Kuuntelin sivusta, miten nuoret keskustelivat hyvästä vanhemmuudesta ja siitä, miten he kasvattaisivat lapsensa. ”Ainakin rajaisin herkuttelua”, ”samoin tietokonepelaamisesta”, ”myös kielenkäyttöön puuttuisin”. Esille nousi selvästi arvostus omien vanhempien tekemistä rajoista ja rajoituksista.

Monet vanhemmat kantavat syyllisyyttä siitä, mitä ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Joskus ihan aiheellisesti: laiminlyönneistä ja lyönneistä on syytä tunteakin syyllisyyttä. Joskus taas syyllisyyttä kantaa asioista, joista ei tarvitsisi.

”Tuli sanottua liian rajusti”, ”hermot meni ja tietokonepeli lähti varastoon” tai ”se oli kerrasta poikki ja herkut lähti”. Arjessa on varmasti tilanteita, jotka ei suju kuin rasvattu. Lapset kokevat pettymyksiä, kun ihana äiti tai isä rajoittaa, suuttuu tai sanoo asioita, jotka tuntuvat pahalta. Harvat asiat ovat kuitenkaan sellaisia, joihin ei voisi palata. Anteeksi pyytäminen, antaminen, katumus ja sovittelu kuuluvat mielestäni inhimilliseen elämään.

Varsinkin nuorille voi olla raastavaa huomata, että omat vanhemmat ovat kaukana ideaalista. Toisaalta itseksi tuleminen edellyttää irrottautumista ja usein siihen liittyy tällainen vanhemman kriittinen näkeminen. Yhtä lailla lapselle on tärkeää joutua kokemaan pettymyksiä. Niiden läpikäyminen kasvattaa henkisesti. Tosin tuskin kenenkään tarvitsee tietoisesti pettymyksiä luoda lapsille, niitä tulee väistämättä normaali arjen temmellyksessä.

Silti lasten kanssa sanomiset, riidat tai puhumattomuus voivat kalvaa sisusta ikävästi. Etupäässä vanhemmat kuitenkin toivovat lapsillensa vain hyvää. Joskus sitä ei vain osaa eikä kykene osoittamaan tavalla, joka olisi omalle lapselle se sopivin. Ja silloin sattuu, vaikkei tarkoittaisi. Näin ikävien kokemusten ja tapahtumien maasto pääsee helposti syntymään.

Ei ole helppoa olla hyvä vanhempi. Joskus tuntuu, että riittävän hyväänkään ei yllä. Toisaalta, kun kuuntelin nuorten puheita, tunsin lämpöä sisällä. Ehkä lapset eivät ole niin kriittisiä sisimmässään kuin vanhemmat tulkitsevat heidän olevan. Ehkä juuri ne pienet arkiset rajaukset ja läsnäolon hetket riittävät kantamaan, että lapsi ja nuori voi muodostaa itsestä eheän kuvan – ja siksi räiskyä aina silloin tällöin.