Kaduttaako?

Luin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin ”Katumusten yhteydet eheyteen ja hyvinvointiin keski-iässä” (Psykologia, 49;1, 2014). Sen mukaan yli puolet katuu jotain ja kääntäen 46 % ei kadu mitään. Katumuksessa on oleellista, että ihminen olettaisi tämän hetken olevan parempi, jos olisi tajunnut tehdä aikaisemmin jotain toisin. Se on siis epämiellyttävä tunnetila, joka kumpuaa menneisyyden tekemättömyydestä tai tehdyistä valinnoista. Kyseisen tutkimuksen mukaan keski-ikäiset (n. 50 v.) katuivat eniten opiskeluun ja koulutukseen liittyviä asioita, sitten perheeseen ja vanhemmuuteen liittyviä asioita, sen sijaan parisuhteeseen tai työelämän ratkaisuja kaduttiin vähemmän.

Keski-iässä useimmat miettivät, miten elämä on mennyt, mitä voisi vielä tehdä ja mitä on tullut tehtyä. Näin aiemmat opiskeluvalinnat tai niiden puuttuminen voi ymmärrettävästi herättää katumusta. Yhtä lailla monilla lapset ovat jo sen verran isoja, että ajankäyttö lasten kanssa, kasvatukselliset arvot ja periaatteet näkyvät kylvettyinä puina tai puun versoina, jotka kasvavat jo juurtuneina ja joihin vaikuttaminen on vaikeampaa. Sen sijaan parisuhteessa on aikaa ja mahdollisuus vaikuttaa. Menneet ikävät asiat voidaan yrittää paikata tämän päivän läheisyydellä. Parisuhteessa niitä kaduttuja tekemättömiä asioita voidaan vielä tehdä yhdessä. Näin ajatellen tutkimustulos on jotenkin ymmärrettävä.

Jäin kuitenkin miettimään 46 %, jotka ei kadu mitään. Miten se on mahdollista ja mistä se kertoo?

Katumukseen liittyy useimmiten myös häpeää ja syyllisyyttä. Syyllisyys herää, jos kokee tehneensä jotain väärin ja häpeä herää, jos kokee tehneensä jotain sopimatonta - siis toimii omia moraalisia tai eettisiä periaatteita vastaan. Onko siis niin, että on olemassa ihmisryhmä, joka ei kadu, koska ei ole syytä katua?  Vai onko olemassa ihmisryhmä, joka ei tajua katua, vaikka olisi syytä?

Ihminen, joka ei kadu mitään, voi pahimmillaan olla toisia ylenkatsova, ylimielinen ja itseriittoinen. Hänen mielestään hän ei ole tehnyt tai sanonut koskaan mitään sellaista, mikä herättäisi katumusta. Sellainen ihminen on helposti itsekäs pikku paskiainen, Hän voi suhtautua kaikkeen siihen, mitä suuri osa katuisi sanomalla: ”enhän olisi tässä, jos en olisi tehnyt tai sanonut juuri niitä asioita, mitä tein tai sanoin?”

Toisaalta ehkä kyseessä onkin ihmisryhmä, jotka ovat eläneet tasapainoisen, eheän ja seesteisen elämän, joten kaduttavaa ei ole. Tai ehkä kyseessä on ihmiset, jotka aidosti uskovat, että eivät olisi siinä missä ovat, ilman tehtyjä tai tekemättömiä asioita. He ovat siis tyytyväisiä tässä hetkessä itseensä ja siksi menneisyydestä ei kannata katua mitään – muutoinhan itse ei olisi se, mitä on. Tai ehkä he ovat niitä onnen pekkoja, joille elämä on suonut ja tuonut vain mukavia asioita.

Katumus liittyy etupäässä menneeseen. Elämä eletään kuitenkin tässä ja nyt. Näin ajatellen katumus voi myös opettaa: tällä hetkellä ja tällä viisaudella voi valita toisin, ettei huomenna kaduta.

Opettavaista loppuviikkoa!

Innostuksen lähteellä

Olen kirjoittamassa kirjaa kollegan kanssa (taas…). Kirjoittaminen on mielenkiintoinen prosessi. Joskus tuntuu, että sormet eivät ehdi naputtaa kaikkea sitä, mitä mieleen nousee. Joskus tuntuu, että pitäisi olla sanelukone mukana, johon voisi nauhoittaa omaa ajatuksen virtaa. Ja joskus on olo, että ajatus ei kulje. Mielessä ei ole mitään uutta sanottavaa. Tällöin myös innostus lopahtaa.

Jäinkin miettimään, miten luovan työn tekijät innostuvat ja inspiroituvat. Googlasin sanan luovuus ja sain 823 000 tulosta. Mielenkiintoinen oli Filosofian akatemian ”luovan työn opas 1.0”. Siinä kerrotaan englantilaisen jännityskirjailijan Ken Follettin kuvailleen suhdettaan luovan työn vaiheisiin niin, että aiheen hahmottelu on hauskinta, mutta ensimmäinen versio työläs, koska tuolloin jokainen sana täytyy herättää henkiin.

