettimään tätä ilmiönä – ja yleistäen vähän laajemmallekin. Voisiko tässä olla jotain mallinnettavaa pärjäämisen, menestyksen ja voittamisen ytimestä?

Toisin sanoen:

Tehdä jotain toisella tapaa kuin on totuttu. Miksi pelata niin kuin valtaosa pelaa? Miksi ei tekisi jotain täysin erilaista? Bisnesmaastossa tämä ei ole uutta. Muun muassa Kimin ja Mauborgnen (2005) kirja Sinisen meren strategia on yksi esimerkki tästä. Ideana on siis luoda uusi oma strategia, tulokulma eli meri, jota taistelu ei ole vielä muuttanut punaiseksi.

Ja kääntäen, miksi tehdä jotain sellaista, jota ei osaa tai josta lähtökohtaisesti tietää, että toinen on parempi? Miksi yrittää pelikuviolla, jonka toinen päihittää mennen tullen? Mitä jos katsoisi ”omaa peliä” ulkopuolelta pelin? Entä jos sääntöjä ja normeja tai vallitsevia käytänteitä ei olisi, mitä silloin tekisi? Luovat ratkaisut edellyttävät usein vallitsevan systeemin näkökulmasta tyhmiä ja typeriltä kuulostavia avauksia. Eikä ole harvinaista, että tuolloin pitää myös ottaa riski naurunalaiseksi joutumisesta.

Kuka määrittää, mikä on oikein pelaamista ja mikä ”väärin” pelaamista? Toisin sanoen, ”Millä oikeudella Islanti noin pelasi jalkapalloa?” Sen korniuden hahmottaa, jos kuulisi jonkun sanovan yrittäjälle, joka lakia kunnioittaen ja yritteliäästi tahkoaa tulosta tavalla, joka ei vaan kaikkia miellytä: ”Eihän nyt noin voi bisnestä tehdä”

Kun jossain on takku tai ongelma, se kertoo, että käytössä oleva ratkaisutapa ei toimi. Kun jokin ei toimi, kannattaa tehdä jotain toisin. Toisin voi tehdä myös muuttamalla maastoa, jossa toimii. Kun maasto muuttuu, voi ratkaisuvaihtoehdotkin olla jotain mullistavan ja sensaatiomaisen väliltä.

Joskus kannattaa pelata kuin Islanti Portugalia vastaan.

Aika ja sen merkitys

Monesti kuulee puhuttavan, miten aika menee hukkaan tai aikaa haaskataan.

Jäin miettimään, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa.

Aika kulkee vääjäämättä. Toki on suhteellista, milloin se tuntuu kulkevan nopeammin kuin haluaisi ja milloin piinallisen hitaasti. Romanttisesti virittyneessä hetkessä aika voi tuntua kiitävän liian nopeasti ohi ja toisaalta hätätilanteessa minuuttikin tuntuu menevän todella hitaasti.

Käytetyn ajan arvostus vaihtelee paljon. Jollekin on todella vaikeaa käyttää aikaa romaanien lukemiseen, saati istumiseen puiston penkillä tekemättä mitään sen erityisempää. Jollekin aika ei mene hukkaan, kun saa tehtyä mahdollisimman paljon asioita. Ajan arvostuksen määrittää suorittaminen.

Jollekin golfin pelaaminen on varsin kummallista, koska se vie aikaa niin paljon. Miltäkö? Joltain sellaiselta, jota arvostaa enemmän tai jota on tottunut tekemään. Ajan arvostuksen voi määrittää myös tottumus.

Milloin aikaa menee hukkaan tai sitä haaskataan?

Mielestäni ajan haaskaus on aina katsojan silmässä. Se, mikä on toiselle ajan hukkaan heittämistä, on toiselle täysillä hetkessä elämistä. Se, mikä on toiselle mielekästä, on toiselle täysin käsittämätöntä ajan haaskausta. Ei lienee harvinaista työpaikoillakaan haukkua joitain palavereita turhiksi ja ajan haaskaamiseksi. Ajan arvostuksen näkökulmasta ne edustavat jollekin tärkeää asiaa ja arvokasta ajankäyttöä. Palaverin tavoitteet eivät ehkä olleet täysin selvillä kaikille. Harvoinhan ihminen varsinaiseen tapahtumaan pettyy, vaan ennen kaikkea odotuksiinsa siitä.

