Energian hallinta urheilussa

Kirjassa ”The Power of Full Engagement” (2005) Tony Schwartz ja Jim Loehr kirjoittavat energian hallinnasta ajan hallinnan sijaan. Myönnän, että luin sen hyvin kursorisesti, mutta se antoi itselleni kimmokkeen miettiä energiaa hieman tarkemmin. Kirjassa käydään läpi, miten ajan hallinnan sijaan kannattaa pyrkiä hallitsemaan energiaa. Energia voi olla fyysistä, mentaalista, emotionaalista tai spirituaalista. Kirjassa myös kerrotaan, miten tätä harjoitellaan. Stepit ovat selkeät. Ohessa esimerkkejä erittäin paljon mukailtuna:

-          Märittele tarkoitus; mihin kaikella tekemiselläsi pyrit?

-          Katso totuutta silmiin; miten hallitset tällä hetkellä energiaasi?

-          Tee toimintasuunnitelma; muistaen, että myönteiset rituaalit   auttavat onnistumaan

-          Toimi; kaikella ajattelulla, kokemuksilla, tunteilla ja teoilla on energiaseuraamukset – hyvään tai huonoon – älä siis mieti, miten paljon käytät aikaa, vaan miten paljon investoit energiaa aikaan, joka sinulla on käytettävissä.

Jäin miettimään tätä energian hallintaa urheilussa. Ensimmäiset kohdat ovatn helppoja. Varmasti jokaisessa valmennussuhteessa mietitään tarkkaan tavoitteet yksityiskohtia myöten ja laaditaan toimintasuunnitelmat vähintään mielen tasolla, jollei paperille. Mielenkiintoinen kysymys on sen sijaan, miten energiaa hallitsee?

Otetaan yksinkertainen esimerkki: urheilija kilpailutilanteessa. Mitkä kaikki asiat hänen on itse huomioitava ja muistettava vs. mitkä asiat joku toinen voi huolehtia. Pahimmillaan siis urheilijan energia hajoaa moneen eri suuntaan, parhaimmillaan hän säästää itseään ja energiaansa huolehtimalla vain itselle oleellisista asioista.

Toinen esimerkki: jääkiekko-ottelussa maalivahti: Miten paljon enemmän hän voi olla rauhallisin (energiaa säästävin) mielin, jos peli ei ole omassa päädyssä vs. olla koko ajan valmiudessa. 60 minuutin kokoaikainen valmius vie voimia, varsinkin jos siihen ei ole syytä.

Energian hallinta on yksi psyykkisen valmennuksen keskiössä oleva asia. Itse asiassa kyse on itsesäätelytaidosta. Energiaa saa, sitä syntyy, mutta sitä myös kuluu:

Miten paljon energiaa käyttää ajattelemalla asioita, joihin ei voi vaikuttaa?

Miten paljon energiaa kuluu huoleen tulevasta?

Miten paljon energiaa kuluu syvällisiin pohdintoihin asioissa, jotka ovat aloittamista vaille valmiita?

 Miten paljon energiaa kuluu harjoitteluun, joka ei ole suoraan yhteydessä tavoitteiden saavuttamiseen?

 Kyse on valmennuksen ydinosaamisesta: mitkä asiat ovat oleellisia ja mitkä eivät.

 Kyse on myös johtamisesta ja rajafunktion hoitamisesta: mitä asioita urheilijan elämään tai joukkueen arkeen kannattaa tuoda? Ja mitkä asiat kannattaa rajata pois.

Ehkä ”citius, altius, fortius” eli ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin” tulee määritellä uudelleen. ”Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – vain kun se täyttää vaaditut energian hallinta kriteerit".

Sanojen inflaatio

Jotta tuote myy, markkinoinnissa tulee olla valittu oikeat sanat, että tuote menisi kaupaksi. Jotta valmennettava innostuu ja motivoituu, tulee sanojen vaikuttaa oikeaan kohtaan. Jotta työntekijä sitoutuu, tulee sanojen olla riittävän suostuttelevia.

Onnistuneessa vaikuttamisessa on kyse vaikutuksen luomisen, itse vuorovaikutustapahtuman ja suostuttelun lisäksi myös sanoista. Heikosti valitut sanat oikeassa kohdassa kolauttavat ja päinvastoin onnistunutkin neuvo menee harakoille, jos se on väärin ajoitettu.

On kuitenkin olemassa sanoja, jotka ovat säilyttäneet asemansa vuodesta toiseen, kuten energia tai läsnäolo. Ne saattavat saada ympärilleen vain uudenlaisen kontekstin, kuten energia-indeksi tai läsnä oleva johtaminen. Toisaalta on olemassa sanoja, jotka ovat kärsineet inflaation, eli jo niiden kuuleminen aiheuttaa ”ei kiinnosta” tai ”been there, done that” reaktion tai niitä käytetään kuvaamaan mitä tahansa asiaa.

