Palloilulajeille menossa olevassa naishankkeessa minulla on ollut ilo kohdata paljon päteviä ja osaavia urheiluvalmentajia. Viimeksi Turussa ja Jyväskylässä tuli puheeksi mukavuusrajat ja omat tavat valmentaa.
Etupäässä oppiminen edellyttää omien nk mukavuusrajojen rikkomista. Sen ulkopuolelle meneminen, mitä ei oikeasti vielä osaa, ei ole helppoa. Tällöinhän oletettavasti epäonnistuu huomattavasti useammin kuin onnistuu, eikö? Toisaalta voidaan myös ajatella, että virheitä on tapahduttavakin, jotta voi oppia. Useimmat meistä oppivat myös virheiden kautta huomattavasti nopeammin kuin ”kertatuurilla” oikein menemisen kautta. Virheet jäävät mieleen, niitä miettii ja analysoi enemmän – siksi ne varmaan myös opettavat meitä tehokkaasti.
Urheilussa puhutaan ja valmennetaan urheilijoita jatkuvasti ylittämään itsensä ja omat rajansa sekä astumaan mukavuusrajojen ulkopuolelle. Näin kehittyy. Sama koskee itse asiassa myös valmentajia – samaa toistamalla pysyy samanlaisena valmentajana. Toki se on tuttua ja näin turvallista, mutta voi pahimmillaan estää urheilijan kasvun, saada hänet lopettamaan urheilemisen tai viedä hänet ylikuormitustilaan.
Valmentajana sitä sokeutuu melko nopeasti siihen, mitä on edessä. Valmentaja voi esimerkiksi sokeutua harjoitteiden laatuun tai urheilijoiden tasoon, ja näin lakkaa vaatimasta ja hyväksyy tason, joka on jo saavutettu. Valmentaja voi myös sokeutua omaan valmennustapaansa: esimerkiksi antaa palautetta aina samalla tavalla, puuttuu aina samoihin asioihin tai ohjeistaa aina samoilla sanoilla.
Valmentajana omien mukavuusrajojen ylittäminen ei ole helppoa, koska se herättää pelkoa. Pelkoa vähintään epäonnistumisesta: ”pitävätkö ne minua tyhmänä, kun toiminkin näin”? tai ”mitä jos nolaan itseni”? tai ”mitä jos en osaakaan tätä ja harjoitus menee pilalle?”
Mukavuusrajan ylittäminen tarkoittaa juuri tällaisen riskin ottamista; puhuu eri tavalla, antaa ohjeet kiinnittäen huomiota eri asioihin ja puuttuu asioihin, joihin ei normaalisti sorki jne.
Jotta urheilijan kehittyminen on jatkuvaa, mutta harjoittelu riittävän hauskaa, jolloin kehittyminen oikeastaan tulee osin sivutuotteena, ilman pinnistelyjä, se vaatii valmentajalta todella paljon. Se vaatii valmentajalta jatkuvasti uusiutuvaa tapaa tehdä ja olla. Omien mukavuusrajojen ylittämistä oikeastaan lähes samalla tavalla kun edellyttää urheilijaltaankin.