Helsingin Sanomissa oli tiistaina (13.9.) juttu valmentajan paineista, epäonnistumisen kokemuksesta ja siitä selviytymisestä. Teema on tärkeä monella eri tapaa. Ensinnäkin, se avaa kokemuksen tasolla, millaista pettymysten keskellä on olla. Toiseksi, se mahdollistaa kertoa, mitä ja millaista tukeminen tosiasiassa on. Kolmanneksi, se antaa mahdollisuuden miettiä, mitä tehdä tilanteessa, jolloin huomaa, että jotain on pielessä.

Tukeminen herättää monenlaisia mielikuvia: olkapää, jota vasten voi itkeä, fyysinen huolehtiminen, kun ei itse jaksa tehdä ruokaa tai pysty liikkumaan tai keskustelukumppanina oleminen. Miten tukea siis valmentajaa?

Valmentajien tukeminen voidaan nähdä taitojen oppimisena ja osaamisen lisääntymisenä. Parhaimmillaanhan työnohjaus, coaching ja mentorointi lisäävätkin valmentajan osaamista teemoista, joita on haluttu työstettävän. Kokemukseni mukaan tukeminen on kuitenkin harvemmin taitojen oppimista. Itse asiassa se on etupäässä rinnalla kulkemista, emotionaalista tukea ja kokemusten työstämistä muotoon, joita valmentaja jaksaisi kantaa ja jotta hän taas pääsisi eteenpäin.

Psyyken jälkihuolto ja -hoito on tärkeää niin valmentajalle kuin urheilijallekin. Yhtä tärkeää kuin miettiä tukemista, on oleellista miettiä, mitä tehdä tilanteessa, jossa huomataan, että kaikki ei ole kunnossa. Ennen kaikkea kilpailutilanteessa, jos kaikki ei mene niin kuin olettaisi tai pitäisi, on tärkeää, että paikalla on joku, joka tietää, mitä tehdä sellaisessa tilanteessa.

Mielestäni on tärkeää, että emme oleta valmentajan osaavan tukea ja auttaa urheilijaa jokaisessa eteen tulevassa asiassa. Valmentajan ei tarvitse osata. Onneksi Suomessa terveydenhuollon asiantuntijat alkavat olla jo osa valmennustiimiä. Näin voimme päästä tilanteeseen, jossa valmentajalla ja urheilijalla on apua saatavilla mahdollisimman nopeasti.