Otetaan esimerkiksi v-alkuisia sanoja, tässä muutamia:

Vahvuudet: Ovat niitä tekijöitä, jotka toimivat hyvin. Niitä asioita, joiden varaan voi laskea.

Voimavarat: Tekijöitä, jotka auttavat ja tukevat tilanteissa kuin tilanteissa.

Voimaantuminen: Prosessi, jossa ihminen saa edellä mainitut käyttöönsä, niin että voi hyvin (tai ainakin paremmin kuin aikaisemmin).

Esimerkiksi tämä tuote/valmennus/tekeminen vapauttaa voimavaroja ja voimaannuttaa sekä lisää vahvuuksiasi tai rakentuu vahvuuksiesi varaan. Mitä se siis oikeastaan kertoo? Ei juuri mitään sellaista, mitä ei jo tietäisi – tai sitten se voi sisältää ihan mitä tahansa.

Edellä mainitut sanat ovat kärsineet inflaation. Toisin sanoen, niitä on tehostettava tai keksittävä tilalle uudet.

Esimerkiksi tämä tuote/valmennus/tekeminen vapauttaa potentiaalisi käyttöösi ja saa energian virtaamaan sekä auttaa sinua löytämään sisäisen ydinkykysi, johon minuutesi voi nojata.

Tai tämä tuote/valmennus/tekeminen vapauttaa tiedostamattomat, piilossa olevat voimavarasi ja on sekä henkisesti että spirituaalisesti voimaannuttava. Lisäksi sen avulla voit lisätä vahvuuksiasi moniulotteisesti.

On myös olemassa sanoja, jotka ovat inflaatiosta huolimatta säilyttäneet asemansa. Tällä tarkoitan sitä, että niitä parjataan ja niistä ei pidetä, mutta silti ne säväyttävät ja saavat kuulijan pysähtymään.

Yksi tällainen v-alkuinen sana on vitutus ja vittumoinen. Huolimatta karskiudestaan ja sukupuoltaleimaavasta tulkintaperästään sen käyttö sopivissa määrin saa meidät innostumaan, inspiroitumaan ja jopa sitoutumaan.

Esimerkiksi tämä tuote/valmennus/tekeminen saa v-käyräsi laskemaan, kestät paremmin vittumoisia ihmisiä ja huomaat, että voit paremmin: ”What the Fuck, I feel much better” – mikset siis kokeilisi?

Tämän perusteella, pitäisikö toivottaa voimaannuttavaa loppuviikkoa vai energistä ja läsnäolevaa loppuviikkoa vai ihan vaan vähemmän vittumoista loppuviikkoa?

Korjaako ajattelu?

Mieli ohjaa ihmisen toimintaa. Se ohjaa kehoa ja sen reaktioita. Mieli ei edes kysy lupaa, kun se karkaa omiin ajatus- ja käsityskoukeroihinsa. Usein puhutaan siitä, että ajattelun voi korjata ajattelulla. Jos esimerkiksi ajattelee: ”en osaa” voi sen sijaan ajatella, että ”osaan kyllä, kun vain teen”. Tai jos tuo ajatus tuntuu liian suureellista, voi ajatella: ”Pystyn oppimaan” tai vähintään ”voin kokeilla edes”. Näin siis ajattelulla pyritään korvaamaan kielteisempi ajattelu.

Miksi yllä kerrottu ei sitten aina toimi?

Ihmisen mieli voi myös tehdä kepposen. Ajattelun korjaamisprosessi voi myös johtaa ongelmasta toiseen. Esimerkiksi jos ihminen ajattelee itsestään, että on huono ja epäonnistunut, johtaa tällainen ajattelu alakuloon ja jopa masennukseen kenet tahansa pitkään jatkuessaan. Tällaista ajattelua mieli voi pyrkiä korjaamaan esimerkiksi ajattelemalla: tee entistä paremmin, nopeammin, tehokkaammin ja täydellisemmin jatkossa. Lienee sanomattakin selvää, että kyseinen ajattelu ei tue hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Yhtä lailla se voi johtaa ajattelemaan, että parempi on olla yksin, ei ainakaan tule pettymyksiä. Ei kannata mennä tai yrittää, ole mieluummin siinä, missä olet nyt. Tällöin ihminen jää olemassa olevien käsitystensä vangiksi eikä pysty muuttamaan mitään.

