Jumiutuminen

Ihmismieli on ihmeellinen. Sitä voi muistaa täysin merkityksettömiä yksityiskohtia tapahtumista vuodelta nakki ja muusi. Joidenkin asioiden tunnelmat, äänimaailma ja vuorosanatkin ovat piirtyneet muistiin. Tietenkin oma mieli muokkaa ne itselle sopiviksi muistoiksi. Joskus sopivuus ei tosin kanna itseä vaan enemmänkin vahingoittaa. Sitä voi jumiutua johonkin muistoon tai asiaan hyvinkin fanaattisesti. Jumiutumisella tarkoitan sitä, että joistain asioista on vaikea päästää irti. Sitä muistaa ja palaa samaan tunnetilaan, ajattelussa samoihin päätelmiin ja teoissa samanlaisiin toistoihin kerta toisensa jälkeen.

Miksi joihinkin asioihin jumiudutaan?

Tietenkin sitä voi pitää inhimillisenä ihmisyyteen liittyvänä piirteenä, että asioista, ihmisistä tai tapahtumiin liittyvistä muistoista on vaikea päästää irti. Joistain asioista haluaisi päästää irti, mutta ei pysty. Ne seuraavat kuin varjo auringonvalossa, vaikka ei haluaisi.

Toki jumiutuminen johonkin ajattelu- tai toimintatapaan tuo turvan tunnetta. Näin käsitys itsestä ja maailmasta säilyy suhteellisen muuttumattomana. Kukapa sitä ei haluaisi eheää ja itselle sopivan loogista tarinaa ylläpitää. Tietää ainakin, mitä on ja mitä tulee olemaan.

Psykologina työskentelen muutosten parissa. Ihmiset, työyhteisöt ja joukkueet, jotka haluavat psykologin apua, toivovat muutosta johonkin. Keskiössä on oikeastaan pyrkimys tunnistaa jumiutumia, jotka estävät pääsemästä sinne, mihin halutaan päästä. Tavoitteena on pyrkiä rikkomaan nämä jumiutumat ja auttaa rakentamaan toimivampia ajattelu- ja toimintamalleja.

Ihminen voi jumiutua yhtä lailla hyvään kuin pahaankin eli nämä toimivimmatkin ajattelu- ja toimintamallit ovat jumiutumia, ne vain kannattelevat paremmin. Tosin aina vaan parempaan tulokseen ja eteenpäin pyrkivän toiminnan näkökulmasta nekin jumiutumiset olisi hyvä purkaa auki. Jatkaa sitten saman ”jumiutumisen” parissa tai ei.

Jos saisi valita, niin mieluummin sitä nyt jumittaisi kaiken hyvän kanssa kuin pahan. Jumiutuminen, jossa päädytään aina siihen, että elämä kantaa, että itse on ihan riittävä tai että asioilla on taipumus järjestyä itselle sopivalla tavalla, kuulostaa kyllä ihan mukavalta.

Spinnataanko?

Luin Helsingin Sanomista (1.12.2015) mielenkiintoisen uutisanalyysin, jossa puhuttiin spinnaamisesta. Siinä ideana on yrittää saada asiat näyttämään itselle suotuisalla tavalla. Tämä on politiikassa artikkelin mukaan yleistä. Spin doctor on taas asiantuntija, jonka tehtävä on manipuloida julkisuutta, jotta hänen asiakkaastaan ja ko. päämiehen ajamista asioista välittyisi mahdollisimman myönteinen kuva.

Olisi herkullista pohtia kaikkia niitä foorumeita, joissa itse olen toiminut ja joissa ilmenee spinnaamista, mutta jäin miettimään spinnausta myös meidän tavallisten tallaajien keskuudessa.