Follettin sanat sopivat myös muuhun kuin kirjoitustyöhön. Hahmottelu on hauskaa, kun voi heitellä ideoita, hakea tietoa eri puolilta ja tehdä suuriakin suunnitelmia. Kun sorvin ääreen pitää oikeasti mennä, se onkin jo paljon raskaampaa. Pitää oikeasti tehdä jotain. Pitää siis ottaa askel ja synnyttää jotain konkreettista. Pitää paneutua tosissaan asiaan. Oli tämä paneutuminen sitten asunnon siivous, auton korjaus tai tekstin kirjoittaminen. Jostain pitää aloittaa, pitää myös valikoida mitä ja miten tekee ja jotain täytyy ehkä karsia ennen kuin lopullinen työ on valmis.

Etupäässä me ihmiset saamme kuitenkin tehtyä juuri sen, mikä oli tehtävänä. Olisiko niin, että innostus voi syntyä myös tekemisen kautta? Kun sorviin tarttuu, se vie myös mennessään. Vaikka joskus jo hahmottelu vaiheessa sormet syyhyää päästä itse tekemiseen käsiksi. Innostus voi siis siivittää työn tekoon ja päinvastoin, työhön paneutuminen voi synnyttää innostuksen tunteen tekemisen aikana.

Näillä mietteillä innostavaa ja aikaansaapaa viikkoa!

Lomalta töihin

Aurinkoiset ja lämpimät ilmat jatkuvat, mutta suurin osa palaa töihin elokuun vaihteessa. Lehdissä kirjoitetaan vinkkejä siitä, miten töihin paluu onnistuu parhaiten. Ohjeissa korostetaan aina jollain tavalla a) rytmin muuttamista, b) työtehtävien valikoimista, c)aikataulun rustaamista, d) omaan itseen suhtautumista ja e) tulevaisuuden suunnittelua.

Toisin sanoen, herää pikku hiljaa aikaisemmin ja mene nukkumaan aiemmin. Tee helpohkot työt ensin, varaa ensimmäisille päiville aikaa orientoitua töihin ja ole itsellesi armollinen. Pisteeksi iin päälle, ala suunnitella jo seuraavaa lomaa. Sanamuodot ja konkreettiset esimerkit voivat vaihdella, mutta teemat säilyvät. Mihin tarvitsemme näitä vinkkejä ja ohjeita?

Myönnän, että on mukavaa lukea ihmisten kokemuksista ja asiantuntijoiden vinkkejä, kuinka päihitän milloin minkäkin elämän haasteen. Ja toisaalta, monet vinkit ovat oikeasti käyttökelpoisia ja tarpeellisia. On varsin haasteellista aloittaa työt, jos ei osaa olla järjestelmällinen tai ei kykene pilkkomaan työtehtäviä pienempiin osiin.

Toisaalta voisin kuvitella, että on monia, jotka siirtyvät suoraan lomatunnelmista työtunnelmiin, ilman minkäänlaista ”siirtymäriittiä”. Työt alkavat siitä, mihin ne viimeksi jäivät. Loman muistoista kerrotaan keskeisimmät asiat samalla tavalla kuin viikonlopun muistotkin ei-loma aikoina. Nämä ihmiset onnistuvat olemaan siellä, missä ovat: lomalla loma-aikana – ja töissä työaikana ilman erillisiä siirtymiä ja orientoitumisia.

Siirtymäriitit ovat toki myös tärkeitä. Kun tullaan paikalle, tervehditään ja kun lähdetään, sanotaan näkemiin. Tai kokouksissa puhutaan aluksi yleiset kuulumiset ennen itse asiaan menoa. Ne ikään kuin auttavat orientoitumaan ja siirtävät meidät uuteen tilaan ja tilanteeseen. Sen lisäksi, että ne luovat yhteyden toisiin ihmisiin.

Jos siirtymä lomalta kaikkine orientoitumisineen kestää päivän yhdeltä ihmiseltä, se on jo viikko seitsemältä ihmiseltä. Ja jos se koskee kaikkia lomia, siirtymäpäiviä tulee paljon enemmän. Tämä on aikamoinen määrä menetettyjä työpäiviä. Ja kääntäen, jos ihminen alkaa lomalla jo orientoitua töihin, se on aika monta menetettyä lomapäivää/vuosi. Aivan samalla tavalla kuin ne ihmiset, jotka sunnuntai iltaisin jo avaavat työkoneen, helpottaakseen maanantai työpäiväänsä, lyhentävät vapaa-aikaansa.

Toisaalta ihmiset, jotka tarvitsevat siirtymäriittinsä, ottavat varmaan sen molemmista päistä. Eli lomille lähtiessä, he suunnittelevat lomaa myös työaikana – ja lomille tultaessa he miettivät työasioita jo lomalla. Työnantajan näkökulmasta varmaan hankalimpia ovat ne ihmiset, jotka orientoituvat lomalle lähtöön ja töihin paluuseen monta työpäivää.