Ajattelu ei siis aina korjaa ajattelua. Mieli on taitava luomaan systeemejä, jotka kompensoivat kieroutuneita ajattelunrakenteita toisilla yhtä kieroutuneilta. Pahinta tästä on se, että ihminen ei edes huomaa sitä itse. Kärsii vain päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, alistuen tai kompensoiden näitä mielen tuotoksia.

Joskus tarvitaan oikeasti ammatti-ihminen näkemään, tunnistamaan ja puuttumaan näihin mielen omituisiin koukeroihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ajattelumallien ja -strategioiden tunnistaminen ja tietoinen muuttaminen olisi tärkeää.  Tarkoitan sitä, että ihmismieli ei ole mekaaninen ja looginen eikä rationaalisesti ja lineaarisesti toimiva. Se on täynnä yllätyksiä, silmukkamaisia rakenteita ja muuttuvia strategioita.

Pelkkä ajatusten tietoinen työstäminen ei aina riitä  - pahimmillaan se voi viedä ojasta allikkoon. Parhaimmillaan ajatusten käsittely ja mielen sisällön työstäminen voi johtaa uusiin ja itseä palkitseviin oivalluksiin. Oivalluksiin, jotka antavat armon ajatuksista.

Vanhemmillakin on joukkueurheilussa paikkansa

Luin mielenkiintoisen ja tärkeästä aiheesta kirjoitetun jutun ”Raaka totuus lätkävanhemmista” Urheilu-sanomat lehdestä (50/2014). Kirjoituksessa kerrottiin vanhempien törkeästä ja ikävästä käyttäytymisestä valmentajia, omaa lastaan ja muita pelaajia kohtaan. Painostus, lahjonta ja asiaton kielenkäyttö aina henkiseen ja jopa fyysiseen väkivaltaan saakka kuuluu pahimpien vanhempien repertuaariin.

Aihetta voisi pohtia monelta kantilta. Itse jäin miettimään yleisesti ottaen syitä vanhempien käyttäytymiseen ja toimintaan seuramaastossa. Varmasti vanhempia löytyy joka lähtöön, myös ikävässä mielessä. Toisaalta harva vanhempi lähtökohtaisesti haluaa olla ikävä ja hankala ihminen.

Miksi sitten osa vanhemmista valittaa toiminnasta, peluuttamisesta ja valmentamisesta? Syy valittamiseen voi johtua esim. siitä, että joukkueessa ei ole selkeästi etukäteen kerrottu toimintatapoja ja pelisääntöjä. Näin kaikki se, mitä valmentaja tekee, jättää tekemättä tai miten peluuttaa, näyttää erilaiselta riippuen siitä, miten oma lapsi saa huomiota ja peliaikaa. Esimerkiksi, jos valmentajalle on itsestään selvää peluuttaa niitä, jotka yrittävät tosissaan ja ovat asenteeltaan urheilijamaisia, vaikka taidollisesti eivät olisi huippuja joukkueessa, näyttää varsin erilaiselta kuin se, että valmentaja peluuttaa vain parhaita. Vanhemmille tämä aiheuttaa varmasti keskusteluja.  Heillä ei ole välttämättä tietoa, miksi ja miten toimitaan. Yhtä lailla tilanteessa, jossa sovitut säännöt eivät koske kaikkia, vaan joillakin pelaajilla on erikoisoikeuksia, joiden syitä ei tiedetä, herättää närää. Itse asiassa se, jos mikä alkaa harmittaa ketä tahansa. Tällainen harmitus kasvaa, jos vanhemmat panostavat vapaa aikanaan paljon seuratyöhön, talkootyöhön, rahan keräämiseen ja niin edelleen.

Joskus myös valmentajalla on suosikkinsa. Tämä voi olla myös nk. julkinen salaisuus. Julkisella salaisuudella tarkoitan sitä, että kaikki tietävät, kuka suosikki on, mutta siitä ei puhuta ääneen – ainakaan julkisesti. Jos tämä suosikki saa sitten enemmän huomiota, peliaikaa, anteeksi huonoa käytöstään tai virheitään, närän määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Kaikki vanhempien valitus ei ole mielestäni vain vanhemmista lähtevää. Siihen vaikuttaa myös valmentajan käyttäytyminen ja koko seuran toimihenkilöiden toiminta. Olisi asian yksinkertaistamista sanoa, että niin kutsutut hankalat vanhemmat aiheuttavat kaikki vaikeudet lasten ja nuorten urheiluun.