Kuinkahan usein kotona rikki menneet tai kadonneet tavarat on spinnattu. Joskus jopa joku sisarusparvesta on toiminut nk. spin doctorina? Miten monta kertaa omat mokat on spinnattu, joko omin avuin tai ystävän toimiessa spin doctorina? Asioiden kääntäminen, vääntäminen ja veivaaminen niin, ettei enää ole selkoa, kuka teki ja miksi, ei ole harvinaista. Jäljelle jää sattuma selitysmallina tai vahinko inhimillisenä erehdyksenä. Olen spinnannut – vaikka hävettääkin myöntää omalta osalta ja osin huvittaa huomata toisten osalta.

Minkä takia sitä sitten spinnaa?

Ei ole helppoa osoittaa omia mokia. Periaatteessa se on helppoa, mutta käytännössä vatsan pohjassa muljahtaa niin pahasti, että mieluummin koittaa selittää itsensä siitä ulos. Toisaalta yhtä vaikeaa on tiukassa paikassa huomata, että ei osaa. Sitä yrittää vääntää ja kääntää sellaista jargonia, että kukaan ei kehtaa kysyä, mistä oikeastaan edes puhuu. Vahingossa vielä myöntäisi itse oman tyhmyyden. Toki syynä voi olla myös rangaistuksen pelko. Parempi yrittää näyttäytyä paremmassa valossa, ettei joudu syytettyjen penkille. Varsin inhimillistä, ja kukapa ei haluaisi näyttää aina hyvältä ja mukavalta muille?

Pienissä arjen tilanteissa spinnaus kuulostaa inhimilliseltä ja ymmärrettävältäkin, vaikka sitä sinänsä ei hyväksyisikään. Mutta suuressa mittakaavassa tietoinen ja tahallinen spinnaus kuulostaa aikamoiselta manipuloinnilta ja spin doctorin homma vielä enemmän. Tietenkin jokainen julkisuudessa oleva henkilö ajamine asioineen haluaa näyttäytyä mahdollisimman suotuisassa valossa, mutta mikäli tämä johtaa siihen, että asioista ei voi puhua enää oikeilla nimillä ja että syistä ja seuraamuksista katoaa yhteys, ollaan pahasti hakoteillä.

Ehkä tässä pitää alkaa viljellä kysymystä, ”jos et spinnaisi, mitä sanoisit?”

Selviytymiskeinot

Uutisia lukiessa ahdistuu helposti. Ikäviä ja traumaattisia asioita tapahtuu maailmalla ja meillä täällä Suomessa. Sitä alkaa helposti pelätä asioita, joita ei aiemmin pelännyt. Vihata ihmisiä, joihin ei ole minkäänlaista tunnesuhdetta. Kaoottisessa tilanteessa kukin meistä pyrkii selviytymään hyvin eri tavalla.

Jäin miettimään näitä selviytymiskeinoja ja niiden merkitystä. Osa pyrkii välttämään tilanteita, jotka koetaan liian vaikeiksi. Kyllä kai sitä voi elää elämänsä ilman, että tarvitsee törmätä välttämiinsä paikkoihin, asioihin tai ihmisiin. Pahimmillaan tosin tällainen välttäminen invalidisoi elämää ja itseä aika tavalla.

Joku voi pyrkiä unohtamaan asiat, jotka ovat liian vaikeita tai ahdistavia. Tämän strategian heikkous on siinä, että ihminen ei voi unohtaa, vaikka ajattelisi, että voi. Ahdistusta tuottavat asiat tihkuvat joka tapauksessa omaan arkeen, halusi tai ei. Toisaalta ne asiat, jotka oikeasti unohtaa, eivät ole olleet henkilökohtaisessa elämässä niin merkityksellisiä, että ne vaikuttaisivat tämän hetken arkeen.

Osa menee kohti ikäviä ja pelottavia asioita.

Tajuten, että pelkää, mutta samaan aikaan ymmärtäen, että jotkut asiat ovat tärkeämpiä kuin itse pelko.

Luottaen, että ahdistuskin laantuu, vaikka se epämiellyttävää onkin.

Toivoen, että elämä kuitenkin kantaa.

Kriisityötä tekevänä ammattilaisena tietenkin suosin kohti menemistä. Ajatellen, että matkaa ei tarvitse tehdä yksin.

