Rohkeutta peliin!

Huomasin Facebookin kautta videon Jeremy Fry nimisestä miehestä, joka koripallo-ottelun erätauolla lauloi ja esiintyi rohkeasti Bon Jovin tahtiin. Katsoin sen muutaman kerran. Video oli monella tapaa koskettava.

Ensinnäkin se kertoo rohkeudesta – rohkeudesta innostua ja ylittää jopa omia sovinnaisuuden rajoja.

Toiseksi se kertoo heittäytymisestä – siitä riemusta ja tekemisen ilosta, jota carpe diem, tartu hetkeen, voi tuottaa.

Kolmanneksi se kertoo ilosta – siitä, miten ilo ja hauskanpito leviävät. Ilo tuo hymyn ja naurun elämään.

Neljänneksi se kertoo huumorista – siitä, miten elämää ja itseä ei kannata ottaa liian vakavasti.

Viidenneksi se kertoo ihmisyydestä – siitä, miten me haluamme yhteyttä toisiimme ja siitä, miten me voimme tukea ja auttaa toisiamme.

Video on monella tapaa koskettava. Se osoittaa kauniilla, hauskalla ja opettavaisella tavalla, miten yhden rohkeus, heittäytyminen, ilo ja huumori voi saada muutkin (ehkä jähmeämmät, vakavammat ja sovinnaisemmat) ihmiset mukaan. Näin yhden ”hulluttelu” on kaikkien paikalla olevien ilona.

Voisitko kokeilla työpaikalla? Olisiko sinun aika pyytää suurella äänellä muita osallistumaan esimerkiksi taukojumppaan? Se vie aikaa 5 minuuttia, mutta tuo varmasti iloa ja terveyttä työtovereille.

Yhtä lailla kotona voi yllättää puolison, lapset tai ystävät esimerkiksi Halloween yllätyspukeutumisella. Harrastuksessa voi tuulettaa omaa maalia NHL kiekkoilijoiden tavalla. Ehkäpä bussipysäkillä voi kokeilla jotain uutta vieraiden ihmisten kanssa, joiden kanssa on saattanut istua samassa linja-autossa jo useita vuosia.  Myönnän, että bussipysäkki vaatii jo todella paljon enemmän rohkeutta.

Tai vähintään, kun siis seuraavan kerran olet urheilukilpailuissa katsomossa, kokeile jorata kunnolla musiikin mukana, kannusta suurella äänellä kilpailevia urheilijoita ja joukkueita sekä erätauolla heitä muutama ”high five” naapurijoukkueen kannattajalle.

Ole sinä se, joka levittää rohkeutta, heittäytymistä, iloa ja huumoria muillekin!

Ole sinä se, joka pitää tällä tavalla ihmisyydestä kiinni!

”Kun seuraavan kerran mietit, oletko onnellinen – lopeta”

Otsikko on suora sitaatti Voi hyvin – lehden videosta, joka pyöri I love me – messuilla (löytyy myös YouTubesta). Kyseinen lause pysäytti minut. Sen paradoksaalisuus on suorastaan nerokasta. Se kertoo pysähtymisestä, ajattelemisesta, onnellisuudesta – ja kaikkien näiden jälkeen ohjeistaa lopettamaan sen. Mainos jatkuu kertoen, mitä kannattaa sen sijaan tehdä ja mistä onnellisuus koostuu. Mainosten tehtävä on toki markkinoida, lisätä myyntiä ja luoda mielikuvia, jotka lisäävät ostohalukkuutta sekä auttaa ihmisiä luomaan uusia tarpeita itselle. Kyseinen mainos varmasti onnistuu tuossakin, mutta se sai minut pohtimaan monia psykologisia teemoja ja ohjeita, joita asiantuntijana minkäkin annan. Teemat voivat liittyä työhön ja sen rajaamiseen, parisuhteeseen, siihen mitä suostuu tekemään, motivaatioon ja sen kasvattamiseen sekä urheilussa esimerkiksi huomion suuntaamiseen.

Kun seuraavan kerran pohdit, onko tässä työssä mitään järkeä – lopeta.

Kun seuraavan kerran mietit, rakastatko puolisoasi – lopeta.

Kun seuraavan kerran pallottelet, mitä tekisit – lopeta.

Kun seuraavan kerran pelkäät, mahdatko onnistua- lopeta.

