Helsingin sanomissa (3.5.2014) uutisoitiin, että työterveyslaitoksen pääjohtaja Harri Vainio toivoisi myös urheilijat työturvallisuuslain piiriin. Työturvallisuuslain mukaan työnantaja on velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Tämä tarkoittaa siis vaarojen, haittojen ja riskien kartoitusta työssä sekä niiden poistamista ja minimoimista. Käytännössä työnantajan tulee kartoittaa ja tarvittaessa puuttua muun muassa työn kuormittavuuteen, epäasialliseen kohteluun, ilmeiseen tapaturmien ja väkivallan uhkaan. Mikäli terveysriski ja sitä kautta sairastuminen/loukkaantuminen on kohtuuttoman suuri, työ on keskeytettävä välittömästi. Esimerkiksi rakennustyömaalla korkealla katolla työskentelyssä turvallisuusmääräykset ovat tiukat; turvavaljaat, turvaverkko ja säädökset liikkumisesta sekä tavaroiden liikuttamisesta ovat tarkat. Jos turvamääräyksiä ei noudateta, työ voidaan joutua keskeyttämään välittömästi työturvallisuusriskin takia. Työturvallisuus ei ole siis leikin asia. Tärkeä puoli työturvallisuutta on myös työntekijän rooli. Yhtä lailla työntekijän velvollisuus on noudattaa annettuja turvallisuusohjeita ja tuoda työnantajan tietoon mahdolliset työssä ilmenevät turvallisuus- ja terveydelliset riskitekijät.
Toimin itse myös työterveyshuollossa ja jäin pohtimaan asiaa urheilun näkökulmasta. Otetaan esimerkiksi yksi ammattilaisurheilulaji: jääkiekko.
Työturvallisuus näkökulmasta lajia voidaan lähestyä kahdella tavalla (varmasti useammallakin, mutta mieleeni tuli kaksi):
1. Työturvallisuutta vaarantavat tekijät sinänsä. Tarkastelemalla ammattilaisjääkiekon työturvallisuutta, lista vaaroista ja riskeistä on huima: Kiekko lentää ennalta arvaamattomasti, vastustaja pyrkii jatkuvasti estämään (nopeavauhtisen) etenemisen, taklaukset eli kovat tönimiset/runttaukset työtilan laitaan, vastustajan lähes jatkuva karvaaminen eli työvälineen törkkiminen ja vartaloon mailalla lyöminen ja tökkiminen, puhumattakaan väkivallan uhasta, mikä on toistuva ja jatkuva. Nämä vaaratilanteet on poimittu siis vain pelitilanteesta, ei työmatkoista, tauotuksista, taukotiloista saati henkisestä työkuormituksesta. Työturvallisuus riski on kova: näihin pitäisi työnantajan puuttua.
2. Toisaalta jos ajateltaisiin, että työn luonne on se, mikä se on nyt: Eli työn luonteeseen katsottaisiin kuuluvaksi tietyt tilanteet, esimerkiksi taklaukset, karvaaminen ja pelivälineen itselle saaminen. Näin katseet kääntyvät työvaatteisiin (eli varusteisiin), työvälineeseen (eli kiekkoon ja mailaan), työtilaan (eli kaukaloon) ja työssä oleviin sääntöihin (eli rangaistukset, pelissä olevat säännöt) – ja pelaajaan itseensä (miten toimii annetuissa raameissa). Käytännössä siis pelivarusteiden on suojattava kiekolta, mailalta ja taklausten aiheuttamilta vammoilta. Tulipa kiekko sitten takaa tai sivulta (varusteiden takaosat, kypärän visiiri jne). Sääntöjä muuttamalla vauhti saadaan tiputettua (paitsiosäännöt), mikä voi välillisesti parantaa työturvallisuutta. Pelaajan tulee noudattaa annettuja sääntöjä jokaisessa tilanteessa. Pelaaja on siis vastuussa, mikäli ei noudata. Pahimmillaan tämä voi johtaa siis siihen, että pelaaja on itse laiminlyönyt työturvallisuus säännöksiä. ”Miksi menit kääntämään selkäsi, että sait kiekon pohkeeseen” tai ”Pitää osata jarruttaa vaikka sadasosasekunnissa ja jättää taklaamatta, jos kaveri on kääntänyt äkillisesti selkänsä” tai ”Mitäs provosoiduit tappelemaan”.
Ymmärtääkseni hankkeella haetaan parempaa huolenpitoa ja välittämistä urheilijoiden terveydestä, esimerkiksi terveystarkastuksia ja vammojen hoitoon apua. Työturvallisuus on erittäin tärkeä asia. Lienee kuitenkin tärkeää huomata, että työturvallisuuslaki ei velvoita vain työnantajaa, vaan myös työntekijää eli pelaajia itseään. Tässä mielestäni kyseisen lain suurin haaste urheilussa: miten lakia sovellettaisiin ja miten se tulkittaisiin esimerkiksi jääkiekossa? Mitä se tarkoittaisi ennen kaikkea pelaajan näkökulmasta? Mielestäni on tärkeää kehittää ammattilaisurheilussa työturvallisuutta, terveyttä ja hyvinvointia. Urheilijoiden kokonaisvaltainen terveyden ja hyvinvoinnin tukeminen edellyttäisi urheiluorganisaatioissa mielestäni terveydenhuoltotiimiä, johon kuuluu lääkäri, urheilupsykologi ja urheilufysioterapeutti. Tämä tiimi voisi konsultoida ja tukea terveyden edistämisessä myös valmennusta ja työnantajatahoa.
Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kummola sanoi Hesarin (3.5.14, B20) mukaan: ”En tunne työturvallisuuslain sisältöä, mutta äkkiseltään se tuntuu tarpeettomalta. Urheilulla on omat sääntönsä. Niitä soveltamalla pärjää hyvin”. Olen osin samoilla linjoilla, mutta sanoisin näin: ”Tunnen työturvallisuuslajin, mutta äkkiseltään sen soveltaminen urheiluun ei tällaisenaan onnistu. Urheilulla on omat sääntönsä. Niitä kehittämällä voi pärjätä myös hyvin”.