Ymmärrän täysin, että vaatii paljon psyykkisestä työtä pitää lapsen harrastus vain lapsen harrastuksena, koska se voi olla myös vanhemmalle intohimo. Sehän parhaimmillaan luo uusia ystävyyssuhteita, uuden maaston toimia erilaisissa luottamustehtävissä ja ihania elämyksiä. Mikäli tähän harrastukseen laitetaan rahaa likoon enemmän kuin perheellä olisi edes oikeasti varaa, kasvaa toive saada harrastuksesta irti myös enemmän. Harva kuitenkaan mielellään maksaa monta sataa euroa kuukaudessa siitä, että lapsi saa koskea kiekkoon otteluissa muutaman kerran, jos sitäkään.

Se, että joku asia on ymmärrettävää, ei kuitenkaan tarkoita että se olisi hyväksyttävää. Huono käytös on aina huonoa käytöstä, vaikka syyt siihen olisivat varsin ymmärrettäviä. Jotenkin sitä kuitenkin toivoisi, että sivistyneessä valtiossa me aikuiset ihmiset osaisimme puhua asioista asiallisesti ja suoraan. Tosin tässäkin on hyvä muistaa, että valmennussuhde ei ole joukkueessa tasa-arvoinen. Viime kädessä valmentaja kuitenkin päättää, ketä hän peluuttaa, millä paikalla ja kuinka paljon. Valta asema saattaa myös tulla esteeksi ottaa asioita suoraan puheeksi.

Itse olen toiminut jääkiekossa sekä valmentajana että vanhempana. Sen perusteella sanoisin, että hyvällä tahdolla, rohkeudella ja uskalluksella sekä aidolla halulla saada homma toimimaan, ylireagoinneilta ja epäasialliselta toiminnalta voidaan välttyä. Tämä tosin vaatii usein enemmän valmentajalta kuin vanhemmalta – jo ihan virkansa ja positionsa puolesta.

Ihminen oppii, kun vain uskoo oppivansa!

Hesarin verkkolehdessä oli 3.12.2014 mielenkiintoinen kirjoitus kasvatustieteen professori Kai Hakkaraisesta. Hänen mukaansa ”Aivot ovat supermuotoutuva järjestelmä. Pitkäaikaisessa harjoittelussa ne sopeutuvat kohtaamaan ne haasteet, joita ihminen itselleen asettaa. Kykyjen kehitykselle ei ole mitään etukäteen nähtävissä olevaa ylärajaa.”

Toisin sanoen, kun ihminen käyttää omia aivojaan, siis ajattelee, tuntee, kokeilee ja harjoittaa, hän myös oppii ja alkaa taitaa kyseisiä asioita. Eli käsitykset siitä, minkäikäisenä mikäkin taitoa vaativa laji tulisi aloittaa, eivät pidä paikkaansa. Koulumenestyskään ei korreloi siihen, miten voi elämässään tieteissä pärjätä. Oppimisessa kyse onkin enemmän sitkeydestä, sinnikkyydestä ja sisäisestä asenteesta. Toisin sanoen, kun uskoo, että voi oppia, kun jaksaa harjoitella vastoinkäymisistä huolimatta ja niistäkin oppia ottaen, pääsee pitkälle. Näin ajatellen, mitä vastata esimerkiksi urheilussa innokkaalle taitoluistelutähdeksi haluavalle 9 vuotiaalle- ei luistelua harrastavalle? Tai pianistin urasta haaveilevalle 10 vuotiaalle, joka ei ole soittanut vielä mitään? Tai ysiluokan tuplanneelle ja professorin urasta haaveilevalle nuorelle? Sanoako ”juna meni jo” vai ”totta kai se on mahdollista, kun haluat ja alat panostaa ja treenata”?

Olen jo useamman kerran kirjoittanut mielen voimasta – sisäisten käsitysten vaikutuksesta ihmiselämässä. Toistan tässä saman: ihmisen mieli rajaa tai mahdollistaa asioita. Eikä pelkästään oma mieli, vaan ympärillä olevien ”merkittävien” toisten ihmisten mieli vielä enemmän.

Kai Hakkarainen puhuu uutisessa niin kutsutusta rutiiniasiantuntijuudesta ja adaptiivisesta asiantuntijuudesta. Rutiiniasiantuntijuus tarkoittaa siis sitä, että kun ihminen on oppinut jonkin asian hyvin, hän toteuttaa sitä vuodesta toiseen. Adaptiivinen asiantuntijuus tarkoittaa taas sitä, että ihminen pystyy kasvamaan muuttuneiden vaatimusten mittaiseksi. Tällöin ihmisellä on kykyä venyttää omaa osaamista. Toisin sanoen hän on joustava ja löytää uusia mahdollisuuksia ja ongelmanratkaisukeinoja muuttuvissa olosuhteissa.