Mainoksen mukaan meidän tulisi tehdä asioita: halata puolituttua, hymyillä vastaantuleville jne. Eli samaa logiikkaa käyttäen näissä esimerkeissäni se olisi:

Työssä se voisi tarkoittaa hankalan asian hoitamista heti. Tänään, ei huomenna. Parisuhteessa se tarkoittaisi asioiden tekemistä, jotka tuottavat itselle ja toiselle hyvän mielen. Mikäli itselle ei monista toistoista ja kaikesta tekemisestä huolimatta tule hyvää mieltä, kannattaisiko sitten rakastaa jotakin toista? Vapaa-ajalla se tarkoittaisi lenkkivaatteiden pukemista päälle ja ulos lähtemistä, ilman ajatusta ”menenkö vai en” tai ristisanatehtävän täyttämistä ilman pohdintaa ”pitäisikö tiskata ensin” tai tiskin tiskaamista ilman miettimistä, ”onko se tylsää tai ei”. Urheilussa se tarkoittaisi liikkeiden ja suorituksen toistamista ilman ajatusta. Se tarkoittaisi salamannopeaa liikettä, että ajatus ei ehtisi edes mukaan. Se tarkoittaisi tekemistä, ihan vaan tekemisen ilosta.

Käytännössä siis ”lopeta” käsky tarkoittaa pähkäilyn, turhan pohdinnan lopettamista – ja elämistä sen sijaan. Näin praktisena ja käytännönläheisenä ihmisenä se uppoaa minuun. Elämä on tässä ja nyt. Karrikoiden voisi sanoa, että mitä enemmän elää menneisyyttä miettien tai tulevaisuutta suunnitellen ja haaveillen, sen kapeammaksi tämä hetki käy.

Harvalla onnellisuus on pysyvä olotila. Vielä vähemmän se löytyy etsimällä. Voisiko sitä nauttia tänään, tehdä aikomusten sijaan – elää siis hetkessä!

Lääkehoito mielen vaikeuksissa?

Iltalehden verkkosivuilla (11.10.2014) psykiatri Marja Vihervaara puhui tärkeästä asiasta: lääkkeiden käytöstä ja lääketeollisuuden markkinoinnista. Uutisen lopussa hän sanoo: ”Julkisuudessa on esimerkiksi väitetty, ettei psykologilla voi olla kantaa masennuksen lääkehoitoon. Miksei voi? Jos jokainen lääkäri on markkinointikoneiston opettama, on herätyksen tultava tarvittaessa ammattikuntamme ulkopuolelta.”

Tämä pysäytti. Itse toimin psykoterapeuttina ja olen usein miettinyt asiakkaiden lääkehoitoa ja sen tarpeellisuutta. Ei ole harvinaista, että asiakas on syönyt masennuslääkkeitä vuosia – ilman että olossa olisi tapahtunut muutoksia.  Kun niistä pyritään pääsemään eroon psykoterapiaprosessin aikana, on ”sivuoireita” paljon ja alkuperäiset masennusoireet palaavat. Mikäli ilman lääkettä voi silti olla, toipuminen ja usein taustalla olevien traumaattistenkin tapahtumien työstäminen onnistuu kuitenkin paremmin.  Ei ole myöskään harvinaista, että esimerkiksi kriisistä toipuvalle tarjotaan masennuslääkettä, koska niin kutsutussa työstämisvaiheessa kriisistä toipuvan ulkoinen habitus, puhetapa ja toiminta muistuttavat masennuksesta kärsivän oirekuvaa. Liene ymmärrettävää, että lääkitys ei tällaisessa tilanteessa auta. Pahimmillaan se voi estää luonnollisen ja psykologisesti täysin normaalin toipumisprosessin etenemisen.

Kelan tilastojen mukaan masennuslääkkeitä syö reilusti yli 400 000 suomalaista. Myös psykologi Aku Kopakkala on tullut julkisuuteen kritisoiden masennuslääkkeiden tehoa. Sen johdosta hän sai kuulemma potkut työpaikastaan. Mielestäni Aku Kopakkala nosti esille kuitenkin yhden tärkeä asian: Jos masennuslääkkeet olisivat niin tehokkaita, ihmiset paranisivat.

On tärkeää puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja pohtia niitä myös kriittisesti. Ei voi olla niin, että asiakkaiden tulee tietää, mitä ja minkälaista hoitoa he milloinkin tarvitsevat. Sitä varten meillä on koulutettua terveydenhuollon ammattikuntaa. Ehkä meidän on nyt aika tulla esille. Jos ei muuten, niin vähintään kertomalla asiakkaalle, miksi suosittelevat jotakin hoitoa. Onko kyse siitä, että kyseinen hoitomuoto on tutkittu vai siitä, että jotkut tahot suosittelevat sitä vai kenties siitä, että itse uskovat sen toimivan. On todettu, että oma usko jonkin asian toimivuuteen voi jo tuottaa tulosta. Psykologista suggestiovaikutusta ei kannata väheksyä. Kun asiakas hakee apua, pääasia on, että hoito toimii hänellä, ei niinkään se, mihin se perustuu.

