Antaa kala vai opettaa kalastamaan, milloin valmentava ote on parempi kuin edestä johtaminen?

Monissa esimiesten coaching prosesseissa nousee esille kysymys: johtaako edestä ja kertoa, mitä tehdään vai niin kutsutusti takaa kysymällä: mitä työntekijä toivoo, aikoo tai voi tehdä?

Tällä hetkellä valmentava ote johtamisessa on in. Esimiehen tulee siis sparrata, auttaa työntekijää löytämään itse ratkaisunsa. Valmennus sanana viittaa prosessiin, jolloin valmennettava saa käytyjen keskustelujen kautta työkaluja selviytyäkseen paremmin työstään. Esimies siis auttaa työntekijää oivaltamaan ja hyödyntämään itse omaa potentiaaliaan työssään. Tätä kautta esimieskin pääsee helpommalla, kun osaaminen kasvaa organisaatiossa ja ihmiset tekevät enemmän kuin tarpeeksi – ja mielellään. 

Missä kohtaa tällainen valmentava ote auttaa? Entä onko olemassa tilanteita, jolloin valmentavasta otteesta on jopa haittaa?

Osaamisen kehittyminen, vanhojen luutuneiden toimintatapojen muuttaminen ja jokaisen vastuunkantamisen kasvattaminen lienee keskeisiä etuja valmentavassa johtamisotteessa. Se myös parhaimmillaan luo esimiehen ja työntekijän välille arvostavan ja kunnioittavan suhteen.

Tilanteessa, jossa organisaatio on muutoksessa tai työnkuva ja vastuunjako ovat epäselviä, valmentava johtamisote ei välttämättä toimi. Kyselevä esimies ei auta tilanteessa, jossa työntekijällä on hätä. Asioiden pohtiminen ei auta, jos työntekijä tarvitsee tietoa voidakseen jatkaa töiden tekemistä. Valmentava ja sparraava esimies turhauttaa työntekijää. Siitä tulee olo, että jää yksin ja syntyy käsitys, että esimies ei ole kiinnostunut tai ei halua tai osaa auttaa.

Monet hyvät aikeet, valmennukset ja ismit ovat loistavia apuvälineitä oikein ajoitettuna ja oikeassa paikassa. Väärin ajoitettuna ja väärissä paikoissa ne lisäävät tuskaa, tyytymättömyyttä ja eripuraa työpaikoille.

Kun työntekijä on nälkäinen, kalastamaan opettaminen on väärinajoitettu taito. Silloin pitää antaa kalaa. Riittävän kylläisenä sitä jaksaa opetella kalastamaan – ja siitä myös hyötyy.

Mitkä ovat ne ydinasiat, joiden on oltava kunnossa menestyäkseen?

HJK:n tappioputki on ollut tapetilla. Menestystä takonut joukkue ja seura ovat varsin uudessa tilanteessa. Varmasti syitä on monia ja monen tasoisia siihen, miksi peleissä on hävitty. Miettimättä ja pohtimatta HJK:n tilannetta, jäin miettimään asiaa ylipäätään urheilussa. Mitkä ovat ydinasiat, joiden on oltava kunnossa, jotta menestystä voi tulla ylipäätään?

Huomaan, että itselleni nousee mieleen välittömästi lista asioita, joiden tulee olla kunnossa, kuten esimerkiksi urheilijan oma tahto ja elämäntilanne, hyvä ja korkeatasoinen valmennus sekä olosuhdetekijät, vain muutaman mainitakseni.

Yleisesti ajatellaan, että näiden osatekijöiden tulee olla kiitettävällä tasolla. Vasta sen jälkeen voi alkaa kilvoitella menestyksestä huippu-urheilussa. Kiitettävä taso ei takaa menestystä, mutta tekee sen vasta sitten mahdolliseksi.

Kun mietin niitä urheilijoita ja valmentajia, joiden elämän- ja urheilu-urankulkua tunnen, edellinen väite ei pidä paikkansa. Joillain huipuilla yksityiselämä voi olla retuperällä, silti he menestyvät urheilu-uralla. Joillakin puitteet ovat loistavat, mutta menestystä ei tule. Kärjistäen.