Lomailu on mukavaa. Kun pitää omasta työstä, myös työssä on mukavaa. On hienoa, kun elämässä on rytmi, johon loma tuo vaihtelua. On mahtavaa, kun on asioita, joita odottaa. On upeaa, kun on tehtäviä, joihin voi uppoutua. Lomalta töihin meno voi olla siis yhtä helppoa ja mukavaa kuin töistä lomalle lähtö.

Antoisaa elokuuta!

Miten syömisestäkin on tehty niin vaikeaa?

Hesarissa oli juttu kehonrakentajista ja heidän uusimmasta villityksestä: pitää saada äidinmaitoa, koska se on parasta ravintoa kyseisessä lajissa (12.6.2014, HS, A18).Jäin miettimään ihmisen suhdetta ruokaan ylipäätään. Miten tästä perusasiasta on tehty niin vaikeaa?

Toki tuottajien puolesta ymmärrän asian:  ihmiset  haluavat vaihtelua, siksi tuotteissa muutetaan ravintoainekoostumuksia eli rasvan, hiilihydraattien ja proteiinien määrää. Mutta että tavalliset ihmiset, kuntoilijat ja ennen kaikkea urheilijat voivat hurahtaa jos minkäkinlaisiin ismeihin.  Yksittäinen tutkimustulos voi muuttaa ruokailutottumukset, ilman että kyseiseen tutkimukseen osaisi suhtautua kriittisesti. Jos aineisto on 30, sen voidaan katsoa olevan tilastollisesti pätevää tutkimusta, vaikka jo järkikin sanoo, että miljoonien joukossa se on varsin pieni otos. Lisäksi todellisuudessa useimmissa tutkimuksissa otos on paljon pienempi.

Me tilaamme superfoodia toiselta puolelta maapalloa, vaikka metsä ja pellot Suomessa ovat pullollaan terveellistä ravintoa. Etelä Euroopassa syödään paljon vehnää, koska sitä viljellään siellä paljon. Aasiassa syödään paljon riisiä, koska se on lähiruokaa. Joskus tuntuu, että Suomessa syödään sitä, mitä osataan mainostaa parhaiten.

Tiedän, että karrikoin paljon. On monia, jotka osaavat suhtautua ruokailuun ilman suurempaa hötkyilyä. Oma oppini ravinnosta perustuu aikanaan käytyyn yliopisto opiskeluun, terve urheilija koulutukseen ja valmentajille tarjottuun ravintoalan asiantuntijoiden koulutukseen: niissä on tullut kuva, että ruokailuun voi suhtautua rennosti, se ei ole rakettitiedettä ja toisaalta on erittäin tärkeää saada ravintoa: täysjyväviljaa (esim. ruisleipää), proteiinia (esim. maitotuotteita, palkokasveja ja lihaa) ja rasvaa (esim. kalaa ja rypsiöljyä).

Voisiko sitä koittaa rauhoittua kaiken ruokahössötyksen keskellä – ja jos ei muuta, niin olisiko näistä seitsemästä asiasta apua:

1.       Yksi herkku riittää – esim. yksi kakkupala tai pidä vain yksi herkkupäivä viikossa

2.       Kaksi pääateriaa päivässä – lounas ja päivällinen

3.       Kolmesta eri ravinto- aine ryhmästä: proteiinia, hiilihydraattia ja rasvaa

4.       Neljän tunnin välein – koita syödä vähintään neljän tunnin välein

5.       Viittä eri väriä

6.       Kuusi kourallista kasviksia ja hedelmiä

7.       Seitsemänä päivänä viikossa

Leppoisaa ja erittäin Herkullista kesää kaikille!

Harmaan arjen ihanuus

Olin viime viikolla keskiviikosta lauantaihin Tampereen yliopiston järjestämässä Promootiojuhlassa. Joka päivä tapahtui ja oli jotain uutta, upeaa ja ainutlaatuista. Tilaisuudet olivat ikimuistoisia. Pukeutumisohjeet olivat tiukat ja jopa osa liikkeistä tarkkaan harjoiteltu. Päivät olivat juhlavia, olo ajoittain jopa kuninkaallinen. Oli mahtavaa olla mukana ja saada kokea jotain niin hienoa.

Maanantaina aloitin normi työpäivän. Oli mukava palata sorvin ääreen ja keskittyä ihan perusasioihin ja tehdä vain omia ydintehtäviä.  Jäinkin miettimään juhlan ja arjen eroa.

Mielestäni elämä ei voi olla pelkkää juhlaa. Siihen väsyy. Keho, aivot, mieli ja sielu kaipaa tavallista arjen harmautta. Sitä, että tekee vain oman osuutensa. Sitä, että jokaisesta hetkestä tai päivästä ei tarvitse löytää mitään elämää hehkeämpää. Jokaisessa hetkessä ei tarvitse nähdä laajempaa kokonaisuutta, riittää, kun hoitaa oman tehtävänsä.

