Kun pelottaa…mitä sitten?

Luistelen aikuismuodostelmaluistelujoukkueessa, jossa olen eräässä kuviossa kaatunut ja loukannut polveni. Kipu oli valtava, kehoni muisti kokemuksen pitkään jälkikäteen, vaikken halunnut. Tästä kohdasta muodostui itselleni nk. ”nighmare” kohta. Tällaisten kokemusten työstämiseen on tehokkaita keinoja, jotka auttavat jopa yhden kerran jälkeen. Blogissani en kuitenkaan pohdi näitä auttamiskeinoja, vaan kokemukseni sai minut miettimään pelkoja. Mistä pelossa on oikein kyse pohjimmiltaan?

Pelko lamaa, toisaalta se estää tekemästä mitään uhkarohkeaa. Pelko tuntuu epämiellyttävältä, toisaalta se antaa siivet (nk. pakene reaktio). Pelko rajoittaa elämää, toisaalta se lisää tervettä varovaisuutta. Pelolla, kuten kaikilla tunteilla, on kääntöpuolensa. Pelko suojelee ja auttaa pitämään hengissä uhkaavissa ja vaarallisissa olosuhteissa, toisaalta pahimmillaan se voi myös rajoittaa tai jopa estää normaaliarjen ja elämisen. On siis sekä järkevää että järjetöntä pelätä.

Me ihmiset voimme pelätä monia asioita, esimerkiksi kontrollin menettämistä, hylätyksi tulemista ja yksinjäämistä tai nöyryytetyksi tulemista. Voimme pelätä isoja, pieniä, konkreettisia tai aineettomia asioita. Itse asiassa järjettömille peloille vain mielikuvitus on rajoitteena. Pelko käyttää ravinnoksi mielikuvitusta ja ”mitä jos” ajattelu toimii koukuttavana mausteena pelolle.

”Mitä jos mokaan” pitää huolen siitä, että toiminta on varautunutta. ”Mitä jos jään yksin” pitää huolen siitä, että ei hakeudu läheisiin ihmissuhteisiin tai jos hakeutuu, ei uskalla olla oma itsensä. ”Mitä jos jotain kamalaa tapahtuu” pitää huolen siitä, että ei tee mitään, mitä ei ole jo aiemmin tehnyt. Pelko pitää huolen siitä, että mitään uutta ei kokeile.

Pelkoon voi suhtautua eri tavalla. Jokaisella niistä on puolensa. Pelkoa voi paeta. Pakeneminen voi tapahtua konkreettisesti poislähtemisenä tai pelottavan asian välttämisenä. Pelkoon voi myös suhtautua torjumalla sen kokonaan. Tällöin ihminen voi esimerkiksi toimia ylitsevuotavan ystävällisesti tai täydellisyyttä tavoitellen, jotta pelko ei saisi valtaansa. Pelon voi myös somatisoida: pelko voi näkyä somaattisina oireina; päänsärkynä, vatsakipuna tai rinnan puristuksena. Pelkoa voi myös yrittää poistaa turruttamalla sen, esimerkiksi päihteiden avulla.  Pelkoon voi suhtautua myös haasteena. Tällöin ihminen tekee asioita, joissa joutuu jatkuvalla syötöllä elämään pelkojensa keskellä. Esimerkiksi esiintymistä pelkäävä huomaa kouluttavansa tai näyttelevänsä ammatikseen eli on koko ajan esillä. Toki ihminen voi myös suhtautua pelkoon pelkäämällä. Pelkääminen on tunteena vain niin viheliäinen, että sitä ei meinaa kestää.

Mikä pelossa itse asiassa pelottaa? Onko se tunne, mikä on epämiellyttävä? Vai onko se seuraamus, mitä voisi itselle tapahtua? Kun pelkoa lähtee pilkkomaan ja analysoimaan, voikin huomata jotain oleellista pelosta ja sen luonteesta. Esimerkiksi huomion suuntaaminen kehon tuntemukseen voi tuoda uuden ulottuvuuden pelkoon. Tai omien ajatusten tunnistaminen ja hyväksyminen voi tuoda väljyyttä nähdä pelottava asia. Pelkoa kohti meneminen edellyttää usein myös vastakkaisen tunteen olemassa oloa: esimerkiksi turvallisuuden tunnetta. Joskus myös itse asia on tärkeämpi kuin koettu pelko, jolloin tekemisen tärkeys ohittaa pelon tunteen. Joskus pelko voi olla niin voimakas, että siihen tarvitsee asiantuntija apua. Paradoksaalisesti pelon käsittely edellyttää siis aikamoista rohkeutta!