Mitkä sitten ovat oikeasti ne ydinasiat, joiden on oltava kunnossa?

Onko kuitenkin viime metreillä kyse siitä, että jokaisella on omanlaisensa onnistumisen ja menestymisen ydinasiat, joista osa istuu hyvin yleistyksiin ja osa ei.  Ehkä osa tällaisista tekijöistä on myös tiedostamattomia, joiden mallittaminen on siksikin niin vaikeaa.

Vaikka psyykkisessä valmennuksessa pyritään tunnistamaan ja tiedostamaan nämä tekijät, todellisuudessa niitä on vaikea saada kiinni, koska ne näyttäytyvät eri kisoissa ja otteluissa eri tavalla ja eri kohdissa. Siksi varmaan osa urheilijoista puhuukin sattumasta tässä yhteydessä. Se on helpompaa, kun puhua tunteen häivähdyksestä, ajatuksen alusta tai yksittäisestä ponnistelusta, joka ajoittui oikeaan aikaan oikeaan saumaan. Varsinkin kun se seuraavassa kilpailussa on hivenen erilainen.

Uskon kuitenkin, että on tärkeää tunnistaa edes jollakin tasolla ne ydinasiat, jotka omalla kohdalla todennäköisemmin ennustavat onnistumista kuin epäonnistumista. Luonnollisesti tällainen lista muuttuu jo kauden aikana. Osa tärkeiksi pidetyistä asioista osoittautuukin vähemmän tärkeäksi ja päinvastoin. Kun tunnistaa karkean kartan eli on olemassa jonkinlaiset ydinasiat, on helpompi pitää itsensä tiellä, jonka kokee itselleen toimivaksi, hyväksi ja sopivaksi. Joskus tappioputkessa se voi olla jopa välttämätön.

Kun ärsyttää

Joskus tuntuu, että kaikki ärsyttää. Mieli on synkkä ja V-käyrä nousee pienistäkin asioista.

Itselläni mieleen tulevat epäoikeudenmukaisuudet ärsyttävät. Lisäksi se, että asioita ei tehdä oikein (siis mieleiselläni tavalla) voi laukaista ärsytyksen. Joskus, kun asiat eivät suju toivotulla tavalla, alkaa ärsyttää. Olenpa ärsyyntynyt siitäkin, että minua ei huomioida haluamallani tavalla. Joskus ärsyttää ihan vaan ilman näkyvää syytä.

Ymmärrän kyllä, että ärsyyntymisen takana on usein muita tunteita, kuten loukkaantumista, tiedostamatonta kateutta tai pahaa mieltä. Mutta ei näiden tiedostaminen aina ärsytystä poista.

Sitä vaan ärsyyntyy:

Menneisiin tapahtumiin, joihin on ollut tyytymätön.

Tämän hetken tapahtumiin, joihin on tyytymätön.

Tulevaisuuden tapahtumiin, joihin on jo valmiiksi tyytymätön.

Joskus kerta kaikkiaan ärsyttää eniten kaikki.

Jäin miettimään, pitäisikö ärsyyntymisestä päästä eroon vai antaa olla?

Eroon pääsemiseksi on monenlaisia keinoja: voi esimerkiksi tutkia syntyjä syviä, mistä ärsyynnys kumpuaa tai pyrkiä suuntaamaan huomio asioihin, jotka herättävät muita tunteita. Tällöin parhaimmillaan itsetuntemus lisääntyy ja olotila kohentuu, kun mielessä on mukavia asioita. Pahimmillaan ärsytyksen syyt eivät poistu, ärtymys odottaa vain uutta kohtaa nousta pintaan.