Mitä vuotavampi haava, sen tiukempi tuki. Mitä suurempi pelko, sen syvempi turva tarvitaan.

Huolimatta ikävistä ja traagisista uutisista, toivon urheutta tehdä asioita, luottoa selviytymiseen ja rohkeutta hakea apua itselle tai toiselle, mikäli sitä tarvitsee.

Mikä on merkityksellistä?

 Tapasin ohimennen erään valmentajan, joka kiitteli ja kehui yhtä asiaa pitämässäni luennossa melko kauan aikaa sitten. Hän toi esille, että on käyttänyt ja levittänyt sitä eteenpäin. Se tuntui todella mukavalta, vaikka minulla ei ollut enää hajuakaan, mistä asiasta hän puhui. 

Tästä jäinkin miettimään, miten me oikeastaan poimimme itselle merkittävät asiat. Asiantuntijanahan sitä ei koskaan tiedä, mikä asia kolahtaa. Joskus omasta mielestä parhaat oivallukset eivät ole toiselle ollenkaan tärkeitä. Ja toisaalta joskus sivulauseessa sanottu heitto on jäänyt elämään ja auttanut toista eteenpäin.

Havaintomme perustuvat aina tulkintoihin. Näin ajatellen todellisuus on täynnä vääristymiä ja vinoumia. Puhtaan objektiivisesti todellisuutta ei voi katsoa. Merkitykselliset asiat muotoutuvat siis kunkin pään sisällä.

Toisaalta vaatii aika paljon rohkeutta ajatella poikkeavasti kuin kaikki muut ympärillä olevat. On siis liian yksinkertaistettua sanoa, että vain yksilö vaikuttaa tulkintoihin ja merkityksiin. Luonnollisesti yhteisö, jossa on, vaikuttaa siihen, mitkä asiat nousevat tärkeiksi ja miten ne tulkitaan.

Mikäli vallitseva oppi sanoo esimerkiksi urheilussa, että kestävyyttä tulee harjoitella. Valmentajat alkavat suosia enemmän ohjelmia, joissa harjoittelussa kestävyys näkyy. Mikäli oppi sanoo, että yksilön hyvinvointi on oleellista, asiantuntijat poimivat yksilön puheesta hyvinvointiin keskeisesti liittyvät teemat. Jos taas sanotaan, että neurotiede tietää, miten ihminen toimii, kaikki valmennukset kertovat hyödyntävänsä viimeisintä aivojen toiminnan tutkimustietoa. Yhteisön valta yksilöön on siis suuri merkitysten rakentamisessa.  

Joskus tällaiset merkitykset ja tulkinnat voivat johtaa harhaan. Kun itsellä ja yhteisöllä on vahva ennakkonäkemys asiasta, havainnot tulkitaan tämän vinouman kautta. Psykologiassa puhutaankin niin kutsutuista kognitiivisista vinoumista. Pahimmillaan todellisuus vääristyy niin, että ihminen ei enää näe toista ihmistä ihmisenä, vaan vihollisena ja suurena uhkana. Opin voima voi olla niin suuri, että kansakunta, valtio tai tietty ihmisryhmä pyritään tuhoamaan.

Toisaalta yksilön kannalta voi olla erittäin tärkeää, että hänen havaintovääristymiään ei korjata. Se, että kokee olevansa ylivertainen suhteessa muihin, voi auttaa kilpailutilanteessa tekemään mahdottomasta mahdollista. Se, että yhden myönteisen piirteen perusteella toiseen liittää muitakin hyviä piirteitä, voi auttaa ihmissuhteen synnyssä ja luottamuksen rakentamisessa.

Itselle merkityksellinen asia voi siis olla toiselle täysin merkityksetön tai näyttäytyä pahimman laatuisena todellisuuden vääristymänä. Kukapa on toiselle sanomaan, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä eivät. Se, mitä itse kukin merkityksellisille asioille tekee, onkin sitten jo toinen juttu.