Aika arvottuu, sen merkitys muuttuu. Mutta meneekö aika oikeasti hukkaan? Ehkä kuitenkin jokaisessa hetkessä on jotain, mikä voi tehdä siitä merkityksellisen ja arvokkaan. Jos ei muuten, niin siitä oppimisesta, miten ajan haaskasi jonnekin.

Psykologin työ manipulointia

Monessa keskustelussa olen törmännyt siihen, että psykologin työtä voi tehdä lähes kuka tahansa – karrikoiden sanottuna. Tietenkään psykologi nimikettä ei voi käyttää muuta kuin psykologiksi koulutettu terveydenhuollon ammattihenkilö, mutta psykologian asiantuntijatehtävää voi hoitaa moni muu. Psyykkari, pappi, coach, ”hyvä tyyppi” tai valmentaja ovat tyypillisimmät termit, joita itse olen kuullut.

Jäin miettimään, miten tämä mahdollistuu? En ole esimerkiksi kuullut, että lääkärin hommaa otetaan hoitamaan joku ”hyvä tyyppi” tai fysioterapeutiksi joku itseään coachiksi kutsuva. Ehkä psykologit itse eivät osaa kertoa riittävän hyvin, mistä tässä ammatissa on oikein kyse.

Psykologin työ on mielen manipulointia. Mielellä tarkoitan yksilön, yksilöiden ja ryhmän mieltä. Manipulointi on tarkoituksellista toisen ohjaamista. Psykologisessa manipuloinnissa pyritään siis aktiivisesti vaikuttamaan ihmisen ja ihmisen mielen toimintaan.

Manipulointi on varmasti tuttu käsitteenä. Se liitetään useimmiten todella ikäviin ihmisiin. Niihin, jotka saavat toiset tekemään sellaisia asioita, joita nämä eivät itse edes haluaisi tehdä. Manipulaattorin kohteeksi joutunut huomaa menettävänsä rahansa, kunniansa ja pahimmassa tapauksessa jopa terveytensä.

Mitä siis psykologi tekee?

Psykologin perustyö on auttaa. Auttamisen kohde voi olla yksilö, ryhmä tai koko organisaatio. Auttaminen voidaan jakaa useampaan eri osaan, muun muassa kartoitukseen, arviointiin, neuvontaan ja ohjaukseen sekä puuttumiseen eli muutoksen mahdollistamiseen.

Käytännössä yksi osa psykologin työtä on manipulaatio. Tällöin psykologi ohjaa prosessia suuntaan, jonka hän arvioi auttavan asiakasta. Arvio auttamisen suunnasta perustuu ammatilliseen osaamiseen – niihin kuuden vuoden yliopistollisiin opintoihin, jotka hänellä ovat. Puhumattakaan niistä lisäkoulutuksista, joita useimmilla psykologeilla on.

Nämä edellä mainitsemani psyykkarit ja hyvät tyypit voivat saada hyviä asioita aikaan yhtä lailla kuin ikäviäkin. Auttajat pyrkivät manipuloimaan ihmisen mieltä. Mielen manipulointi voi tosin johtaa suuntaan, joka itseä miellyttää tai joka ajaa enemmän omaa kuin asiakkaan etua. Useimmiten tämä ei ole edes tietoista – kyse on osaamattomuudesta.

Vuorovaikutusprosessissa kimmokkeita tarttua ja puuttua tulee valtava määrä. Ammatti-ihmisellä on tieteellistä tietoa ja taitoa osata ohjata prosessia. Tätä ammattiosaamista ja kokemuksen kanssa työskentelytaitoa ei valitettavasti ole muilla psykologiaa hyödyntävillä ammattilaisilla.

Kun seuraavan kerran tarvitaan muutosta tai apua psykologian asiantuntijalta, kannattaa miettiä, onko kyse manipuloinnista, ts. tarkoituksellisesta toisen ohjaamisesta. Jos on, se kannattaa jättää ammatti ihmisen tehtäväksi.

Blogin merkitys - vastata vai lisätä kysymyksiä?