Entä jos antaisi ärtymyksen olla: siis hyväksyisi sen tyyliin: ”olen ärtynyt ja saan olla” tai vähintään kuulostelisi, tunnistaisi sen, vaikkei voisi hyväksyä sitä. Parhaimmillaan sitä saisi kokea juuri niin kuin kokee – ollen vielä ylpeä itsestään. Kyllähän ärtymyksen salliminen ärtyjää helpottaa. Toisaalta pahimmillaan ärsyttäisi vielä sekin, ettei voi hyväksyä ärsyyntymistään.

En ole lukenut kirjaa ”Eniten vituttaa kaikki”, mutta nimessä on jotain varsin lohdullista. Ronskia kieltä käyttävät puhuvat vitutuksesta ja tällaiset ”keski-ikäiset räksyttävät täti-ihmiset” ärsyyntymisestä. Joskus on vaan hetkiä, jolloin eniten ärsyttää kaikki. Silloin hyvät ystävät ja läheiset joutuvat olemaan paljon kantajina.

Voiko koiran elämästä oppia?

Tänä keskiviikkoaamuna seurasin aamulenkillä koiramme Milon tekemisiä. Jotenkin se vaikutti onnelliselta ja tyytyväiseltä siihen, mitä sillä on. Olisiko tässä itselle jotakin opittavaa?

Milo koiramme nauttii, kun saa ruokaa ja se herkuttelee mielellään luulla. Se tervehtii häntä heiluen vastaantulevia tuntemattomia koiria ja leikkii innoissaan tuttujen koirien kanssa. Koiramme on aina yhtä iloinen, kun joku perheenjäsen tulee kotiin. Se lötköttää lattialla mielellään kainalossa, jos joku makaa olohuoneen lattialla. Koiraamme on siis koulutettu ainoastaan sen verran, että elämä kotona on helpompaa koiran kanssa.

Mitä jos sitä itsekin nauttisi jokaisesta suupalasta, mitä edessä on. Pysähtyisi ja antaisi aikaa maistaa makuja.

Mitä jos sitä itsekin suhtautuisi optimistisen odottavaisesti tuntemattomiin – ilman että antaisi ennakkokäsitysten vaikuttaa omaan asennoitumiseen.

Mitä jos sitä itsekin olisi aina yhtä innoissaan, kun tapaa tutun. Osoittaisi toiselle, että on ilahtunut näkemisestä. Kertoisi, että välittää läheisistä.

Mitä jos sitä itsekin ottaisi ”iisisti” ja nauttisi lepohetkistä ja vapaa-ajasta – ihan vaan köllöttelisi, ilman että miettii kaikkia keskeneräisiä koti- tai muita töitä.

Kouluttaisi siis sisäisesti itseä ihan vaan sen verran, että elämä itsellä ja muilla olisi helpompaa.

Kun pysähtyy, alkaa huomata.

Kun katsoo, alkaa nähdä.

Milo koira pysäytti tänään. Koiran elämässä on jotain sellaista, mistä kannattaa ottaa oppia.

Ehkä meidän kaikkien elämässä on?

Ehjä suoritus

Katsoin TV:stä jälkihien, jossa ”raadin” asiantuntijat arvioivat suorituksia yleisurheilun MM kilpailuissa. Keskustelussa puhuttiin alussa mokista, jonka yhteydessä Reetta Meriläinen sanoi, että ehjä suoritus on ihme.

Jäin miettimään tätä tarkemmin. Ensinnäkin ehjä suoritus on sanontana mielestäni kaunis, jopa salliva. Siinä ei puhuta pärjäämisestä, menestyksestä tai sijoituksesta mitään. Ehjä-sana viittaa johonkin rikkumattomaan, kokonaiseen, sopusointuiseen tai yhtenäiseen. Suoritus voi olla ehjä, vaikka sillä ei sijoittuisikaan parhaimpien joukkoon. Tämä ei poista sitä, etteikö ehjällä suorituksella voisi menestyä.