Tästä ajattelen, että varsinkin lasten parissa työskentelevien asiantuntijuuden tulisi perustua adaptiiviseen, sopeutuvaan ja uutta mahdollisuutta löytävään viisauteen. Ainakin silloin he voivat tukea parhaalla mahdollisella tavalla itseä arvostavia, omaa tietä kulkevia, sinnikkäitä oppijoita. Rutiiniasiantuntijuus perustuu traditionaaliseen käsitykseen, joka pahimmillaan voi rajata mahdollisuuksia. Jos valmentajat, opo-opettajat, lastentarhanopettajat ja luokanopettajat ovat rutiiniasiantuntijoita, vaatii lapselta ja nuorelta paljon ponnisteluja luoda opeista huolimatta uskoa omiin mahdollisuuksiin. Kun taas, jos ympärillä olevat aikuiset ovat niin sanottuja adaptiivisia, jatkuvasti omaa asiantuntemustaan päivittäviä asiantuntijoita, jopa itsestään kielteisiä käsityksiä saanut lapsi ja nuori voi ponnistaa vielä pitkälle!

Olkoon viikon kysymys: näenkö mahdollisuuden vai rajat? Molempia tarvitaan, mutta ensisijainen vastaus kertoo suunnan, johon automaattisesti lähtisi menemään. Tässä saakin olla tarkkana!

Voittamisen psykologiaa

Siivosin työhuoneessa kirjahyllyjä ja huomasin Denis Waitleyn kirjoittaman kirjan voittamisen psykologiasta (The psychology of winning, 1979). Siinä on lueteltu 10 eri ominaisuutta, jotka todellisella voittajalla on. Monet ovat urheilupsykologian puolelta tuttuja ominaisuuksia esim. itsetietoisuus, itsekontrolli, motivaatio, odotukset ja itsekuri.

Kirjassa on paljon tärkeää ja hyvää asiaa. Mikäli haluaa olla voittaja itselle tärkeässä asiassa, kannattaa ajatteluun kiinnittää huomiota ja tehdä asioita tähän suuntaan. On helpompi saavuttaa päämäärä, mikäli suhtautuu siihen myönteisesti ja uskoo, että se on mahdollista. Lähestulkoon aina tuloksen tekeminen edellyttää kovaa työntekoa.

Voittamisen psykologiasta kirjoitetaan paljon. Esimerkiksi urheilijan polkuja on analysoitu ja tehty laajojakin tutkimuksia, mitkä tekijät johtavat huipulle. On tärkeää tutkia ja tietää, minkälaisia polkuja pitkin asioita saavutetaan. Kun tietää, mistä on tullut, on helpompi suunnata eteenpäin haluamaansa suuntaan.

Aina menneisyyden polut eivät suoraviivaisesti ohjaa tässä päivässä kohti tulevaa. Se, mikä toimi 1990-luvulla, ei välttämättä toimi tänään. 1970-luvun olosuhteet eivät ole enää arkea tällä vuosituhannella ja -kymmenellä.

Tarinat voittamisen psykologiasta ovat miellyttävää luettavaa, ne inspiroivat ja jäävät mieleen. Tosin tarinoissa on puute: yksityiskohtien poisjättäminen. Kun jotain halutaan muuttaa, usein yksityiskohdat ovat ratkaisevia. Itse uskon, että yleistyksistä on apua raamittamaan, mitkä tekijät auttavat voittamisessa. Jokaisessa voittajassa on kuitenkin kyse myös henkilökohtaisista ja yksityiskohtiin rakentuvista ominaisuuksista, tapahtumista, kohtaamisista ja toimintatavoista. Nämä yksityiskohdat voivat myös muuttua vuodesta tai hetkestä toiseen. Voittaminen ei ole jatkuva olotila, se muuttuu ja voi karata hetkessä. Se edellyttää jatkuvaa päivittämistä.

Ai niin, mitä tapahtui siivoamiselle – se jäi kesken, kun aloin kahlata edellä mainitsemaani kirjaa läpi. Voitin aikaa lukemiselle, mutta hävisin siivouksessa.

Jaxuhali

Katsoin viime viikolla (47) Hyvät ja huonot uutiset ohjelmaa. Siinä puhuttiin äänestyksestä, mitkä sanat ärsyttävät ihmisiä eniten. Huomioni kiinnittyi taustakankaalla näkyvään sanaan jaxuhali. Se on ollut viime vuonna Suomessa yksi ärsyttävimmistä sanoista. Mikä sanassa ärsyttää? Voin kyllä kuvitella äänensävyn, jolla sanottuna kyseisestä sanasta saa ärsyttävän kuuloisen, mutta sanana jaxuhali on mielestäni moniulotteinen, onnistunut ja hyvä! Siinä yhdistyy jaksaminen ja läheisyys. Jaksaminen ohjaa ajattelua fyysiseen suoritukseen, itsensä ylittämiseen ja toisaalta hyvinvointiin. Halaushan on fyysistä läheisyyttä. Sen avulla tervehditään läheisiä, osoitetaan välittäminen ja voidaan myös lohduttaa.