Mikä saa parisuhteen kestämään?

Väestöliitto on julkaissut uuden perhebarometrin. Siihen osallistui yli 3000 naista ja miestä, jotka olivat solmineet avo- tai avioliiton vuonna 2005. Kyseisessä tutkimuksessa mainittiin mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten mitkä asiat parisuhteessa ovat tärkeitä.

Jäin miettimään pitkien parisuhteiden syitä. Pelkästään googlettamalla sanoilla ”pitkä parisuhde” sain 504 000 vastausta (aiheina mm. intohimoa vuosien jälkeen, parhaat vinkit ja pitkän parisuhteen salaisuus), kun laitoin hakusanaksi ”onnellinen pitkä parisuhde” luku laski yli 50 % (205 000 vastausta). Kun laitoin hakusanaksi ”pitkän parisuhteen ero” haku tuotti 657 000 tulosta: eron tunnusmerkit, hyvän eron ABC ja erota vai ei? tyylisillä otsikoilla.

Voisi ajatella siis, että parisuhde kiinnostaa ja sen kunnossa pitäminen. Toisaalta parisuhteesta kiinnostuneisuus tulee asettaa ihmissuhdeverkossa omaan lokeroonsa. Kumppanin löytäminen on ykkösasia: Jo pelkkä googlehaku ”miten löytää hyvä kumppani” tuottaa yli 7,5 miljoonaa vastausta, kun ”yksin eläminen” vain reilut 92 000 vastausta. Parisuhdetta siis toivotaan – tai ainakin siitä ollaan kiinnostuneita.

Väestöliiton perhebarometrin mukaan hyvässä parisuhteessa vahva luottamus puolisoon, molemmin puolinen arvostus ja kunnioitus ovat tärkeitä asioita. Naisista 80 % piti niitä erittäin tärkeinä, miehistä 65 %. Mitä luottamus puolisoon tarkoittaa? Entä arvostus tai kunnioitus? Minkälaisista asioista koostuu tunne siitä, että on luotettu, arvostettu ja kunnioitettu?

Se, mikä toisen mielestä osoittaa arvostuksen puutetta, voi toisessa parisuhteessa olla osoitus kunnioituksesta ja arvostuksesta. Heikki Ikäheimon väitöksen ”Tunnustus, subjektiviteetti ja inhimillinen elämänmuoto” (2003) mukaan kunnioittaminen ja arvostaminen ovat niin kutsuttuja tunnustusasenteita. Sellaisia ihmisiä arvostaa, jotka edistävät itselle merkittävien ihmisten hyvää, kuten omaa onnellisuutta. Kunnioittaminen on taas toisen kohtelemista arvostelukykyisenä ja itsenäisenä yksilönä. Ihmiset tarvitsevat tunnustusta. Mikäli sitä ei koe saavansa, se loukkaa ja tuntuu kunnioituksen ja arvostuksen puutteena. Näin ajatellen parisuhteessa oleellista olisi edistää toisen hyvää, vaikka se olisi asia, joka ei itsestä ole kiinnostava tai mukava (= osoittaa arvostusta) ja luottaa toisen kykyyn arvioida itse, mitä tekee, ajattelee, kokee, pukee, syö jne. ilman, että puuttuu siihen (= osoittaa kunnioitusta). Tällaisen tunnustuksen saaminen mahdollistaisi hyvän parisuhteen.

Toisin sanoen hyvässä parisuhteessa molemmat osapuolet näkevät vaivaa toisen onnelliseksi tekemiseen: mikä tekee toiselle hyvän mielen? Mistä asioista hän pitää? Niitä asioita puolisot tekevät toisilleen päivittäin. Jollekin se voi olla kosketus, jollekin kaunis sana, jollekin lupa käydä harrastamassa omia juttujaan. Lisäksi hyvässä parisuhteessa molemmat osapuolet antavat toisen olla oma erillinen ja itsenäinen itsensä: omine mielipiteineen, pukeutumistyyleineen ja toimintatapoineen. Siis hyväksyisi sen, puuttumatta siihen.