Liene syytä tässä kohtaa mainita, että en ole lääkevastainen. Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että useissa mielen häiriöissä lääkityksestä on paljon apua, kunhan se on oikein ajoitettu ja oikeaan vaivaan kohdennettu. Tuskaa harva pystyy välttämään elämänsä aikana, mutta kärsimys on turhaa. Joissain kohtaa lääkehoito osana muuta mielenterveyden hoitoa on ensi arvoisen tärkeää. Äärimmäisen harvoin, tuskin koskaan, se auttaa yksin. Tarvitaan myös psykologista apua. Lisäksi tarvitaan moniammatillista asiantuntemusta arvioimaan, mistä milloinkin on kyse. Vasta kun asiantuntijat tietävät (käytännössä useimmiten tekevät valistuneen arvauksensa), mistä on kyse, he voivat pohtia, mitä asiasta ja sen hoidosta ajattelevat, ennen kuin edes tekevät mitään.

 Liene syytä myös muistaa, että kymmenen minuutin terveyskeskuslääkärin vastaanotolla tähän ei ole aikaa. Systeemi voi myös tuottaa vääriä hoitoja ajanpuutteen vuoksi. Ajan varaaminen, läsnä oleminen, saatavilla oleminen ja toisen aito kohtaaminen voivat myös jo itsessään olla parantavia.

Huippu-urheilu, työtäkö?

Luin Yle urheilun (6.10.2014) sivuilta norjalaisen Olympia-toppen ohjelmaa vetäneen Jarle Aambön ajatuksia. Esillä oli tärkeitä ja oleellisia asioita. Eniten jäin pohtimaan kuitenkin kommenttia siitä, että huippu-urheilijat ja valmentajat tekevät työtä. Urheilu on ammatti ja edellytykset tulee luoda sitä silmällä pitäen.

Jos ajatellaan urheilua työnä, siihen tulisi liittyä rahallinen korvaus, koulutus eli tarvittava osaaminen, riittävät olosuhteet sekä sitoutumisen kannalta hyvät henkiset edellytykset.

Suomalaisessa urheilussa rahallinen korvaus on monessa urheilulajissa utopistista, olematonta tai toimeentulon kannalta riittämätöntä sekä urheilijan että valmentajan kannalta. Toki on olemassa lajeja, joissa ammattiurheilu on mahdollista jo nuoruusvuosina.

Koulutus eli tarvittava osaaminen täyttyy melko mukavasti. Urheilussa panostetaan harjoitteluun, harjoittelumääristä puhutaan paljon ja laatuunkin on alettu kiinnittää huomiota. Voisi ajatella, että urheilijoiden ja valmentajien osaamiseen on alettu panostamaan. Osaamista ei enää myöskään ajatella yksiviivaisesti fyysisesti, vaan kokonaisvaltaiseen valmennukseen katsotaan kuuluvan myös henkisten ominaisuuksien ja hyvinvoinnin tukeminen ja kehittäminen. Pelkkä ”harjoittelu tekee mestarin” ei riitä, on myös alettu hahmottaa, että vasta laadullisesti hyvin onnistunut harjoittelu tekee voittajan.

Olosuhteissa riittää aina parannettavaa. Aina voisi olla paremmat olosuhdetekijät. Toisaalta monessa lajissa ja urheilupaikassa olosuhteet ovat riittävät. Ne voisivat toki olla paremmat, mutta homman hoitamiseen ne ovat riittävät. Usein tarvitaan kuitenkin valmentajan mielikuvitusta, jotta annetuissa oloissa harjoitteet saadaan tehtyä turvallisesti, optimaalisesti ja kehitystä tukien.

Entä sitten henkiset edellytykset? Henkisillä edellytyksillä tarkoitan a) omaa halua, b) henkisiä ominaisuuksia ja taitoja, c) vuorovaikutuksessa syntynyttä tunnesidettä, jonka intensiteetti vaihtelee, d) hyvinvointia ja e) systeemin mahdollistamaa pohjavirettä. Kun nämä tekijät ovat kunnossa, sitoutuminen on vahvaa ja kantaa hedelmää ”tuottavuutena”. Henkisten edellytysten kohdalla urheilussa on uskoakseni meillä eniten tekemistä. Se taitaa olla se vaikein pala, vaikkakaan ei resursseiltaan hankalin. Siihen satsaaminen ei vaadi samalla tavalla rahaa kuin esimerkiksi uusien olosuhteiden luominen. Se vaatii kuitenkin eniten vaivannäköä, koska oman toiminnan muuttaminen ei ole helppoa.