Voisiko siis laskutuksesta vastaava vain hoitaa laskut maksuun, ilman että miettii, onko organisaatiossa valittu oikea tai väärä strategia. Sen tehtävän hoitaa joku toinen, jolle maksetaan palkka siitä. Tai voisiko esimies vain jakaa tehtävät uusiksi, ilman että miettii oliko juuri tehty organisaatiomuutos hyvä. Voisiko valmentaja loikkaharjoituksessa vain katsoa, että liikeradat sujuvat ja liikkeet tehdään oikein ilman, että miettii urheilijan elämän kokonaistilannetta.

Kun perusasiat tulevat hoidetuksi, voi olla, että keho, aivot, mieli ja sielu alkaa kaivata jotain enemmän, suurempaa ja ihmeellisempää. Ehkä se on ihmisen luonne? Ehkä sitä kautta mahdollistuu, että kehitymme ylipäätään? Tiedä häntä, mutta siitä olen vakuuttunut, että ilman perusarjen harmautta elämästä ei tule mitään. Me tarvitsemme yksittäisiä rutiineja, ydintehtäviin keskittymistä ja joka päivä samoina toistuvia asioita. Vain sitä kautta poikkeukset, viikonloput, lomat ja juhlat tuntuvat juhlilta.

Nautinnollista harmaata arkea – se on juhlien sielullinen syntymä paikka.

Mikä luo turvallisuutta?

Suuresti on uutisoitu mediassa, että Suomen ilmatilaa on loukattu. Uutisissa on pohdittu Suomen valmiutta reagoida, tiedottaa ja tiedonkulkua ylipäätään. Jäin pohtimaan tämän uutistulvan keskellä turvallisuuskysymyksiä ylipäätään.

Mitä turvallisuudella tarkoitetaan?

Turvallisuus on monentasoinen ja monisyinen asia. Se on fyysistä turvallisuutta; koskemattomuutta, lupaa elää ja liikkua kokematta itseään turvattomaksi.  On ihmisiä, jotka tekevät pahaa toisille. Kontrollin lisäämisellä turvallisuutta heidänkaltaisiaan vastaan on voitu lisätä: Poliisi, vartijat, armeija ja henkivartijat lisäävät ihmisten turvallisuudentunnetta. Organisaatioissa on turvallisuussuunnitelmat. Ei ole paikkaa tai tapahtumaa, jossa varauloskäyntejä tai varasuunnitelmaa ei olisi jollain tasolla mietitty.

Turvallisuus ei ole vain fyysistä, vaan myös henkistä turvaa. Se tekee turvallisuudesta monisyisen. Miten lisätä ihmisten turvallisuuden tunnetta? Informoimalla kaikki tarvittava tieto vai kertomalla vain tarvittava?  Antamalla toisen olla kuin on vai rajaamalla tätä?  Organisaatioissa mietitään, mitä kannattaa viestiä, jotta turvallisuudentunne säilyisi, vanhemmat pohtivat kuinka paljon ja syvästi asioita eri-ikäisille lapsille voi kertoa rikkomatta turvallisuuden tunnetta. Rajattomuus luo turvattomuutta samalla tavalla kuin liian tiukat rajat.

Maailmassa tapahtuu koko ajan hirvittäviä ja käsittämättömiä asioita – ihmisen käden kautta tai luonnon aikaansaamana. Itse asiassa koko ajan voi tapahtua ihan mitä tahansa. Samaan aikaan tapahtuu myös hyviä asioita. Ihminen voi kokea hallinnan kokemusta hetkessä, jossa elää, vaikka toisen mielestä siinä ei pystyisi elämään. Samaan aikaan olo voi olla hyvinkin turvallinen: luotto itseen, toiseen ja elämän kantavuuteen on suurta.

Itse ajattelen, että me ihmiset liikumme kahden ulottuvuuden välillä: turvallisuus ja vapaus. Turvallisuushakuisuus saa kaipaamaan rajoja, selkeyttä, tietoa ja perinteisiä toimintatapoja. Liiallinen turvallisuus tuntuu kontrollilta ja vankilalta – siksi alkaa kaivata vapautta. Vapauteen liittyy rajattomuus, uutuuden viehätys ja vapaus valita siitä, minne menee tai mihin tulee. Toisaalta liiallinen vapaus johtaa mielen kaaokseen ja elämän epäselvyyteen, jolloin turvallinen elämä vetää puoleensa. Näin me liikumme kahden ulottuvuuden välillä, koittaen kukin omalla tavallamme luoda itsellemme ja läheisille turvallisuuden tunnetta vapaassa maastossa elää.

Sisäisen motivaation lähteillä?