Kävin mielenkiintoisen keskustelun tyttäreni kanssa. Hänen mielestään blogini lisäävät vain kysymyksiä mielessä, sen sijaan, että saisi vastauksia kysymyksiin. Hän kysyi, miksi en vain anna selkeitä ohjeita ja neuvoja.

Jäin miettimään asiaa yleisemmin. En niinkään analysoiden blogejani, jotka etupäässä ovat ajatustenvirtaa. Ne voisivat varmasti olla sekä rakenteeltaan että sisällöltään parempia. Mietin lähinnä tekstin olemusta ja ennen kaikkea kysymysten ja vastausten dialogia.

Itse ajattelen, että hyvässä tekstissä oleellista on saada jotain liikkeelle. Liikkeelle lähtee, mikäli taustalla oleva energia on riittävä. Taustalla olevaan energiaan vaikuttaa se, mitä osia ja millä tavalla asia henkisesti liikuttaa.

Kysymykset avaavat etupäässä asioita. Eri suuntiin. Antavat väljyyttä ja tilaa pohtia.

Vastaukset sulkevat. Ne rajaavat vaihtoehtoja. Ne auttavat tekemään valinnan.

Molempia tarvitaan. Pelkät kysymykset saavat kyllä pohtimaan ja filosofoimaan syntyjä syviä, mutta mikään ei konkreettisessa todellisuudessa muutu ilman tekoja. Energiaa on, mutta se on suuntaa vailla. Pelkät vastaukset taas kapeuttavat todellisuuden, jolloin alkaa toistaa itseään ja polkee paikallaan. Energia on vähäistä ja se kulkee samassa kinttupolussa, vaikka helpompikulkuinen maantie olisi vieressä.

Mikä on siis sopiva suhde?

Kumpi liikuttaa enemmän, kysymys vai vastaus? Hyvä kysymys vai hyvä vastaus?

Itse ajattelisin, että hitusen verran enemmän kysymyksiä kuin vastauksia pitää energian virtaavana ja takaa, että sillä on itselle sopiva suunta. Ja joskus tuntuu, että hyvään vastaukseenkin sisältyy jokin viisaus, joka ei vastaa suoraan kysymykseen. Toisaalta joskus hyvä vastaus on parempi kuin kysymys. Se ikään kuin antaa luvan levätä ratkaisussa. Luvan tehdä valinnan ilman liian suurta vastuunkantoa.

Saitko muuten tästä vastauksia vai lisää kysymyksiä mieleesi?

Miksi vasta jonkun menetys tuo sen arvon esille?

Kun aviopuoliso jättää, tajuaa pitäneensä häntä itseisarvona. Kun työpaikka lähtee alta, sen arvon ymmärtää. Kun terveys pettää, tajuaa, miten ihania hetkiä terveenä oli. Kun joku läheinen kuolee, miettii, miten vähän merkityksellistä aikaa hänen kanssaan vietti.

Miksi vasta jonkun asian menetys nostaa tietoisuuteen sen arvon? Miksi tarvitsee mennä pohjalle, jotta voi nousta ylös? Miksi pitää lähes hukata kaikki ennen kuin valaistuu oivaltamaan tärkeimmän?

Onko se meidän geeneissä? Opetetaanko meidät niin? Vai onko kyse siitä, että kuolema ja menetykset ovat niin vaikeita asioita, että ne kielletään. Vasta kun ne iskevät vasten kasvoja, niitä on pakko katsoa silmiin – ja tajuta elämän rajallisuus. Tajuta nauttia siinä, missä on ja siitä, mitä on.

Miten sitä osaisi olla kiitollinen siitä, mitä on. Toisaalta onko niin, että tyytyväisyys estää kehittymisen. Pieni nälkä ja tyytymättömyys takaavat sen, että ihminen pyrkii kasvamaan ja kehittymään. Näin toivo paremmasta pitää ihmisen liikkeellä ja yhteiskunnan rattaat pyörivät maksimoiden ihmisten tuottavuuden.

Miten sitä osaisi nauttia siitä, missä on. Toisaalta onko niin, että nauttiminen laiskistaa. Ensin työ ja sitten huvi, sopii meille paremmin. Jos nauttii kaikesta, elämä ei enää tunnu juhlalta. Arjella ja juhlalla on oltava ero. Näin sitä arjessa kovalla sykkeellä pyrkii eteenpäin, jotta voi sitten nauttia juhlasta. Ei lienee harvinaista kuulla: ”sitten, kun olen eläkkeellä”, ”sitten kun saan tämän projektin valmiiksi”, ”sitten kun lapset ovat isoja”.