Urheilijoilla on jo lähtökohtaisesti oma halua. Psyykkisen valmennuksen avulla he voivat myös saada taitoja ja toisaalta oppia tuntemaan omat vahvuutensa ja heikkoutensa, joihin kerta toisensa jälkeen törmäävät. Sen sijaan tunneside, joka syntyy vuorovaikutuksessa, hyvinvointi, joka edellyttää sallivaa ilmapiiriä ja systeemin pohjavire, joka luo pohjan edellä mainitulle, edellyttää valmentajalta ja valmennusjohdolta paljon.

Lienee tuttua ja jokaisen allekirjoittamaa nuo fraasit, joissa puhutaan avoimesta palautekulttuurista, luvasta olla juuri niin kuin on, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisesta johtamisesta. Kukaan ei liputa salailun, kähminnän, epäoikeudenmukaisuuden tai epätasa-arvon puolesta. Miksi silti edelleen urheilussa on tilanteita, joissa urheilija kokee itsensä harjoitusten jälkeen epäonnistuneeksi tai huonoksi? Miten edelleen voi urheilijan motivaatio laskea ikäviin valmentajakokemuksiin? Miksi ihmeessä meillä on urheilijoita, jotka voivat huonosti sen sijaan, että voisivat hyvin?

Aina voi sanoa, että urheilijan pää ei kestä tai että oma halu tai terveys ei vaan riitä kovaan huippu-urheiluun. Yhtä lailla voidaan myös syyttää valmentajaa: valmentaja tekee työnsä huonosti. Itse en tosin ole vielä tavannut valmentajaa, joka ei tekisi parhaansa sen tiedon mukaan, joka hänellä on. Tarkastelussa tulee mielestäni päästä pintaa syvemmälle. Syvemmälle pääseminen edellyttää uskallusta tarkastella vaikeita asioita ja uskallusta kokea myös epämiellyttäviä tunteita.

Se, että asioita tarkastelee kriittisesti, ei tarkoita syyllisten etsimistä. Se, että valmennus-suhteesta löytyy ongelmakohtia, ei tarkoita, että valmentaja on huono. Se, että urheilija voi huonosti, ei tarkoita, että hän on epäonnistunut tai että hänen uransa on ohi. Kyseisessä Ylen uutisessa sanotaan otsikossa: ”vahva, joustava ja tarkoituksenmukainen”. Liputan myös näiden sanojen perään.

Millä tavalla suomalaisessa urheilussa voidaan rakentaa vahvaa, mutta joustavaa ja ennen kaikkea tarkoituksenmukaista urheilukulttuuria?

Menneisyyden traumat ahdistavat?

Luin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin (Kinderman, Schwannauer, Pontin ja Tai, 2013) elämäntapahtumien, taustatekijöiden ja sosiaalisen todellisuuden vaikutuksesta mielenterveysongelmiin. Yksittäisenä selittävänä tekijänä muun muassa ahdistukseen nähtiin traumaattiset tapahtumat, lisäksi sukurasitus, ekonominen tilanne ja koulutustausta vaikuttaa ihmisen terveystilanteeseen. Artikkelissa keskityttiin selvittämään asioita, jotka voivat auttaa ahdistukseen; ruminaation (kielteinen ajatusvyyhti) sijaan voi opetella myönteisiä ajatuskehiä, epämiellyttävää oloa tuovien copingkeinojen (esim. ahmiminen) sijaan voi kehittää parempia hallintakeinoja (esim. liikkuminen) sekä itsesyytösten sijaan kehittää itsehyväksyntää tukevia keinoja.

Jäin miettimään ahdistusta tunteena ja kokemuksena. Se on hyvin fyysinen kokemus: rintaa puristaa ja hengitys salpaantuu eikä oireista pääse eroon, vaikka kuinka juoksisi pakoon. Ahdistus salpaa, se vie ilon käsillä olevasta hetkestä, ja joskus pilaa ihanan ja kauniinkin hetken vain olemassaolollaan. Ne, jotka ovat kokeneet ahdistusta, tietävät, että näin on.

Pohdin myös ahdistuksen syitä. Artikkelissa puhuttiin elämänhistoriasta. Omalle taustalle kukaan ei voi mitään. Jos on syntynyt alkoholistiperheeseen, sitä ei voi näin jälkikäteen muuttaa onnelliseksi perheidylliksi. Jos on ollut koulukiusattu, ne kaveruussuhteen muistot tuskin paremmaksi muuttuvat, vaikka kuinka vääntäisi. Jos lapsuuden perhe on ollut köyhä, ei se rikkaaksi muutu muistoja muuttamalla. Menneisyys on, mitä on.