Luin Henryn jäsenlehdestä ”Työn Tuuli” (1/2014) mielenkiintoisen artikkelin sisäisen motivaation johtamisesta. Siinä pohjana käytettiin Ryanin käsityksiä sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta. Perusideana on (ainakin oman käsitykseni mukaan) vastuun, vapauden ja nk flow kokemuksen yhdistäminen. Toisin sanoen, haluamme onnistua ja osata. Lisäksi haluamme itse päättää niin paljon kun se on mahdollista, miten toimimme. Mielellään teemme asioita, jotka ovat miellyttäviä. Näin tehtävän tekemisessä koemme nk virtaavuutta eli flow kokemusta. Jotta sisäinen motivaatio syttyy, tulee päämäärien olla selvät ja yhdessä sovitut. Jotta sisäinen motivaatio syttyy, tulee ihmisellä olla olo, että häntä ei ole pakotettu tekemään, vaan hän voi itsenäisesti päättää, mitä tekee ja miten. Jotta sisäinen motivaatio voi syttyä, ihmisellä tulee olla olo, että kehittyy, osaa ja saa aikaan. Näin syntyy intohimoa tekemiseen. Intohimo ei siis synnyt tyhjästä, vaan edellyttää syntyäkseen avoimen tilan, jossa voi tulla näkyviin ihmisen ainutlaatuiset kyvyt ja sisäiset hyvät ominaisuudet. Kun ihmisellä on olo, että hänet hyväksytään sellaisena kuin on, sisäisen motivaation perusta on rakennettu. Ryhmässä tällainen sisäinen motivoituminen voi saada aikaan niin kutsutun joukkokukoistuksen. Näin jokainen voi toteuttaa itseään, tehdä merkitykselliseksi kokemiaan asioita ja kasvaa ihmisenä.

Kauniita ja tärkeitä asioita – periaatteessa varmaan kaikki allekirjoittavat nämä. Jäin miettimään asiaa urheiluvalmennuksessa, jossa sisäinen motivaatio on huipulle pääsemisen perusta. Miten sisäistä motivaatiota syntyy? Urheilussa vallitsevan uskomusrakenteen mukaan sitä joko on tai ei ole. Mikäli ajatellaan, että sisäiseen motivaatioon voi vaikuttaa, se nostaisi uudenlaisia kysymyksiä valmennustapahtumaan. Esimerkiksi millä tavalla valmentaja sallii urheilijoiden päättävän asioista itse? Miten urheilijalle mahdollistuu itselle sopivan roolin löytyminen? Tai miten urheilijat voivat itse rakentaa merkityksellisyyden kaikelle harjoittelulle?  

Valmentajia koulutetaan ja koulutuksissa mietitään paljon myös sitä, miten motivoida urheilijaa paremmin. Ikään kuin valmentaja olisi subjekti ja urheilija objekti, jota ulkoapäin motivoidaan parempiin suorituksiin. Näin siis urheilija nähdään ”objektina" sen sijaan, että nähtäisiin sitoutumisen ja motivaation syntyvät ihmisessä – asioiden keskellä, jotka ovat merkityksellisiä ja joissa voi aidosti olla oma itsensä.

Valmennustapahtumassa on aina läsnä myös vallan käyttö. Parhaimmillaan valmentaja ja urheilija voivat pohtia yhdessä, miksi jossain kohtaa harjoittelu ei maistu tai miksi joku harjoitus tuntuu ikävältä. Valmentaja kannustaa siis itsenäiseen ajatteluun ja rohkaisee tuomaan näkemyksiä esille. Näin yhdessä asioiden avaaminen luo merkityksellisyyttä, osallisuutta ja olon, että on vaikuttamassa siihen, mitä valmennuksessa itselle tapahtuu. Tällöin jokaisessa kohtaamisessa valmennusprosessi jo sinänsä luo uutta, muuttaa asioita, kehittää urheilijaa ja kehittyy itsessään. Ja päinvastoin pahimmillaan valmentaja onnistuu tukkimaan urheilijoiden suut. Toisinajattelu ei ole mahdollista, uudenlainen tapa toimia tai ajatella sivuutetaan tai sitä pidetään huonona. Itsesensuuri on suurta.  Kun valmentajan mielipiteen kanssa ei voi olla eri mieltä, paine ryhmäajatteluun kasvaa. Ryhmäajattelu (nk. groupthinking) saa ryhmän tekemään huonoja päätöksiä. Tällaisessa tilanteessa myöskään uudistuminen ei ole mahdollista ja pikku hiljaa urheilijoiden sisäinen motivaatio laskee. Tämä voi pahimmillaan johtaa siihen, että urheilijat jättävät urheilun ennen aikojaan – sisäisen motivaation kohde muuttuu urheilun ulkopuolelle.

Mitä sinä valmentajana (tai työpaikallasi valtaa käyttävänä) kasvatat, sisäistä motivaatiota ja niin kutsuttua joukkokukoistusta vai yhtämielisyyden illuusiota ja itsesensuuria? Kumman tien valitset?

Eettiset kysymykset työssä?