Miten ehjä suoritus vaikuttaa lopputulokseen? Hyvä esimerkki voisi olla yleisurheilun MM kilpailuissa Usain Boltin ja Justin Gatlinin 100 metrin juoksut. Välieräjuoksussa Usain Bolt kompuroi alussa eikä juoksu ollut missään nimessä ehjä, silti hän voitti eränsä ja lunasti finaalipaikan. Finaalissa Bolt teki ehjän suorituksen, mutta Justin Gatlinin juoksu hajosi lopussa ja hän jäi hopealle sekunnin sadasosalla kultaan. Nämä urheilijat ovat harjoitelleet ja juosseet useita kymmeniä tuhansia kertoja. Ehkä Meriläinen oli oikeassa, sanoessaan, että ehjä suoritus on ihme. Ei itsestään selvyys, vaikka kuinka olisi hyvässä kunnossa.

Toisaalta jos sanaa ehjä ajattelee laajemmin urheilussa. Se lienee kaikessa tekemisessä tavoite: tällöin tekeminen on sujuvaa, helppoa ja taloudellista. Juoksijalla juoksu sujuu kevyesti rullaten, uimarilla rytmi säilyy siirtäen kehoa vedessä nopeasti eteenpäin tai voimistelijalla liikkeet säilyvät suurina ja ilmavina koko liikesarjan ajan. Kun riittävästi harjoittelee kokonaisuuksia ja yksityiskohtia, ehjän suorituksen ei pitäisi olla ihme, vaan itsestäänselvyys.

Huomaan taas pääseväni lempiaiheeseeni – mieleen ja sen mielenkiintoisuuteen.  ”Ehjä suoritus” tuo esiin sen, mikä merkitys onkaan ihmisen mielellä kaikessa tekemisessä.

Vaikka olisi kuinka hyvässä kunnossa, voi olla, että kauden tärkeimmässä kisassa suoritus ei ollutkaan ehjä. Jos suoritus oli riittävän hyvä, se ei välttämättä kaada kokonaisuutta, mutta voi jäädä vaivaamaan urheilijan mieltä. Vaikka joukkue kuinka harjoittelisi taktisia kuvioita, ottelussa ne eivät välttämättä näytä lainkaan ehjiltä. Ainoastaan yksittäiset joukkueen jäsenten tekemät luovat ratkaisut voivat saada kuviot ”ehjimmiksi” kyseisessä kohtaa silläkin riskillä, että seuraavassa hetkessä kokonaisuus voi rikkoutua enemmän.

Ihmisen mieltä on tutkittu paljon. Silti se on aina pieni mysteeri.  Pyrittiin ehjään, mutta jäätiin kauas sopusointuisesta ja yhtenäisestä suorituksesta.  Harjoituksissa tehtiin ehjä suoritus, mutta kisoissa jäi jotain puuttumaan. Toisaalta, kun on riittävän hyvä, ei suorituksen tarvitse olla ehjä – menestyäkseen sen vaan tulee olla parempi kuin vastustajan. Joku voittaa aina kilpailuissa – sen hetken heikoista paras tai parhaista paras.

Ehkä kyse onkin siitä, että ehjä suoritus on sekä tavoite, itsestäänselvyys että ihme.

Kohti erinomaista valmentamista?

Olin ICCE (The International Council for Coaching Excellence) konferenssissa Vierumäellä. Esillä oli hyviä tutkimuksia ja upeita esityksiä.

Miten valmennusta voi kehittää?

Mikä on oleellista tekemisessä ja mikä tekee valmentamisesta erinomaista? vain joitain teemoja mainitakseni.

Mieleeni jäi pyörimään muutamia yksittäisiä sanoja ja lauseita, kuten ”tee paljon virheitä”, ”kollektiivinen luovuus”, ”jos katsoo vain yksittäistä katua, kartta kaupungista katoaa eli kokonaisuuden hahmottaminen ei onnistu”, ”inspiroituminen” sekä ”monikulttuurisuus ja sen huomioiminen”.

Sanat ja lauseet ovat vain yksittäisiä ja irrallisia kontekstista pois vedettyjä tulkintoja. Niiden taakse kätkeytyy keskusteluja urheilussa toimivien ihmisten kanssa. Ne keskustelut itse asiassa herättivät ajattelemaan ja inspiroivat pohtimaan valmennusta uusista näkökulmista.