Psyykkaus kieltoon?

Luin Helsingin Sanomista (7.11.2015), että pesis kieltää psyykkauksen junioreilta kokonaan. Otsikko oli niin raflaava, että oli pakko tarttua tähän. Jutussa tuodaan kyllä selkeästi esille, että psyykkauksella tarkoitetaan negatiivista puhetta; iholle ja henkilökohtaisuuksiin menemistä.

Jäin kuitenkin miettimään psyykkausta käsitteenä. Sillähän perinteisesti tarkoitetaan hyvään pyrkivää sparrausta, itsen tai toisen kannustusta parempaan.

Lietsonta, negatiivinen puhe ja toisen haukkuminen tietoisesti on vaikea näin ”psyykkauksen ammattilaisena” nähdä psyykkauksena, kun on itse tottunut pitämään sitä myönteisenä asiana ja hyvään pyrkivänä. Tosin se, että minä en hahmota jotain, ei tarkoita etteikö niin voisi olla. Kyllähän sparraamisella voi pyrkiä sekä hyvään että huonoon. Janalla on aina ääripäänsä.

Tällainen ”psyykkaus” - siis häirintäpuhe voi "parhaimmillaan", toisin sanoen onnistuessaan sekoittaa vastustajan keskittymisen, alentaa itseluottamusta ja näin vaikuttaa itse suoritukseen. Tuli mieleen jääkiekosta Tikkasen Esa. Hänen niin kutsuttu ”tiki talk” on jäänyt historiaan. Omalla puheellaan hän pyrki sekoittamaan vastustajan keskittymisen oleelliseen eli peliin – ja onnistuikin siinä varsin hyvin.

Häirintäpuheellakin on sopivaisuuden rajansa, niin kuin kaikella ihmisen toiminnalla. Vitsi on vitsi niin pitkään, kun kaikkia läsnä olevia se naurattaa. Sama on häirintäpuheessa; asiattomuuden rajat ovat varmasti laji-, kulttuuri-, yhteisö- ja yksilökohtaisia.

On tärkeää oppia, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on sopivaa ja mikä ei. Tässäkin urheilulajit eroavat toisistaan. Kulttuuri muodostuu sellaiseksi kuin me ihmiset sen teemme. Joskus voi olla todella tarpeen kontrolloida ja säädellä normeilla sallitun ja ei-sallitun raja, kuten pesäpallossa on ilmeisesti alettu tehdä.

Joskus tosin tuntuu, että tällaiset sopivaisuuden rajat tulisi tehdä myös katsojille. Katsomosta tulevat huudot, moitteet ja haukkumiset ovat joskus pahimman laatuista häirintäpuhetta. Psyykkarina olen ollut useamman kerran auttamassa urheilijoita sulkemaan tätä puhetta mielestä pois.

Häirintäpuhe pahimmillaan varmaan täyttäisi monessa työyhteisöissä epäasiallisen kohtelun rajan. Tällainen häirintäpuhe ei pyri pelkästään rikkomaan keskittymistä. Se pyrkii ujuttautumaan ihon alle, niin että urheilusuorituksen epäonnistumisen lisäksi urheilija alkaa epäillä itseään jatkossakin. Mitä vahvempi urheilija, sen kovempaa tällaisen puheen tulee olla. Tosin olettaisi, että jossain kohtaa varmaan häirintäpuhujakin alkaa jo näyttää hieman omituiselta ja vähintäänkin säälittävältä.

Toisen keskittymiseen puuttuminen voi tapahtua monella tavalla. Uskallan väittää, että toisen rauhallisuus, rentous ja hiljainen tyyneys voi yhtä lailla rikkoa keskittymisen: ”miten tuo toinen on noin varman oloinen”. Kohti katsominen, ryhti ja varma olemus voivat viestiä asennetta, joka henkisesti saa muut väistelemään suurta egoa.