Luin mielenkiintoista väitöskirjaa organisaatioiden eettisestä kulttuurista ja sen merkityksestä hyvinvoinnille. (Mari Huhtalan väitöstutkimus vuodelta 2013; Toimivat hyveet: eettinen organisaatiokulttuuri työhyvinvoinnin ja henkilökohtaisten työtavoitteiden kontekstina, Jyväskylän yliopisto)

Kyseisen väitöksen mukaan vahva eettinen kulttuuri vähentää kuormittavuutta ja uupumusta. Vahvaan eettiseen kulttuuriin kuuluu muun muassa selkeys, läpinäkyvyys, toteutettavuus, johdon esimerkki ja työyhteisön tuki. Käytännössä nämä tarkoittavat muun muassa sitä, kuinka konkreettisia ja ymmärrettäviä eettiset odotukset, kuten arvot, normit ja säännöt, ovat johdolle ja työntekijöille, miten niiden mukaan toimitaan ja on ylipäätään mahdollista toimia.

 Itse määrittelen organisaatiokulttuurin tapana ajatella, kokea ja toimia kyseisessä yhteisössä. Nämä kokemis-, ajattelu- ja toimintatavat ilmenevät sekä tiedostamattomalla että tietoisella tasolla. Eettinen taas viittaa pohdintaan hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Eettinen organisaatiokulttuuri viittaa yhteisön määritelmiin, millainen toiminta on oikein ja millainen väärin. Näin siis eettiseen organisaatiokulttuuriin kuuluu pohtia, kuka tekee (aikomukset), mitä tekee (toimintatavat) ja mitkä ovat tekojen seuraukset.

Huhtalan väitöstutkimuksen mukaan monet kokevat työssään eettisiä ristiriitoja. Ristiriidat liittyvät usein vuorovaikutukseen: miten asiakkaita ja kollegaa kohdellaan tai miten tehdä ammattieettisesti laadukasta työtä niukoilla resursseilla. Tällaiset ristiriidat lisäävät työn kuormittavuutta ja sitä kautta pahoinvointia työssä. Tämä ei liene yllätys: oravanpyörässä väsyy ja uupuminen lisääntyy, jos kokee toimivansa omien arvojen vastaisesti.

Menestyksen paineessa moni ei ehdi pysähtyä ja miettiä toiminnan seuraamuksia. Epämääräinen paha olo kalvaa, mutta kovassa vauhdissa sitä ei ehdi potea. Kaikilla ja kaikella on rajansa. Joskus raja löytyy vasta, kun terveys pettää. ”Miten minä suostuin tuohon?” tai ”Mikä sai minut uskomaan tuon hyvyyteen?” eivät ole eettisestä ristiriidasta irrottautuneen toipumisprosessissa olevalle ihmiselle harvinaisia kysymyksiä.

Uskoisin, että arvoista, moraalista ja eettisistä kysymyksistä puhuminen työyhteisössä voisi helpottaa jo sinänsä. Tällainen keskustelu vaatii paljon uskallusta ja rohkeutta myös organisaation johdolta. Hankalat asiat usein mieluummin sivuutetaan tai painetaan villaisella. Moraaliristiriidoista puhuminen voi olla vaikeaa. Silti uskon, että avoin jakaminen ja uskallus puhua vaikeaksi koetuista asioista vahvistaa ihmisten sitoutumista ja hyvinvointia.

Kokeilisitko jo tänään?

Ei rajoja sille, mitä naisena voi urheilussa tehdä

Ei rajoja sille, mitä naisena voi urheilussa tehdä

Helsingin Sanomissa oli juttua naispappeuden historiasta (14.5.2014). Teologian tohtori Pirkko Lehtiön sanoin: ”Vasta silloin vihkiytymisen jälkeen tuli sellainen olo, että ei ollut rajoja sille, mitä kaikkea sain seurakunnassa tehdä”. Jäin miettimään asiaa urheilukontekstissa. Monessa urheilulajissa naisten määrä valmennuksessa ja päättävissä elimissä on pieni. Naisten pieni määrä urheilussa on poikinut monia hyviä hankkeita. SUL:ssa oli muutamia vuosia sitten hanke, jonka tavoitteena oli pyrkiä lisäämään naisurheilijoiden ja – valmentajien määrää. Ja nyt esimerkiksi on menossa palloilulajien yhteinen hanke, jossa tavoitteena on pyrkiä lisäämään naisvalmentajien määrää sekä auttaa ja tukea naisia löytämään itselle sopiva rooli urheilussa.

Omassa väitöstutkimuksessani (urheiluvalmentajien työhyvinvointi Suomessa) naisten osuus valmentajista oli 23 %. Määrä on sama kuin muissa selvityksissä, joita suomalaisista valmentajista on tehty. Jäinkin pohtimaan sitä, miksi kilpa- ja huippu-urheilussa naisvalmentajien määrä on ylipäätään niin pieni. Tutustuin mielenkiintoiseen Normanin (2010) tekemään tutkimukseen, jonka mukaan naisvalmentajat kokevat olevansa aliarvostettuja ja pitivät kehittymismahdollisuuksiaan miesvalmentajia heikompina. Tämä lisäsi intoani miettiä tarkemmin, millainen työympäristö, kulttuuri ja konteksti urheilu naisille on.