Esityksissä on tiivistettävä sanomaa, poimittava keskeiset asiat ja jätettävä nyanssit vähemmälle. Näin on tehtävä, että ehtii kertoa oleelliset asiat ja voi jättää aikaa keskustelulle. Nämä keskustelut ovat itse asiassa se pihvi. Parhaimmillaan koulutuksissa, konferensseissa ja seminaareissa kollegiaaliset keskustelut, kysymykset ja eri näkökulmien pohtiminen antavat sekä asian esittäjälle että kuulijoille eniten. Niistä jää olo, että on asioita, joihin kannattaa perehtyä lisää. Toki pahimmillaan niistä voi jäädä olo, että ei tiedä mitään, tai että se, mitä on, ei riitä ja että jatkossa tulisi olla jotenkin enemmän kuin on tai kokee pystyvänsä.

Mitä kyseisten mainitsemieni lauseiden ja sanojen taakse sitten kätkeytyi: virheiden tekeminen harjoituksissa edistää oppimista ja kehittymistä, siksi niitä ei kannata pelätä. Yhdessä todellisuuden rakentaminen on tavallaan kollektiivista luovuutta. Mikäli valmentaja ei hahmota kokonaisuutta (kaupungin koko karttaa), hänen on vaikea suunnistaa yksittäisten impulssien pohjalta. Koska Suomessa on monen taustaisia ja erilaisista kulttuureista olevia urheilijoita, valmentajan on tärkeää ymmärtää ja hahmottaa ihmisten erilaiset tavat reagoida.

Valmennuksessa on kyse inspiroitumisesta. Inspiroitunut valmentaja tekee työnsä hyvin, ja koska tietoa on paljon, tulee sitä myös osata rajata. Jokainen liekki sammuu, jos se ei saa happea riittävästi. Kaiken tietomäärän keskellä on hyvä pysähtyä ja hengittää sisään myös nk. tyhjää tilaa. Se auttaa näkemään metsän puilta: kaikkea ei yhden ihmisen tarvitse osata ja tietää.

Erinomainen valmentaminen voi olla myös ansa – jotain sellaista mitä kohti pyrkiessään uupuu. Toisaalta se voi myös olla sitä, että on työn tekemisen hetkellä läsnä. Läsnä olemiseen pystyy, kun takki ei ole tyhjä, vaan akut on ladattu. Silloin sitä odottaa jo töihin menoa, kun vapaa-aika irrotti valmentamisesta niin hyvin. Erinomaisuus on jotain sellaista, mikä tapahtuu kohtaamisessa, jossa kaikki se, mitä valmentajalla on annettavana, on läsnä juuri siinä valmennushetkessä. Ihan vaan ihmiseltä ihmiselle.

Psyykkinen valmennus - urheiluvalmentajan vai urheilupsykologin työtä?

Aika ajoin julkisuudessa käsitellään psyykkistä valmennusta, mitä se on, mikä merkitys sillä on ja kenen tehtävä se on. Mielipiteitä ja käsityksiä on laidasta laitaan. Psyykkinen valmennus on:

Urheiluvalmentajan tehtävä, jolloin valmennus sinänsä nähdään psyykkisenä valmennuksena.

Psyykkisen valmentajan tehtävä, jolloin valmennus nähdään joko niin suurena kenttänä, että sitä ei yksi ihminen voi hallita tai niin eriytyneinä siiloina, ettei yhden ihmisen osaaminen riitä.

Psykologiaa ei omista kukaan – se on yksinkertaistettuna tiede, joka tutkii ihmisen (ja eläimen) mieltä, käyttäytymistä ja toimintaa yksin ja ryhmässä. Se on vapaa ja avoin kaikille. Valmennus taas yksinkertaistettuna tarkoittaa harjoittamista. Se pitää sisällään ajatuksen, että voi oppia jotain lisää.  Valmennuksessa etuliite kertoo, mitä opit; urheiluvalmennuksessa opit liikunnasta jotain, ravintovalmennuksessa ruoasta jotain jne.