Sen sijaan traumaattisten muistojen, ikävien kokemusten ja koettujen epäonnistumisien vaikutukseen tähän hetkeen ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Usein tämä edellyttää ammattiauttajien apua, mutta on sen väärti. Harva ihminen pystyy välttämään tuskaa, mutta kärsimys on turhaa. Kärsimykseen voi hakea apua.

Oma kokemukseni on, että ahdistuksen selättäminen vaatii kovaa työntekoa. Osa siitä suuntautuu ajattelumallien korjaamiseen, osa käytännön harjoitteluun ja osa tunneasioiden työstämiseen. Suurin osa edellyttää kuitenkin taustalla olevien traumaattistenkin kokemusten kokonaisvaltaista työstämistä. Pelkkä puhuminen ei aina auta. Tarvitaan myös syvää kokemuksellista työstämistä, joka vasta vapauttaa energiaa elää tätä päivää ja tulevaa. Menneisyys ei muutu, mutta menneisyyden koettu taakka voi muuttua.

Työ saa väsyttää?

Olin viime viikolla eräässä koulutuksessa, jossa kouluttajan mukaan työ voi ja saa väsyttää. Tämä ei tarkoita kuitenkaan uupumusasteista väsymystä, vaan sitä, että työhön tuleekin suhtautua niin, että sinne antaa palkkansa eteen kunnon panoksen. Eli kun illalla kotona on väsynyt olo työpäivän jälkeen, tietää antaneensa hyvän työpanoksen. Väsymys on siis täysin normaalia ja niin tulee ollakin.

Toisaalta väsyttävän työpäivän jälkeen, vapaa-ajan valveilla olo ajasta menee osa toipumiseen ja palautumiseen. Toki voihan ajatella, että elää työlleen, jolloin vapaa-ajalla tuleekin panostaa palautumiseen, jaksaakseen taas työpäivän.

 Yhtä lailla voi ajatella niin, että vapaa-ajan tulee väsyttää, ei työn. Tällöin työ ei saisi saastuttaa vapaa-aikaa. Tosin tällöin osa työajasta voi mennä vapaa-ajasta toipumiseen, koska työteho ei ole parhaimmillaan heti työhön tultua tai lähellä työpäivän päättymistä.

Mikä on sopiva tasapaino näiden välillä? Ja kuka on sanomaan toiselle, miten hänen tulee elää elämänsä? Joku tykkää olla töissä ja tehdä töitä yli 10 tuntia päivässä.  Toisen mielestä vapaa-aika on oleellista, jota työnteko ei saa häiritä millään tavalla.

 Joidenkin mielestä kaikki riippuu ammatista eli tässä on kyse ammatinvalinnasta. Itse ajattelen, että ammatti ei ole oleellinen, vaan kyse on ihmisen omasta valinnasta. Valinnan taustalla voi olla sisäisiä uskomuksia siitä, miten kokee itsensä ja oman arvonsa sekä millaisena kokee hyvän elämän ylipäätään. Joillekin myös ulkoiset paineet ja odotukset voivat luoda raamit elämän rakentamiseen.

Vanha sanonta, että kuolin vuoteella monet sanovat, että olisi pitänyt tehdä töitä vähemmän, saattaa pitää paikkansa. Ainakaan itse en ole kuullut vielä yhtään tarinaa siitä, että joku kuolin vuoteella olisi sanonut, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä. Ja myönnän, että se, etten minä ole kuullut sellaista tarinaa, ei tarkoita etteikö niin olisi voinut olla.

Työn väsyttävyyttä voidaan tulkita monella tavalla. Mitä väsymys tässä tarkoittaa? Se, että vanhempi touhuaa päivän lastensa kanssa, tuleekin väsyttää. Se, että nuoret ovat koulupäivän jälkeen väsyneitä, on normaalia ja kertoo hyvästä lukuotteesta. Se, että vapaa-päivän jälkeen on väsynyt, kun on lukenut kirjaa, käynyt lenkillä ja katsonut tv:tä, kertoo, että läsnäolo arjessa on ollut maksimissa. Ehkä sanaa väsymys tulee aukaista ja määritellä itse kullekin tarkemmin. Ehkä se on vain tunne siitä, että tietää antaneensa käsillä olevaan asiaan sen, mitä sillä hetkellä on annettavaa. Sen jälkeen onkin aika siirtyä seuraavaan asiaan. Kylläisyys kyseiselle asialle on täynnä. Jotta tekee mieli seuraavaa kertaa, tulee tehdä välillä jotain muuta tai olla välillä jossain muualla.

Onnellisuus kaava selvitetty – odotukset oleellisia?