Urheilussa on paljon uskomuksia, jotka voivat vaikuttaa naisten määrään: ”Urheilu on miehistä”, ”Miehet ovat parempia johtajia ja valmentajia kuin naiset” tai ”Kaikki lajit eivät sovellu naisille”. Onko niin, että urheilussa vaikuttavat uskomukset estävät naisten mukaantulon? Jos näin on, uskomusten tiedostaminen ja muuttaminen voisi auttaa asiaan.

Voidaan myös väittää, että urheilussa naiset eivät halua valta-asemaan itseään tai toisia naisia, tai naiset eivät vain usko mahdollisuuksiinsa. Naisten oma kriittisyys voi siis toimia esteenä hakeutua valmentajaksi tai valta-asemaan urheilussa. Jos näin on, naisten tulisi tukea toinen toistaan, auttaa toista hakemaan ja saamaan parempia paikkoja urheilussa.

Yhtä lailla voidaan sanoa, että yhteiskunnan rooli-odotukset estävät toimimasta urheilussa. Naisten kaksois- tai kolmoisroolitus (esim. työntekijä/valmentaja, vaimo ja äiti) tuottaa liikaa rooliristiriitaa, joten ajankäytön haasteisiin vedoten urheilu työkontekstina on liian haastava. Jos näin on, työolosuhdetekijöitä voidaan muokata ja tehdä erilaisia joustoja. Joissain seuroissa on jo tehty uudenlaista mallitusta valmennukselle. Myös omassa väitöstutkimuksessani nostin esille erilaisia mahdollisuuksia vaikuttaa työn ja perheen ajankäytölliseen ristiriitaan.  Esimerkiksi valmennus voitaisiin rytmittää niin, että kaikkien valmentajien ei tarvitse olla aina paikalla. Näin valmentaja voisi irrottautua työstä ja viettää aikaa myös perheensä kanssa. Lisäksi urheilijoiden kausisuunnitelmassa voisi huomioida työajan paremmin.

Itse ajattelen, että naisten ja miesten välillä on eroja. Todettakoon myös, että useimmiten erot sukupuolten sisällä ovat suuremmat kuin sukupuolten välillä. Sukupuolten väliset erot eivät kuitenkaan saisi johtaa epätasa-arvoiseen tai epäoikeudenmukaiseen kohteluun ja asemaan. Liikunta (jonka sisään urheilu kuuluu) ei ole sukupuoleen sidottu. Tytöt voivat pelata jääkiekkoa, tanssia balettia tai harrastaa mäkihyppyä aivan samalla tavalla kuin pojatkin. Naiset voivat valmentaa, päättää urheilussa ja olla aktiiveja toimijoita aivan kuten miehetkin. Sukupuolikysymystä ei mielestäni kannata tehdä sinne, missä sitä ei ole.

Toivon, että urheilu voisi toimia edelläkävijänä – osoittaa esimerkkiä, miten parhaat tulokset, tehokkaimmat menetelmät ja laaja-alainen menestys saavutetaan. Tähän päästään, kun asiat tehdään yhdessä, ex-urheilijat löytävät uusia rooleja urheilussa eikä kenenkään intoa, halua ja osaamista hukata.

Toivon, että naiset alkavat toteuttaa ajatusta: ”Ei rajoja sille, mitä naisena voi urheilussa tehdä”.

Urheilijat työturvallisuuslain piiriin?

Helsingin sanomissa (3.5.2014) uutisoitiin, että työterveyslaitoksen pääjohtaja Harri Vainio toivoisi myös urheilijat työturvallisuuslain piiriin. Työturvallisuuslain mukaan työnantaja on velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Tämä tarkoittaa siis vaarojen, haittojen ja riskien kartoitusta työssä sekä niiden poistamista ja minimoimista. Käytännössä työnantajan tulee kartoittaa ja tarvittaessa puuttua muun muassa työn kuormittavuuteen, epäasialliseen kohteluun, ilmeiseen tapaturmien ja väkivallan uhkaan. Mikäli terveysriski ja sitä kautta sairastuminen/loukkaantuminen on kohtuuttoman suuri, työ on keskeytettävä välittömästi. Esimerkiksi rakennustyömaalla korkealla katolla työskentelyssä turvallisuusmääräykset ovat tiukat; turvavaljaat, turvaverkko ja säädökset liikkumisesta sekä tavaroiden liikuttamisesta ovat tarkat. Jos turvamääräyksiä ei noudateta, työ voidaan joutua keskeyttämään välittömästi työturvallisuusriskin takia. Työturvallisuus ei ole siis leikin asia. Tärkeä puoli työturvallisuutta on myös työntekijän rooli. Yhtä lailla työntekijän velvollisuus on noudattaa annettuja turvallisuusohjeita ja tuoda työnantajan tietoon mahdolliset työssä ilmenevät turvallisuus- ja terveydelliset riskitekijät.