Kun puhutaan siitä, kenen tehtävä psyykkinen valmennus on, tulee mielestäni ensin määritellä, mitä psyykkisellä valmennuksella tarkoitetaan. Karrikoiden psyykkinen valmennus voidaan nähdä janan ääripäissä hyvin eri tavalla:

Psyykkinen valmennus urheilussa voi tarkoittaa vain urheilijan henkistä valmentautumista tiettyyn urheilusuoritukseen. Siihen voidaan katsoa kuuluvaksi muun muassa tunnetilojen säätely itselle sopivaksi, keskittymisen oppiminen ja huomion suuntaaminen oleellisiin asioihin sekä itseluottamuksen vahvistaminen niin, että urheilija saa itsestään kaikki irti silloin, kun tarvitsee saada. Fokuksena on urheilusuoritus ja siinä onnistuminen.

Psyykkinen valmennus voi tarkoittaa myös pyrkimystä muuttaa jotain ihmisen mielessä, käyttäytymisessä tai toiminnassa sinänsä, joista yksi osa keskittyy urheilukontekstiin. Siihen voidaan katsoa kuuluvaksi muun muassa ihmisen persoona kaikkine tiloineen ja elämäntilanne kaikkine käänteineen – ja miten nämä vaikuttavat, vaikuttuvat ja ovat suhteessa urheiluun. Fokuksena on ihminen ja hänen auttaminen.

Urheilussa on tavoitteena oppia, kehittyä ja tulla paremmaksi. Näiden taitojen oppimisessa psykologinen tieto ja taito auttavat valmentajaa. Näin valmentaja samalla myös sparraa, psyykkaa omia urheilijoitaan. Jotkut valmentajat tosin työskentelevät mielellään tiimissä, jolloin osa vastuuta menestyksen rakentamisessa jakautuu myös valmennuksen eri osaajille; esim. fysiikka- ja nk. mentaalivalmentajalle. Psyykkinen valmennus on siis läsnä valmennuksen arjessa valmentajan tekemisissä ja nk. psyykkarin/urheilupsykologin toimesta.

Valmentajaa helpottaa, kun hän tuntee urheilijansa. Näin on helpompi tukea tätä tiukoissa tilanteissa. Jotkut valmentajat osaavat tämän, jotkut kuvittelevat osaavansa ja jotkut jättävät suosiolla tämän työn alan ammattilaisille. Kaikilla valmentajilla raja puuttumiseen tiukkenee, mitä pidemmälle urheilijan mielen syövereihin mennään, mitä tiukempi tilanne urheilijalla on ollut tai mitä laajempi ongelma on selvitettävänä. Tässä siirrytään tekemisestä ammattiin. Ihmisen mielellä ei saa leikkiä. Se kuuluu terveydenhuollon ammattilaisten tehtäviin. Urheilukontekstissa tämä kuuluu urheilupsykologin työhön.

Itse en näe mitään vastakkainasettelua urheilupsykologian kentässä. Minusta on selvää, että valmentajan roolissa voi tehdä tietyt asiat ja urheilupsykologin roolissa tietyt. Näitä kahta ei pidä sekoittaa. Syykin on selvä, läheltä ei näe kauas. Osallisuus vääristää todellisuuden ja näin on lähes mahdoton hahmottaa, mistä on kyse, mitä hahmottamistaan asioista ja ilmiöistä ajattelee, saati sitten mitä asialle tekee.

Huippu-urheilu palkitsee, mutta mikä on palkinto urasta?

Luin Ilta-Sanomista (11.8.2015) artikkelia ”Urheilumaailma on täynnä ikäviä ihmiskohtaloita”. Siinä käytiin läpi, miten urheilu-uran päätyttyä elämä ei ole kantanutkaan. Näitä tarinoita on paljon. Vaikka enemmistö urheilijoista löytää paikkansa uran jälkeen, ikäviä ihmiskohtaloita on liikaa.