Miten ne ihmiset, jotka ovat pysähtyneet ja oivaltaneet elämässä tärkeimmät asiat, vaikka sairastumisen tai eron jälkeen, elävät nyt elämäänsä? Mitä elämä silloin on? Miten tällainen valaistuminen käytännössä näkyy ja miten se elämän muuttaa? Miten menetetyn asian arvo näkyy asioissa, jotka ovat jäljellä?

Joka päivä menettää jotain ja toisaalta saa jotain. Ehkä kyse on siitä, mitä haluaa nähdä, kuulla ja kokea. Tämä päivä on illalla menetetty, josko siitä osaisi kantaa jotain itselleen arvokasta huomiseen.

Saako Laine epäonnistua?

On ollut upeaa katsoa suomalaisten nuorten jääkiekkoilijoiden peliä sekä SM-liigassa että MM-kilpailuissa. Muun muassa Laine, Aho ja Puljujärvi ovat olleet esillä ja tehneet myös hyvää työtä kentällä. Heitä on hehkutettu mediassa ja kansan edessä paljon, eikä suotta. Nämä kaverit ovat nyt iältään 18-vuotta – nuoria siis.

Jäin miettimään asiaa nuoren elämän ja urheilussa kehittymisen näkökulmasta. Miten esimerkiksi Laineeseen suhtaudutaan jatkossa? Saako hän enää epäonnistua? Korostetaanko hänen tekemiään virheitä enemmän kuin muiden? Onko maalien ja pisteiden tekemisestä jokaisessa pelissä tullut niin kutsuttu normi suoritus ja kaikki alle sen ei kelpaa? Nuoren identiteetti kehittyy ja muokkautuu aina 25 vuotiaaksi saakka – senkin jälkeen toki voimme muuttua ja muutummekin kokemusten myötä, mutta toimintaa ohjaavat aivot ovat siinä vaiheessa valmiit. Mikä merkitys nuorelle tällä nk. sankariviitalla on identiteetin suhteen jatkossa?

Joskus heitämme lapsen pesuveden mukana huomaamattamme. Hyvää tarkoittavat sanat ja lausunnot eivät vain kauniilla tavalla vahvista itseä ja käsitystä itsestä, vaan luovat odotusarvoja omalle toiminnalle jatkossakin. ”Koska nyt pystyin tuohon, ensi kerralla se on vähin, mitä tulee tehdä” tai ”Koska viime kaudella olin jäällä usein oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ensi kaudella sen tulee tapahtua aina”. Sinänsä tällaiset käsitykset voivat ruokkia halua kehittyä ja näin luoda pohjaa onnistumisille, mutta niihin kätkeytyy myös ansa. ”Mitä jos en pysty?” tai ”Mitä jos en täytä kriteereitä, joita oletin täyttäväni?” Vaikka peli kulkisi ihan riittävällä tasolla, myös valmentajan mielestä, sisään piirtyneet käsitykset itsestä voivat alkaakin kaataa, sen sijaan että ne vahvistaisivat. Kun mediassa kirjoitetaankin muista kuin itsestä tai vielä pahempi, itsestä kirjoitetut tekstit eivät ole niin mairittelevia kuin aiemmin, se voi alkaa syödä. Tällainen kehityskulku ei ole harvinaista nuorille lahjakkaille urheilijoille.

En tarkoita, että kyseisten nuorten kohdalla näin tapahtuisi. Todella toivon, että ei tapahtuisi. Mielestäni on kuitenkin tärkeää nostaa julkisuuteen myös kultareunaisen kolikon kääntöpuoli, jotta emme ainakaan tietoisesti rakenna todellisuutta, johon nuorten lahjakkaiden urheilijoiden elämään ei voisi kuulua onnistumisten lisäksi epäonnisemmatkin hetket.

Urheilu on upea maasto oppia itsestä. Onnistua, epäonnistua, kaatua ja nousta ylös. Elämän eri kokemukset ja ilmiöt kuuluvat urheiluun, ei anneta niiden määritellä yksiviivaisesti ketään.