Otetaan esimerkiksi urheilukonteksti: valmentajana voisin kuvitella, että käyttäisin jaxuhali sanaa. Sehän tarkoittaa välittämistä, kannustamista ja kaiken likoon laittavaa sparraamista: ”jaxuhalin voimalla, anna mennä`”. Yhtä lailla sitä voi käyttää uhkailuna: ”tulenko antamaan jaxuhalin, vai tehdäänkö sitä täysillä ilman?” Viime vuonna valmentamiini nuoriin poikiin se olisi ainakin tehonnut.

Yhtä lailla jaxuhalia voi käyttää töissä. Jaxuhalin voimalla venytään tiukassa paikassa, tehdään pitkää päivää ja selvitään hankalista asiakastilanteista: ”Otetaan jaxuhali asenne, niin selvitään tästä, ok?”

Sehän on loistava ilmaus myös ystävien parissa. Jaxuhalia kaipaavat kaikki. Kun tapaa toisen, kun haluaa tukea tai kun onnittelee toista, voi antaa jaxuhalin. Jaxuhalin avulla voi osoittaa, että toisen tapaaminen antaa energiaa, tai sen avulla voi siirtää energiaa toiseen tai toivoa toiselle voimaa ja energiaa jatkoon – toki sen voi antaa ihan muuten vaan.

Puolisoiden välillä jaxuhalin tulisi olla arkipäivää. Sen lisäksi, että sen avulla osoittaa välittämistä, tukemista, kannustusta ja hyväksyntää, se antaa hyvän syyn olla toisen lähellä monta kertaa päivässä. Sehän on todettu, että onnellisia ovat ne ihmiset, jotka saavat halauksia päivittäin.

Itse aloin heti viljellä jaxuhalia kotona. Tosin nuoriso ei ole siitä järin innoissaan – miksiköhän?

Ammattina auttaminen

Toimin monissa erilaisissa auttajan rooleissa työssäni; urheilupsykologina, työnohjaajana, coachina ja psykoterapeuttina. Jäin miettimään, mikä yksilötyössä oikeastaan auttaa toista.

Ensimmäiseksi itselleni tuli mieleen kuuntelu. Kuuntelulla tarkoitan toisen ymmärtävää kuuntelua.  Tilan antaminen toiselle kuuntelemalla jo sinänsä koetaan auttavina.

Toinen keskeinen asia on niin kutsuttu validointi. Tällä tarkoitan toisen kokemuksen oikeutetuksi tekemistä. Toisin sanoen, asiantuntija osoittaa ymmärtävänsä, mitä asiakas kokee ja miksi hän kokee, niin kuin kokee. Auttaja luo sille ikään kuin oikeutuksen sanoin ja elein, hyväksymällä toisen kokemuksen.

Kolmas asia on kiinnostuksen osoitus. Tämä liittyy edellä mainittuihin, mutta edellyttää avointa suhtautumista. Se näkyy usein kysymysten tekemisenä. Asiantuntijan näkökulmasta on halu saada kiinni, mistä asiakkaan asiassa on kyse, ennen kuin voi edes miettiä, mitä asiasta ajattelee, saati mihin suuntaa prosessia ohjaa. Autettavalle se kuitenkin tarjoaa parhaimmillaan turvallisen leposijan, jossa omaa itseä, omia valintoja ja omaa elämäänsä voi pohtia avoimesti.

Neljäs keskeinen asia on prosessissa eteenpäin auttaminen. Jokainen apua hakeva haluaa tulla autetuksi. Joskus vain autettava ei itsekään tiedä, mihin apua oikeasti tarvitsee. Tällöin on riski, että hoidetaan asioita, jotka eivät vie prosessia eteenpäin tai kohti toivottua suuntaa.  Mistä sen sitten tietää?

Luonnollisesti ammattitaidolla on suuri merkitys. Vaikka psykologiaa ei omista kukaan, psykologilla ja psykologiaan perehtyneellä ammattihenkilöllä on toki ammatin mukanaan tuomaa pätevyyttä tarkastella asioita monipuolisesti asiakkaan prosessia tukien. Ammattilaisella on taitoa, tilanteen vaatimaa nopeutta ja rohkeutta mennä kohti asioita, jotka voivat tuntua kivuliailta, mutta äärimmäisen tärkeiltä kohdata. Ammattilaisella on myös tietoa, viisautta ja malttia pysyä, pysähdellä ja hidastaa silloin kun asiakas ja prosessin luonne sitä vaatii.