Jäin miettimäänkin, mistä se kertoo?

Lienee sanomattakin selvää, että urheilussa keskiössä ovat menestys ja urheilu-ura sinänsä. Menestys ei synny eikä kasva urheilu-uran jälkeinen elämä keskiössä. Toki valveutunut urheilujärjestö, seura ja asiantuntijajoukko voivat auttaa urheilijaa ottamaan uran jälkeisen elämän huomioon, mutta käytännön arjessa ura ja tämän kauden tavoitteet ovat etusijalla. Opiskelun ja työn ehtii myöhemminkin. Tämä ei liene harvinaista kuultavaa kentältä.

Vaikka urheilijalla olisikin paperilla suunnitelma tulevaisuudesta. Muutos ”taviksen” elämään voi olla todella kova. Se on sitä kovempi, mitä suurempi tähti on ollut, sen rajumpi, mitä suurempi pudotus on ja sen vaativampi, mitä äkillisempi muutos on.

Muutokset ovat harvoin helppoja ihmiselle – etupäässä ne ovat kivuliaita prosesseja. Ne edellyttävät myös psyykkistä työtä. Tyhjyys mielessä, huoli tulevasta ja suru menetetystä voivat kaataa vahvimmankin ihmisen. Tällöin avuntarjoaminen on tärkeää. Yksinjättäminen pahimmillaan lisää arvottomuuden tunnetta.

Kun urheilu-ura loppuu, ihminen voi tarvita kannattelijaa. Ihmistä, joka kuuntelee. Ihmistä, jolla on aikaa auttaa jäsentämään mennyttä, koostamaan minuutta uudelleen ja rakentamaan tulevaisuuden näkymiä. Joskus vain urheilu-uran ”sankarihaamu” estää tätä näkemästä. Huippuhyvä sankari pärjää liemessä kuin liemessä. Illuusio jatkaa elämää, että sankari pärjää, vaikka oikeasti ihminen ei pärjääkään.

Paras palkinto urheilu-uran jälkeen on, että saa apua ihmiseltä ihmiselle, saa apua itsensä löytämiseen uudelleen ja saa rakennettua elämää kannattelevammaksi jalkojensa alle. Paras palkinto on, että urheilija voi hyödyntää ja käyttää urheilu-uralla opittuja vahvuuksia. Paras palkinto on, että nuo kokemukset auttavat luomaan kestävää pohjaa tulevaisuudelle sen sijaan, että vievät siltä pohjan pois.

Tehdään asiat oikein vai tehdään oikeita asioita?

Yritysmuuton yhteydessä kävin läpi vanhoja muistivihkojani, mitä niistä heittäisi pois ja mitä säilyttäisi. Jossain muistiinpanoissani olin pohtinut menestystä – joko jonkun koulutuksen yhteydessä tai jotain kirjaa varten.

Löysin mielenkiitoisia pohdintojani menestystarinoista. Toisin sanoen, miten menestyksestä ja sen saavuttamisesta puhutaan ”viisain” sanoin. Näissä tarinoissa asiat tehdään oikein, tai ainakin tulee sellainen kuva. Tosin, se että menestystarinassa puhutaan asian A puolesta, ei tarkoita, että edes kertoja itse poistaisi asian B. Tarina vain saattaa kuulostaa siltä. Ikään kuin ”onnela” saavutetaan kulkemalla valmiiksi viitoitettua tietä.

Toinen näkökulma menestykseen on tehdä oikeita asioita. Itselleni herää kysymys, mistä tietää, mitkä asiat ovat oikeita ja mitkä vääriä?  Joku tai jotkut päättävät asiat kuitenkin, yksin tai yhdessä. Tällainen oikeiden asioiden tekeminen nostaa esiin myös ihmisen keskeneräisyyden ja raadollisuuden. Tämän päivän oikeat asiat voivat olla huomenna vääriä tai erilaisia. Urheilussa tämä näkyy erittäin hyvin – valmennusoppi ja hyvät viime vuoden tai viime viikon käytännöt eivät toimi enää. Tekemällä oikeita asioita joutuu väkisin tekemisiin ihmisen keskeneräisyyden ja raadollisuuden kanssa. Kaikkeen ei ole vastausta. Virheitä tehdään, epäonnistumisia tulee - oletettavasti enemmän kuin onnistumisia – ja joudutaan jatkuvasti arvioimaan, tehdäänkö oikeita asioita.