Luin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin onnellisuudesta. Siinä esiteltiin matemaattinen kaava, miten onnellisuus voidaan mitata. Kovin oli monimutkaista, mutta artikkelista jäi mieleeni, että onnellisuudessa oleellista ei ole niinkään se, miten asiat menevät, vaan se, että ne menevät omia odotuksia paremmin. Jos esimerkiksi odottaa, että menettää arvonnassa viisi euroa, mutta menettääkin vain kaksi, se ei tunnu niin pahalta kuin esimerkiksi se, että odottaa voittavansa viisi euroa, mutta saakin vain kaksi. Vaikka siis jälkimmäisessä voittaa kaksi euroa ja edellisessä menettää saman verran. Luulisi asian olen toisinpäin: voitto on kuitenkin voitto ja häviö on häviö. Mutta ei, odotukset ovat oleellisempia kuin todellinen tapahtuma.

Tämän perusteella voisi olettaa, että pessimistit ovat onnellisia. Hehän eivät odota juuri mitään – näin he eivät myöskään voi pettyä. Heillä oikeastaan lähes kaikki menee vähintään odotusten mukaisesti, ellei sitten reippaasti yli. Näin ajatellen negatiivisen ajattelun strategioita kannattaisi viljellä ja opettaa ainakin niille, joilla odotukset ovat kovat.

Toisaalta, jos miettii arkisia tilanteita, joissa odottaa (tai pelkää) pahinta – ja se ei tapahdukaan, sitähän on todella helpottunut olo: ”huh, selvisin”. Ehkä silloin hetken näyttää elämäkin valoisammalta ja sitä kokee itsensä onnelliseksi – tai ainakin kiitolliseksi siitä, mitä kaikkea itsellä on.

Yhtä lailla urheilussa ei ole harvinainen tarina, että liian kovat sisäiset ja/tai ulkoiset odotukset saavat aikaan epäonnistuneen suorituksen. Ja päinvastoin, urheilija, jolta ei odoteta suuria tuloksia, yllättää ja voittaa koko kilpailun.

Ei liene harvinaista sekään, että pariskunta saa lomareissulla aikaan suuren riidan vain sen takia, että toisen tai kummankaan odotukset eivät täyttyneet. Harvoin sitä ihminen kuitenkaan varsinaiseen tapahtumaan pettyy, vaan ennen kaikkea omiin odotuksiin siitä.

Onko siis onnellisuus kiinni siitä, mitä odottaa tapahtuvaksi? Jos näin olisi, kannattaisiko suhtautua tilanteisiin niin, ettei odota mitään? ”Katsotaan, mitä tulee” – periaatteella. Tai kuten lapset, ihmetellen asioita eli menemällä tilanteisiin aina avoimin mielin ja katsoen niitä aloittelijan silmin? Jolloin kaikki on yli odotusten, koska kaikki on uutta.

Vai onko niin, että onnellisuus on sidottu yksittäisiin hetkiin, joissa me lähes huomaamattamme puntaroimme mahdollisuuksiamme? Tällaisessa osin tiedostamattomassa puntaroinnissa noteeraamme ympäristön vihjeet mahdollisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta, mikä vaikuttaa omiin odotuksiin huomaamatta.  Eli kun tilanne vaikuttaa huonolta, pienikin onnistuminen tuntuu suurelta. Ja se tuottaa onnen tunnetta.

Toisaalta kaikki eivät ole onnellisia, vaikka muiden mielestä heillä ei pitäisi olla mitään valitettavaa. Uskon, että odotuksilla on iso merkitys onnen hetkiin, mutta tuskin se on ainoa selittävä tekijä. Ehkä onkin niin, että meillä jokaisella on oma ainutlaatuinen onnen avaimemme, emme vain tahdo aina löytää sitä.

Säätöä, juttua ja vanhentuneita käsityksiä

Keskustelin tyttäreni kanssa seurustelusta ja kaveruudesta. Huomasin, että omat käsitteeni olivat vanhentuneita. Seurustelu ei ole enää sitä, mitä se joskus oli. Sillä on uusi merkitys. Nykyään puhutaan säädöstä ja siitä, onko jotain juttua. En puhu ”nuorisoa”, joten käsitemäärittelyyn meni hetki, päästäkseni edes orientoitumaan, mistä puhutaan.

Viikonloppuna kävimme seminaarissa ”valmentaa kuin nainen” keskustelua omien uskomusten, urheiluyhteisön käsitysten ja historian saatossa syntyneiden taustaoletusten vaikutuksesta todellisuuteen. Hyvä esimerkki on niin kutsutut naisten ja miesten punnerrukset tai koululiikuntatunnit, joissa tytöt taitoluistelevat ja pojat pelaavat jääkiekkoa. Seminaarissa käsiteltiin ennen kaikkea naisten ja miesten mahdollisuuksiin ja rajoihin liittyvää todellisuutta. Karrikoiden naiset nähdään heikompina kuin miehet ja mahdollisuudet sen mukaisina. Naisten tulee tehdä kovempi työ päästäkseen urheilussa eteenpäin – varsinkin joukkue palloilulajeissa.