Huteja, väärinymmärryksiä ja ikäviä tilanteita voi tulla silti. Apu ei auttanutkaan, hyvät aikeet eivät välittyneetkään. Omalla suhteellisen pitkällä työurallani vastoinkäymiset, vuorovaikutus takut ja asiakkaalle tahattomasti aiheutetut ikävät kokemukset ovat opettaneet eniten.

Ne pakottavat pysähtymään omiin toimintatapoihin, uskomuksiin auttamisprosessista ja omiin vuorovaikutustapoihin, -tyyleihin ja taitoihin. Ne haastavat pohtimaan omaa ammattitaitoa ja myös omaa ihmisyyttä. Ne ovat todella ikäviä hetkiä, mutta erittäin tärkeitä. Koska niiden kautta voi oppia auttamisesta ja voi hahmottaa myös omaa ammatillisuuden rajaa: kaikki auttajat eivät voi auttaa kaikissa maailman asioissa.

Hyvinvoinnin nelikenttä

Olin kouluttamassa valmentajia ja jäimme miettimään työhyvinvointia tukevia keinoja. Pitkän uran tehneillä valmentajilla oli kokemusta monenlaisista keinoista. Osa näistä keinoista oli edelleen käytössä, osaa ei oltu edes kokeiltu, vaikka ne periaatteessa kuulostivat tärkeiltä ja oleellisilta.

Jaottelin koulutusta varten hyvinvoinnin keinot 1) automaattisiin keinoihin (tarkoittaen niillä keinoja, jotka ovat systemaattisesti, -lähes itsestään selvästi - aina käytössä). 2) satunnaisesti käytössä oleviin keinoihin (tarkoittaen niitä keinoja, joihin tulee ajoittainen ”buusti”, jolloin ko. keinot ovat käytössä), 3) joskus käytössä oleviin (tarkoittaen niitä keinoja, jotka joskus muistaa ja joskus unohtaa täysin) ja 4) ei juurikaan käytössä oleviin keinoihin (eli ne keinot, joita ei käytä).

Mietin hyvinvoinnin kannalta, miten muodostuvat ne tavat, jotka automatisoituvat niistä tavoista, joita ei juurikaan kokeile. Ne hyvinvointia tukevat toiminnat, jotka ovat itselle arkipäivää, ovat osa tiedostamatonta kyvykkyyttä, itsestään selviä tapoja, joiden olemassa olo on luonnollista ja jatkuvaa itselle.

Toimintatavat, jotka muistaa ajoittain esim. ”nyt aloitan kuntoilun” tai ”nyt en enää vastaa puhelimeen iltaisin” ovat tapoja, jotka muistaa ajoittain, mutta jotka tarvitsisivat muistuttelua useammin. Nämä tavat edellyttävät tietoista vaivannäköä.

Tavat, joita käyttää joskus olisivat hyviä hyvinvoinnin näkökulmasta, mutta niihin sopeutuminen edellyttäisi valtavia muutoksia, jatkuvaa valppaana oloa sekä tietoisia päätöksiä ja vaivan näköä. Ei siis ihme, että ne unohtuvat arjen kiireessä.

Keinot, jotka asettautuvat luokkaan ei juurikaan käytössä, ovat keinoja, jotka eivät sovi itselle tai keinoja, joiden ottaminen käyttöön olisi liian vierasta itselle. Ne voisivat kuitenkin olla äärimäisen tärkeitä ja oleellisia tapoja kehittää ja pitää yllä hyvinvointia pidemmällä aikajänteellä, mutta ne tuntuvat vierailta tällaisessa hektisessä maastossa, jossa nyt elää.

Jo pelkkä pysähtyminen sen ääreen, miten huolehtii itsestä voi olla tärkeää ja opettavaista. Sen sijaan pysähtyminen sen ääreen, mitä hyvinvointia tukevia keinoja käyttää vain joskus tai ei koskaan, voi opettaa itsestä ja omista rajoista vielä enemmän: ”miksi en tee noin?” tai ”mikä kyseisessä tavassa/keinossa on sellaista, miksi en sitä käytä?” tai ”miksi on niin vaikeaa joskus kokeiltua pitää yllä säännöllisesti?” Asian monipuolinen pohtiminen voi avata ovia oppia tuntemaan itseä paremmin. Itsensä tunteminen taas voi avittaa parempaan itsestä huolehtimiseen.