Psyykata voi siis monella tapaa: kohottamalla itseä tai sanallisesti pyrkiä laskemaan toista. Tosin tällainen ”psyykkaus” edellyttää aina sen, että vaikutusvalta on riittävä, kohde altis sille ja ympärillä olevat muut sallivat ja suostuvat siihen.

Millaiseksi elämän rakennat?

”Paska päivä”, ”Ikäviä kokemuksia” tai ”tänään ei suju mikään” eivät liene harvinaisia ajatuksia suurimmalle osalle meistä. Yhtä lailla vähintään positiivisen psykologian saralla meille tuputetaan myönteistä asennetta ja tuollaiseen ajatteluun vaikuttamista.

On todella tärkeää miettiä, miten asioihin suhtautuu. Kun suhtautuu avoimin mielin ja uskoo parasta, itse asiakin voi näyttää paremmalta. Toki pelkkä asenne ei auta, jos toiminnassa ei tapahdu muutosta eikä ympärillä mikään muutu.

Yhtä tärkeitä ovat myös teot. Pelkkä yritys jää helposti aikeeksi. Aikeet ovat vain kauniita ajatuksia paremmasta, mutta eivät oikeasti muuta mitään todellisuudesta.

Kyllähän sitä itse kukin haluaa hyvän elämän. Sellaisen, jota voi iäkkäänä hymyillen muistella.

Miten sitten asioiden muuttaminen on niin vaikeaa?

Onko sitä vaan niin laiska tai mukavuudenhaluinen, ettei kuitenkaan viitsi nähdä vaivaa. Sujuuhan tämä arki näinkin – toki voisi olla paljon paremmin, mutta ihan sama.

Vai eikö sitä uskalla? Uuteen astuminen on aina jollain tavalla myös pelottavaa. Eihän sitä voi tietää, mitä edestään löytää. Sitähän voi vaikka epäonnistua. Ihminen on tyytymätön tähän tilanteeseen, mutta liian pelokas tekemään muutosta.

Aina sitä syitä löytyy, miksi ei tee mitään toisin. Ja voihan sitä olla muuttamatta mitään, kun ei oikein tiedä, mitä muuttaisi. Ei ole suuntaa, mihin mennä, tai ehkä menneisyyden haamut pitävät kuin liima kiinni toimimattomassa.

Miten sitä saisi rakennettua oman elämän sellaiseksi, että on tyytyväinen, onnellinen ja kokee kukoistavansa? Jos ei ihan joka hetki, niin ainakin päivittäin.

Vastaus on varmasti jokaiselle erilainen. Jollekin toimii se, että tajuaa onnen avaimien olevan omassa taskussa. Jollekin toiselle taas oleellista on lakata etsimästä. Antaa asioiden vain olla niin kuin ne ovat. Etsiessä voi onni karata. Joku nauttii pienistä arjen hetkistä, joku toinen sinnikkäästi rakentaa ja nauttii vasta lopputuotoksesta.

Tosiasia kuitenkin on, että aika kulkee. Kunkin elämä rakentuu joka tapauksessa jonkinlaiseksi. Ehkä kyse onkin siitä, miten jo rakentuneen elämän itse hahmottaa – hyväksi vai joksikin muuksi.

Irtisanominen urheilussa

Varmasti jokainen tuntee jonkun, joka on irtisanottu omasta työstään. Irtisanotuksi tuleminen voi herättää häpeää, syyllisyyttä, vihaa tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusta. Tuskin kukaan voi ohittaa sitä olan kohautuksella.

Urheilu on mielenkiintoinen maasto irtisanomisten suhteen. Lehdistä olemme saaneet lukea monista potkuista valmentajien kohdalla. Koska tulosta ei synny, valmentaja saa lähteä. Vaikka tulosta syntyy, valmentaja saattaa joutua lähtemään silti. Välttämättä täysin selviksi lähdön syyt eivät aina tule. Tällaisessa tilanteessa kukin valmentaja selviää tavallaan: joku puhuu kaverille, joku omalle urheilupsykologille. Toinen käy lenkillä, joku toinen tarttuu pulloon. Joku pohtii asioita mielessään, joku toinen kirjoittaa niitä ylös. Julkisuuteen tulleiden esimerkkien perusteella voisi ajatella, että valmentajat selviävät kyllä, vaikka tiukille irtisanominen ottaakin.