Jäin miettimään, miten vaikeaa voi olla uudistaa itseä ja orientoitua ennakkokäsityksistä vapaalla tavalla todellisuuteen. Helpommin sanottu kuin tehty, pitänee tässä kohtaa paikkansa. Ei ole helppoa muuttaa omaa käsitystä seurustelusta ja omaksua tilalle sanoja, joita ei edes meinaa muistaa. Ei ole helppoa havaita puheestaan sanoja, jotka pitävät yllä vanhaa ja patriarkaalista urheilukulttuuria, vaikka tarjolla olisi paljon parempia asiaa kuvaavia sanoja. Vanhat käsitteet tulevat kuin varkain pitäen huolta siitä, että tulkinnat eivät pääse muuttumaan tai muuttamaan todellisuutta. Ei ole helppoa hahmottaa vanhoja ja tuttuja tilanteita aloittelijan silmin, ikään kuin näkisi ne ensimmäistä kertaa, siis aidosti säilyttäen näin aidon ihmettelyn asiasta kuin asiasta.

Mikä auttaisi uuden oppimisessa? Ainakin yksi tärkeä seikka on toistot, siis tuhannet toistot.  Toinen tärkeä asia voisi olla muilta saatu palaute, siis ihmisten muistuttamiset.  Kolmas tekijä on asiasta puhuminen, siis asian jatkuva esillä pito.

Kun riittävän monta kertaa toistaa jotain haluamaansa asiaa, keho ja mieli alkaa muistaa. Jos palaa edes hetkeksi vanhaan ja on seurassa, jossa tästä muistutetaan ja uutta asiaa pidetään esillä usein, oppii sen lähes väistämättä. Näin ajatellen uusien käsitteiden, käsitysten ja toimintatapojen oppiminen edellyttää oman itsen lisäksi myös ympärillä olevilta ihmisiltä viitseliäisyyttä. Uuden oppiminen onnistuu, mutta se edellyttää jokaiselta panostamista halutun asian muuttamiseen.

Ai niin, meillä keskustellaan nyt siis siitä, onko jotain säätöä tai jopa juttua menossa. Lisäksi urheiluharjoituksissa tehdään joko polvi- tai kokovartalopunnerruksia.

Uudet lihakset käyttöön

Sain kuukaudeksi käyttööni kuntosalikortin. Niinpä menin keskiviikkona (3.9.) tunnille, johon ehdin illalla ja jossa oli tilaa. Tunnin teema oli vatsa ja peppu. Periaatteessa liikkeet olivat tuttuja, mutta tunnin jälkeen minulla oli kipeänä lihaksia, joiden olemassa olosta en edes tiennyt tai ainakaan en ollut käyttänyt niitä moneen vuoteen.

Liikun melko paljon, mutta huomasin, miten helposti sitä kuormittaa ja käyttää vain niitä lihaksia, joiden käyttöön on tottunut. Miksi?

Koska se on helppoa, mukavaa, tuottaa välitöntä mielihyvää ja on tuttuna niin kovin turvallista. Sen sijaan uudenlaiset liikkeet edellyttävät keskittymistä, omien mukavuusrajojen ulkopuolelle astumista, hetkellistä epämukavuutta ja suunnatonta vaivannäköä.

Jäin miettimään asiaa ylipäätään ihmiselämässä – siis sitä, miten helposti sitä urautuu tietynlaiseen ajatteluun, kokemusmaastoon ja tapoihin ylipäätään. Kun töissä kuulee pomon sanovat jotain, tulkitsee sen heti tavalla, johon on tottunut, ilman että kuuntelee edes loppuun. Kun teini kotona toimii tietyllä tavalla, tietää jo valmiiksi, mihin se johtaa, joten sen voi keskeyttää varmuudeksi heti. Kun itseltä kysytään unelmia, rajaa ne jo valmiiksi reaalimaailman mahdollisuuksiin.

Ei ole helppoa käyttää lihaksia, joita ei ole tottunut käyttämään. Tuntuu, että sellaiseen tarvitsisi ulkopuolista sparraria, ihmistä joka kannustaa kokeilemaan ja osoittaa, että uskoo sen myös onnistuvan. Tuntuu, että sellaiseen tarvitaan aimo annos luovaa hulluutta ja uskallusta. Uskallusta ottaa myös riski epäonnistumisesta. Tuntuu, että sellaiseen tarvitaan rajoja rikkovaa ajattelua, taitoa nähdä mahdoton mahdollisena ja puhdasta päättäväisyyttä vääntää tottumusten kampiakselia vastakkaiseen suuntaan.