Yhtä lailla niiden tapojen ja keinojen huomaaminen, jotka ovat käytössä jatkuvasti tai ajoittain ovat tärkeitä, koska ne kertovat siitä, millaisia voimavaratekijöitä omaan elämään on onnistunut rakentamaan joko omin voimin tai muiden tukemana ja avustamana.

Millaisen hyvinvoinnin keinojen nelikentän sinä rakennat tällä hetkellä?

Mitä, jos?

Eräässä coaching tapaamisessa pohdin asiakasryhmän kanssa, mitä jos voisi tehdä, toteuttaa tai muuttaa mitä asioita vain. Keskustelu oli todella mielenkiintoista ja polveilevaa. Jäin sen jälkeen miettimään tätä ”mitä jos” sana yhdistelmää.

Mitä, jos – se on mielenkiintoinen yhdistelmä. Se voi johtaa hulluuden partaalle tai mielettömiin saavutuksiin. Nehän ovat vain sanoja lauseen alussa, mutta niiden voima voi olla mieletön.

Esimerkiksi urheilijalla; mitä, jos epäonnistun? mitä jos en osaa? mitä jos kaadun?

Treffeille lähtijällä: mitä, jos hän ei pidäkään minusta? Mitä jos, sanon jotain tyhmää?

Työpaikalla: mitä jos neuvottelussa en osaakaan pitää puoliani? Mitä jos minä saan potkut yt-neuvottelujen jälkeen?

Mitä jos on jossittelua, vailla totuutta. Pelkkää spekulaatiota. Se voi pahimmillaan saastuttaa tämän hetken ja saada mielen pois raiteiltaan. Se voi estää onnistumista ja tukahduttaa halun yrittää. Se voi jähmettää paikalleen ja toisaalta saada pakenemaan paikalta.

Epäonnistumisen pelon taustalla on usein ”mitä jos – ajattelua”. Tällainen ajattelu johdattaa käsityksiin, joissa oma huonous, osaamattomuus ja tyhmyys kukoistavat. Pelkkä ajatuskin, mitä jos – alkaa hävettää – ja ihminen muuttuu yhä pienemmäksi, kadottaen lopulta itsensä.

Yhtä lailla ”mitä jos ajattelu” voi johtaa suuriin unelmiin, jolloin mahdottomasta tuleekin mahdollinen. Lapset ovat tässä superhyviä. He osaavat luonnostaan rakentaa pilvilinnoja ja uskomattomia tarinoita mitä ihmeellisimmistä asioista. Heistä voisi ottaa oppia. Valitettavan usein me aikuiset onnistumme kuitenkin katkaisemaan tällaiselta absurdilta ”mitä jos- ajattelulta ” siivet. Ne voi katkaista esimerkiksi nauramalla, realisoimalla rationaalisin perustein tai nolaamalla jollain tavoin. Jos vanhemmat eivät tee sitä, koulu huolehtii siitä viimeistään.

Mitä jos kuitenkin kokeilisi? Hulluttelisi asioilla, teemoilla, ilmiöillä ja itsellä. Mitä, jos sinulla olisi mahdollisuus tehdä mitä haluat, mitä tekisit? Mitä jos sinulla olisi taikasauva ja saisit toivoa, mitä ikinä haluaisit, mitä toivoisit? Mitä jos olisit 20 vuotta nuorempi, mitä tekisit? Jos olisit 20 vuotta vanhempi, mitä tekisit? Mitä jos voisit valita nyt, mitä valitsisit?

Jostain syystä huomaan, että ”mitä jos ajattelu” tuottaa itselläni samanlaisia lopputuloksia kerta toisensa jälkeen. Kertooko se siitä, että tunnen itseni vai siitä että olen aika jäykkä muutoksille? Vai kertooko se siitä, että elämä on suht balanssissa, kun unelmat ovat samanlaiset. Vai siitä, että olisi aika tehdä jotain. Toki voihan sitä myös miettiä, mitä väliä sillä on, mitä se kertoo tai jättää kertomatta. Oleellista on unelmoida ylipäätään. Sanontakin sanoo: ”köyhä ei ole se, jonka unelmat eivät ole toteutuneet, vaan se, joka ei koskaan unelmoi”.

Joskus on mukava leikitellä unelmilla. Joskus voi myös huomata, että unelmista onkin tullut totta. Joskus voi huomata, että se, mistä unelmoi, ei ollutkaan se, mitä oikeasti halusi tai tarvitsi. Joskus unelmat säilyvät unelmina läpi elämän.

Olen myös huomannut, että kaikki eivät pidä jossittelusta. Heidän mielestään se on ajanhukkaa. Turhaa haihatella asioista, joita ei voi saada. Minusta jossittelu on aika ajoin mukava ajanvietettä. Mitä jos sinunkin mielestä?