Jäin miettimään irtisanomista urheilussa myös urheilijoiden näkökulmasta. Valmentajat joutuvat myös itse irtisanomaan urheilijoita. Joukkuelajeissa tätä tapahtuu kausittain: kaikki eivät mahdu joukkueeseen. Maajoukkueringissä pelaajia on enemmän kuin joukkueeseen todellisuudessa voidaan ottaa mukaan. Sama tilanne, jossa valmentaja voi olla, ovat urheilijat kausittain. Epävarmuus ja huoli jatkosta voi painaa mieltä. Samoin kuin häpeä ja mahdollinen huonommuuden tunne, mikäli tippuu joukkueesta tai ei pääse haluamaansa joukkueeseen. Koko ura voi olla jopa vaakalaudalla. Lajeissa, joissa kyse on myös urheilijan taloudellisesta toimeentulosta, tilanne on vielä hankalampi.

Kilpailu on kovaa. Vain parhaimmisto saa jäädä. Vallitsevan parhaimmiston päättää aina sen hetken valtaa pitävä. Se tuskin muuttuu. Toki voi miettiä, tarvitseeko edes muuttua.

Työelämän lainalaisuudet ja ilmiöt ovat osa urheilua, halusipa sitä tai ei. Joskus tosin tuntuu, että näiden ilmiöiden ja asioiden kanssa urheilussa olemme edelleen lapsenkengissä. Haavat nuollaan yksin, koska avautuminen pelottaa liikaa. Irtisanominen joukkueesta koetaan epäonnistumisena ja huonommuuden tunne painaa harteilla.

Onneksemme meillä on myös urheilijoita ja valmentajia, jotka kertovat tarinansa. Ehkä se voi avata ovia suuntaan, jossa elämän inhimilliset asiat ja ilmiöt voivat olla myös näkyvä osa urheilukulttuuria. Niitä ei tarvitse hävetä eikä niistä tarvitse vaieta. Vaikka niitä on, ne eivät määritä urheilua, mutta saavat oman paikkansa urheilutodellisuudessa.

Valmentaa kuin nainen

Meillä on Suomessa käynnissä urheilussa ”Valmentaa kuin nainen” hanke palloilulajeissa. Siinä on mukana useita lajiliittoja sekä Valmentajat ry, Saval ja opetusministeriö. Nimi hankkeelle herättää monenlaista mielikuvaa ja ajatusta.

Valmentaminen on selkeää urheilukieltä ja se etupäässä myös ymmärretään kutakuinkin samantapaisesti. Mutta tuo loppulause: kuin nainen – mitä se tarkoittaa?

Käsityksiä, joita olen kuullut, ovat hyvin moninaisia:

”Valmentaminen on siis jotain pehmoilua ja lepertelyä”

”Valmentamisesta tehdään sukupuoliasia”

”Valmentamisen kakkostaso – kaikilla naisilla ei vaan ole munaa valmentaa”

”Valmentamiseen liittyy jotain erityistä”

Sanoilla kuvastamme todellisuutta. Käytetyt sanat tulkitaan vallitsevan todellisuuden pohjalta. YouTubessa pyörivä ”Always like a girl” video on tästä erittäin hyvä esimerkki (huolimatta siitä, että se on mainos). Sanoilla me myös muokkaamme ja luomme uudenlaista todellisuutta. Kyseisessä videossa on mielestäni perusidea sanoa:

”Juoksen kuin tyttö tarkoittaa, että juoksen niin lujaa kun pystyn. Juoksen kuin tyttö, koska olen tyttö.”

