Tänä keskiviikkoaamuna seurasin aamulenkillä koiramme Milon tekemisiä. Jotenkin se vaikutti onnelliselta ja tyytyväiseltä siihen, mitä sillä on. Olisiko tässä itselle jotakin opittavaa?

Milo koiramme nauttii, kun saa ruokaa ja se herkuttelee mielellään luulla. Se tervehtii häntä heiluen vastaantulevia tuntemattomia koiria ja leikkii innoissaan tuttujen koirien kanssa. Koiramme on aina yhtä iloinen, kun joku perheenjäsen tulee kotiin. Se lötköttää lattialla mielellään kainalossa, jos joku makaa olohuoneen lattialla. Koiraamme on siis koulutettu ainoastaan sen verran, että elämä kotona on helpompaa koiran kanssa.

Mitä jos sitä itsekin nauttisi jokaisesta suupalasta, mitä edessä on. Pysähtyisi ja antaisi aikaa maistaa makuja.

Mitä jos sitä itsekin suhtautuisi optimistisen odottavaisesti tuntemattomiin – ilman että antaisi ennakkokäsitysten vaikuttaa omaan asennoitumiseen.

Mitä jos sitä itsekin olisi aina yhtä innoissaan, kun tapaa tutun. Osoittaisi toiselle, että on ilahtunut näkemisestä. Kertoisi, että välittää läheisistä.

Mitä jos sitä itsekin ottaisi ”iisisti” ja nauttisi lepohetkistä ja vapaa-ajasta – ihan vaan köllöttelisi, ilman että miettii kaikkia keskeneräisiä koti- tai muita töitä.

Kouluttaisi siis sisäisesti itseä ihan vaan sen verran, että elämä itsellä ja muilla olisi helpompaa.

Kun pysähtyy, alkaa huomata.

Kun katsoo, alkaa nähdä.

Milo koira pysäytti tänään. Koiran elämässä on jotain sellaista, mistä kannattaa ottaa oppia.

Ehkä meidän kaikkien elämässä on?