Kun jotain muuttaa, se avaa varmasti uusia mahdollisuuksien ovia. Ja onnistuessaan tuo myös hyvää mieltä. Ainakin itselläni kyseisen tunnin jälkeen lihakset olivat kipeät, mutta mieli oli todella hyvä. Ehkä uudella tavalla tekeminen, ajatteleminen ja kokeminen tuo hetkeksi lihakset kipeäksi, mutta tuottaa pidemmällä tähtäimellä myös jotain hyvää. Kannattaa kokeilla!

Salailusta avoimuuteen urheilussa

Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen työryhmällä oli ”psykologia 2014” kongressissa työpaja liittyen seksuaalivähemmistöihin urheilussa. Sekä A-P Liukkosen että Tiia Hautalan haastatteluissa, jotka esitettiin työpajassa, nousi esille salailuun liittyvä raskaus ja toisaalta energian vapautuminen salailun päättymisen jälkeen.

Jäin miettimään salailun merkitystä ja vaikutusta ihmiseen sekä urheilussa että elämässä ylipäätään. Salailu on itse asiassa moninainen ilmiö. Se voi kohdistua vain tiettyyn asiaan tai ihmisryhmään. Esimerkiksi nuori urheilija ei kerro valmentajalle seurustelustaan, vaikka muutoin välit ovat hyvät, tai että perhe ei kerro tuttaville yhden perheen jäsenen alkoholiongelmasta. Joskus taas salaisuudesta tietävät kaikki, mutta siitä ei voi puhua yhdessä ja toisinaan ihminen kantaa yksin suurta salaisuutta, mutta pelkää ottaa sen puheeksi muille.

Salailu on kuitenkin aina raskasta. Se on kuin musta aukko, joka imee energian ympäriltään. Se saastuttaa tekemisen, olemisen ja pahimmillaan käsityksen itsestä. Salailu estää vapaan olemisen. Ihan täysillä ei voi olla oikein missään. Mitä suurempi salaisuus, sitä suurempi taakka. Psykoterapiassa käsitellään usein näitä jakamattomaksi jääneitä salaisuuksia, joita ihminen on voinut kantaa aikuisikään saakka. Osa salaisuuksista on muodostunut jakamattomien traumojen johdosta, kuten esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena. Osa salaisuuksista liittyy taas omaan identiteettiin, kuten esimerkiksi seksuaalinen suuntautuneisuus.

Urheilussa keskeistä on uskaltaa kokeilla rajoja. Rajojen kokeilu edellyttää heittäytymistä. Heittäytyminen mahdollistuu, kun ihmisellä on luottamusta. Luottamuksen taustalla on useimmiten turvallisuuden ja arvostuksen tunne. Siis tieto siitä, että on hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Siihen yhtälöön salailu ei sovi tai ainakin se vie osan tekemisen ja heittäytymisen energiasta pois. Se on siis pois myös itse suorituksesta.

Jäin miettimään, miten paljon suomalaisessa urheilussa salailuun on tarvetta? Miten monta potentiaalista urheilijaa salailun takia menetetään? Ja kääntäen, miten rakentaa urheilusta esimerkillinen yhteiskunnan osa, jossa ihmiset saavat olla juuri niin kuin ovat ja jossa salaisuuksia ei tarvitse kantaa – ainakaan yksin. Tiedän, että ajatuksen tasolla tämä on helppoa, mutta käytännössä osin jopa valovuosien päässä – vai osaatteko kuvitella miesjääkiekkoilijaa, joka esiintyy avoimesti oman miesavopuolisonsa kanssa ilman ”negatiivista homoläppää” tai pelkoa seuraamuksista?

Uskon, että suurin osa valmentajista toivoo, että omat valmennettavat uskaltaisivat puhua asiasta kuin asiasta omalle valmentajalle. Tämä edellyttää valveutuneisuutta ja tarkkuutta myös lausutuissa sanoissa. Huomaamatta valmentaja voi tukkia suun. Läpäksi tarkoitettu sana voi satuttaa enemmän kuin oli edes ajatellut. Toisaalta ihmissuhteissa harvat asiat ovat fataalisia etteikö niihin voisi palata uudelleen. Joka päivä tarjoutuu uusi mahdollisuus rakentaa avoimuutta salailuun ohjaavan kulttuurin sijaan. Voisitko sinä ottaa koppia tästä?