Toimin itse myös työterveyshuollossa ja jäin pohtimaan asiaa urheilun näkökulmasta. Otetaan esimerkiksi yksi ammattilaisurheilulaji: jääkiekko.

Työturvallisuus näkökulmasta lajia voidaan lähestyä kahdella tavalla (varmasti useammallakin, mutta mieleeni tuli kaksi):

1. Työturvallisuutta vaarantavat tekijät sinänsä. Tarkastelemalla ammattilaisjääkiekon työturvallisuutta, lista vaaroista ja riskeistä on huima: Kiekko lentää ennalta arvaamattomasti, vastustaja pyrkii jatkuvasti estämään (nopeavauhtisen) etenemisen, taklaukset eli kovat tönimiset/runttaukset työtilan laitaan, vastustajan lähes jatkuva karvaaminen eli työvälineen törkkiminen ja vartaloon mailalla lyöminen ja tökkiminen, puhumattakaan väkivallan uhasta, mikä on toistuva ja jatkuva. Nämä vaaratilanteet on poimittu siis vain pelitilanteesta, ei työmatkoista, tauotuksista, taukotiloista saati henkisestä työkuormituksesta. Työturvallisuus riski on kova: näihin pitäisi työnantajan puuttua.

2. Toisaalta jos ajateltaisiin, että työn luonne on se, mikä se on nyt: Eli työn luonteeseen katsottaisiin kuuluvaksi tietyt tilanteet, esimerkiksi taklaukset, karvaaminen ja pelivälineen itselle saaminen. Näin katseet kääntyvät työvaatteisiin (eli varusteisiin), työvälineeseen (eli kiekkoon ja mailaan), työtilaan (eli kaukaloon) ja työssä oleviin sääntöihin (eli rangaistukset, pelissä olevat säännöt) – ja pelaajaan itseensä (miten toimii annetuissa raameissa). Käytännössä siis pelivarusteiden on suojattava kiekolta, mailalta ja taklausten aiheuttamilta vammoilta. Tulipa kiekko sitten takaa tai sivulta (varusteiden takaosat, kypärän visiiri jne). Sääntöjä muuttamalla vauhti saadaan tiputettua (paitsiosäännöt), mikä voi välillisesti parantaa työturvallisuutta. Pelaajan tulee noudattaa annettuja sääntöjä jokaisessa tilanteessa. Pelaaja on siis vastuussa, mikäli ei noudata. Pahimmillaan tämä voi johtaa siis siihen, että pelaaja on itse laiminlyönyt työturvallisuus säännöksiä. ”Miksi menit kääntämään selkäsi, että sait kiekon pohkeeseen” tai ”Pitää osata jarruttaa vaikka sadasosasekunnissa ja jättää taklaamatta, jos kaveri on kääntänyt äkillisesti selkänsä” tai ”Mitäs provosoiduit tappelemaan”.

Ymmärtääkseni hankkeella haetaan parempaa huolenpitoa ja välittämistä urheilijoiden terveydestä, esimerkiksi terveystarkastuksia ja vammojen hoitoon apua. Työturvallisuus on erittäin tärkeä asia. Lienee kuitenkin tärkeää huomata, että työturvallisuuslaki ei velvoita vain työnantajaa, vaan myös työntekijää eli pelaajia itseään.  Tässä mielestäni kyseisen lain suurin haaste urheilussa: miten lakia sovellettaisiin ja miten se tulkittaisiin esimerkiksi jääkiekossa? Mitä se tarkoittaisi ennen kaikkea pelaajan näkökulmasta? Mielestäni on tärkeää kehittää ammattilaisurheilussa työturvallisuutta, terveyttä ja hyvinvointia. Urheilijoiden kokonaisvaltainen terveyden ja hyvinvoinnin tukeminen edellyttäisi urheiluorganisaatioissa mielestäni terveydenhuoltotiimiä, johon kuuluu lääkäri, urheilupsykologi ja urheilufysioterapeutti. Tämä tiimi voisi konsultoida ja tukea terveyden edistämisessä myös valmennusta ja työnantajatahoa.

Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kummola sanoi Hesarin (3.5.14, B20) mukaan: ”En tunne työturvallisuuslain sisältöä, mutta äkkiseltään se tuntuu tarpeettomalta. Urheilulla on omat sääntönsä. Niitä soveltamalla pärjää hyvin”.  Olen osin samoilla linjoilla, mutta sanoisin näin: ”Tunnen työturvallisuuslajin, mutta äkkiseltään sen soveltaminen urheiluun ei tällaisenaan onnistu. Urheilulla on omat sääntönsä. Niitä kehittämällä voi pärjätä myös hyvin”.