Videota on katsottu yli vajaa 60 miljoonaa kertaa. Siitä on pidetty yli 200 000 kertaa ja ei pidetty yli 20 000 kertaa. En tietenkään voi tietää, miksi joku ei ole pitänyt videosta, mutta se voi kertoa siitä, miten vaikea asia on tai miten kummallisesti me osaammekin ajatella asioista, jotka ovat toisille aivan luonnollisia asioita.

Suomen ”Valmentaa kuin nainen” hankkeen nimi on osuva ja hyvä monessakin mielessä. Se nostaa esiin naiset urheilussa. Heitä on, mutta harvemmin näkyvillä paikoilla. Ennen kaikkea se kuitenkin nostaa mielestäni esille sen tärkeimmän asian: ”valmennan kuin nainen, koska olen nainen”. Siihen ei sisälly ennakkokäsityksiä, luuloja tai uskomuksia naiseudesta ulottuvuutena tai sen merkityksestä. Se korostaa sitä tosiasiaa, että valmentajissa on sekä naisia että miehiä. Tähän faktaan ei liity millään tavalla osaaminen, taitavuus tai kyvykkyys.

Valitettavasti tässäkin asiassa tosiasioita voi vääristää ennakkoasenteemme ja uskomuksemme.

Tietämisen harha urheilussa

Luin mielenkiintoisen artikkelin ”kun kokemus johtaa harhaan” (Fakta- lehti, lokakuu, 2015). Siinä pohdittiin muun muassa sitä, miten käsittelemme onnistumiset ja epäonnistumiset sekä minkälaisiin päätelmiin näissä päädymme. Etupäässä päätelmät tehdään lopputuloksen perusteella, ei prosessin. Tämä nk. lopputulosvääristymä voi saada aikaan sen, että pitäydymme kyseenalaisessa strategiassa, koska se tuotti hyvän lopputuloksen. Toisaalta hylkäämme strategian, jonka lopputulos on huono, vaikka sitä kannattaisi vielä jatkaa.

Jäin pohtimaan tätä urheilukontekstissa.

Urheilussa toistetaan ja kerrotaan menestystarinoita. ”Näin menestyin” tai ”Onnistunut prosessi kohti mestaruutta”. En itsekään juuri muista kouluttaneeni tai jakaneeni kokemuksia valmennuspiireissä, joissa pohtisin muita kuin onnistuneita prosesseja. Epäonnistumisista ei juuri puhuta, tai jos puhutaan, niin etupäässä sivuuttaen prosessi, keskittyen vain suuriin kokonaisuuksiin syiden osalta.

Jos ajatellaan onnistumisten ja epäonnistumisten määrää, epäonnistumisia on varmasti enemmän. Näin ollen teemme yllättävän helposti johtopäätelmän menestyksen kaavasta, jota voidaan mallittaa, vaikka yhtä lailla voisimme myös miettiä, onko sellaista olemassakaan?

Valmennustiimi asiantuntijoineen voi myös tuottaa tietoa, jota halutaan kuulla. Tällainen ”tahaton sensurointi” ja ryhmässä paine yhdenmukaisuuteen voi pikku hiljaa kaventaa todellisuutta. Yhden totuuden kulttuuri estää menestymisen pitkällä tähtäimellä.

Yhtä lailla itse kukin meistä vahvistaa sitä tietoa, joka tukee omia ennakkokäsityksiä ja taustaoletuksia. Sitä vastaan olevat tiedonlähteet sivuutetaan.  

Kyseisessä Soyerin ja Hogarthin (Fakta lehteen käännetyssä) artikkelissa luetellaan useita keinoja, joilla johtaja voi välttyä huijatuksi tulemiselta. Niissä on paljon hyvää, jota voi soveltaa myös urheilun puolelle.

Itseäni viehätti muun muassa epäonnistumisten tutkiminen. Ajatuksena on, että prosessi kuvataan auki ja katsotaan tarkkaan esimerkiksi, miten päätöksiä tehtiin. Toinen mielenkiintoinen asia oli erimieltä olemisen tärkeys. Vaikka ei ole helppoa kuunnella kriittisiä mielipiteitä saati palautetta, se takaa, että päätöksenteko perustuu moniulotteiseen pohdintaan. Kolmas liittyi ennakointiin. Toisin sanoen siihen, että intuitiota voi hyödyntää ja huolet voidaan sanoa ilman, että on olemassa olevia ongelma. Näin mahdollinen ongelma voidaan tunnistaa ennen kuin se on ongelma.