Samaa pohdintaa joutuu käymään asiantuntijan positiosta käsin. Asiantuntijan näkökulmasta on aina haaste löytää kaikesta tietotulvasta jotain olennaista. Jokainen meistä myös tarttuu joihinkin asioihin hanakammin kuin joihinkin toisiin. Karrikoiden voisi sanoa, että sellaista tervettä tai patologista toimintakulttuuria haluaa ylläpitää, jossa itsellä on hyvä olla.

Ehkä Eino Leino oli oikeassa sanoessaan: ”kun on oikein puhdas ja aatteellinen, niin on hyvin ahdas ja puutteellinen”.

Hyvä vanhemmuus

Kuuntelin sivusta, miten nuoret keskustelivat hyvästä vanhemmuudesta ja siitä, miten he kasvattaisivat lapsensa. ”Ainakin rajaisin herkuttelua”, ”samoin tietokonepelaamisesta”, ”myös kielenkäyttöön puuttuisin”. Esille nousi selvästi arvostus omien vanhempien tekemistä rajoista ja rajoituksista.

Monet vanhemmat kantavat syyllisyyttä siitä, mitä ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Joskus ihan aiheellisesti: laiminlyönneistä ja lyönneistä on syytä tunteakin syyllisyyttä. Joskus taas syyllisyyttä kantaa asioista, joista ei tarvitsisi.

”Tuli sanottua liian rajusti”, ”hermot meni ja tietokonepeli lähti varastoon” tai ”se oli kerrasta poikki ja herkut lähti”. Arjessa on varmasti tilanteita, jotka ei suju kuin rasvattu. Lapset kokevat pettymyksiä, kun ihana äiti tai isä rajoittaa, suuttuu tai sanoo asioita, jotka tuntuvat pahalta. Harvat asiat ovat kuitenkaan sellaisia, joihin ei voisi palata. Anteeksi pyytäminen, antaminen, katumus ja sovittelu kuuluvat mielestäni inhimilliseen elämään.

Varsinkin nuorille voi olla raastavaa huomata, että omat vanhemmat ovat kaukana ideaalista. Toisaalta itseksi tuleminen edellyttää irrottautumista ja usein siihen liittyy tällainen vanhemman kriittinen näkeminen. Yhtä lailla lapselle on tärkeää joutua kokemaan pettymyksiä. Niiden läpikäyminen kasvattaa henkisesti. Tosin tuskin kenenkään tarvitsee tietoisesti pettymyksiä luoda lapsille, niitä tulee väistämättä normaali arjen temmellyksessä.

Silti lasten kanssa sanomiset, riidat tai puhumattomuus voivat kalvaa sisusta ikävästi. Etupäässä vanhemmat kuitenkin toivovat lapsillensa vain hyvää. Joskus sitä ei vain osaa eikä kykene osoittamaan tavalla, joka olisi omalle lapselle se sopivin. Ja silloin sattuu, vaikkei tarkoittaisi. Näin ikävien kokemusten ja tapahtumien maasto pääsee helposti syntymään.

Ei ole helppoa olla hyvä vanhempi. Joskus tuntuu, että riittävän hyväänkään ei yllä. Toisaalta, kun kuuntelin nuorten puheita, tunsin lämpöä sisällä. Ehkä lapset eivät ole niin kriittisiä sisimmässään kuin vanhemmat tulkitsevat heidän olevan. Ehkä juuri ne pienet arkiset rajaukset ja läsnäolon hetket riittävät kantamaan, että lapsi ja nuori voi muodostaa itsestä eheän kuvan – ja siksi räiskyä aina silloin tällöin.