Tietämisen harha on vahva. Sitä on vaikea muuttaa, kun sitä ei edes aina tunnista. Paremmat edellytykset menestyä kuitenkin on, kun me urheilussa toimivat aktiivisesti pyrimme edes avaamaan suumme, tuomme erilaisia näkemyksiä esille ja olemme avoimia myös odottamattomille asioille.

Ahdistus - tuo veemäinen tunne

Ne, jotka ovat kokeneet ahdistuksen, tietävät mistä puhun. Tuntuu, kuin rinta repeäisi, hengitys ei kulje, keho käpertyy, tekisi mieli huutaa, muttei pysty edes siihen. Ahdistus vie ilon, energian ja näkökyvyn kauas. Se on veemäinen tunne.

Ahdistus voi nousta monesta eri syystä. Syyt ahdistuksen tunteeseen voivat olla sisäisiä tai ulkoisia: ”ei ole rahaa maksaa laskuja”, ”en selviä tästä”, ”nuo paheksuu minua” tai ”en kestä tätä”. Oikeastaan aika sama, mistä syystä ahdistus nousee tai tunnistaako edes itse, miksi olo on sellainen kuin on – tunne on julmettu joka tapauksessa.

Tietenkin psykologina minun tulisi nyt kirjoittaa tähän erilaisia keinoja selvitä ahdistuksen tunteesta, mutta mieleni jäi pyörimään (tai jumittamaan?) siihen, miksi ahdistus on niin sietämätöntä.

Ensinnäkin fyysisenä kokemuksena se on jo sinänsä kivuliasta. Joskus voi ihan oikeasti pelätä, että selviääkö tunteesta hengissä. Se sattuu ja kovasti. Ainut lohtu voi olla, että pahinkin tuskan aalto menee jossain vaiheessa ohi – tosin ahdistuksen kourissa se ei paljoa lohduta.

Toiseksi ahdistuksen aikana ei jaksa eikä kykene tekemään mitään. Se jotenkin lamaa. Mieli pyrkii pois tunteesta, mutta ei pääse vaikka kuinka yrittäisi. Se on kuin varjo, joka seuraa auringon paisteessa perässä. Tämä varjo on vain viheliäinen vainoaja.

Kolmanneksi ahdistus estää näkemästä pidemmälle. Se saa käpertymään itseensä, mikä lisää sen voimaa. Tulevaisuus on näköalaton. Mielenmaisema kaventuu, vaikka järki yrittäisi sanoa muuta.

Neljänneksi koko tunnetta alkaa hävetä. Ei kehtaa olla siinä, missä on. Mieluummin pakenee paikalta, kuin jakaa kurjan olonsa toisten kanssa. Sen lisäksi, että se on sietämätöntä kestää, se saa vielä häpeämään kokemusta ja itseä.

On se niin veemäinen tunne, että ei ole ihme, että siitä on kirjoitettu paljon kirjoja, mietitty erilaisia hoitokeinoja ja keksitty lääkeaineita, jotka helpottaisivat sitä tuskaa. Kyllä sitä ihminen haluaa sietämättömästä olosta eroon – ja on valmis vaikka mihin, että edes olo helpottuisi, vaikka syyt jäisivät.

Tunteen helpottaminen antaa väljyyttä nähdä asiat paremmin asioina. Silloin alkaa nähdä metsää puilta. Alkaa hahmottaa selkeämmin kokonaisuuden. Silloin näkee taas vähän kauempaa oman tilanteensa. Joskus on katsottava kauempaa, jotta näkee paremmin lähelle. Vaikka iloa ei olisikaan, tulee näkökyky ja energia tehdä asioille jotain.