Uskoakseni parisuhteessa voi elää myös ilman arvostusta ja kunnioitusta, mutta mikäli siihen haluaa etuliitteet: hyvää, tyydyttävää ja onnellista, se edellyttää tekoja (= arvostuksen osoitus) ja toisaalta tekemättä jättämistä, vain hyväksymistä (= kunnioitus). Tässäpä tavoitetta!

Mitä koet ja mitä tarkoitat?

Eräässä esimiesvalmennuksessa nimesimme tunteita, joita kukin oli kokenut menneen viikon aikana. Yksi tunne tuli nimetyksi nimellä WOW! Jäimme miettimään, mitä WOW! tarkoittaa? Etupäässä virisi mielikuvia onnistumisesta, wau-elämyksistä ja ilon hetkistä. Totesimme myös, että se on aika harvinaista – itse asiassa liian harvinaista, varsinkin, jos se tulisi jakaa ääneen. Ja varsinkin, jos se tulisi osoittaa toiselle.

Onko niin, että meille suomalaisille on vaikeaa sanoa toiselle: Wow! olipa hienosti sanottu! tai Wow! näytätpä hyvältä tänään! Tai Wow! mahtavasti suoriuduttu!

Tästä jäin pohtimaan sanojen merkityksiä. Ehkä käytämme samoja sanoja, mutta eri merkityksessä. Se, mikä toiselle on suurta ja kaunista on toiselle ”ei paskempi juttu”. Tämän logiikan mukaan myös WOW! voisi tarkoittaa jollekin (esimerkiksi pessimistisimmälle) Wituttaa Onneksi Wähemmän! Wow!

Jospa käytämme samoja termejä, mutta hahmotamme ne eri tavalla, eli ne tuntuvat erilaiselta – ja päinvastoin, jospa käytämme eri sanoja, mutta tunne on samanlainen kuin toisella. Eli onni on toiselle eri asia kuin toiselle ja kääntäen: ”Ei hullumpi suoritus” on tunnevoimakkuudeltaan jollekin samaa tasoa kuin jonkun toisen ilmaisema ”mahtava fiilis ja meni upeasti!”.

Jos asia on näin, ei siis ihme, että vuorovaikutuksessa tulee niin helposti väärinymmärretyksi. Tai että väärinymmärrysten myötä ihminen saa leiman otsaansa ”ikuisena pessimistinä” tai ”valittajana” tai ”ylioptimistisena taivaanrannan maalarina”.

Koska olemme erilaisia, vuorovaikutuksessa oleellista on mielestäni tulkinnoista vapaa mieli, kuuntelu, jonka tavoitteena on toisen viestin ymmärtäminen sekä aito läsnäolo ja ajan antaminen kohtaamisessa toisen puheelle ja ilmaisulle. 

 Voisiko sitä seuraavan kerran kohtaamisessa aidosti kuunnella ja kysyä omassa mielessä, sainko kiinni, mitä toinen koki? Ymmärsinkö, mitä hän yritti viestiä? Annoinko ilmaista asian loppuun saakka, keskeyttämättä? Ja lopuksi pystyinkö kuuntelemaan arvovapaasti, tulkitsematta?

Itsen yliarviointi

Oman itsensä yliarviointi: itsepetosta vai elämän kantava voima?

Pohdintani lähti liikkeelle alakulosta. Väitetään, että satunnaista alakuloa kokevat kaikki.  Jäin miettimään tätä totuudeksi väitettyä käsitystä. Onko niin oikeasti?

Alakulo syntyy epäonnistumisen ja huonommuuden kokemisesta tai yksinjäämisestä.

Esimerkiksi ystävä menee naimisiin, toinen taas ei löydä sopivaa puolisoehdokasta. Serkku saa jo kolmannen lapsen, kun itse ei onnistu saamaan edes sitä ensimmäistä. Yt-neuvottelussa tiimin muut jäsenet saivat pitää työpaikkansa, kun itse tuli irtisanotuksi.

Eikö edellä mainitut herätä suunnatonta alakuloa? Ei kaikille.

Jotkut ihmiset omassa ylitsevuotavassa optimistisuudessaan

• näkevät mahdollisuuksia, vaikka niitä suurimman osan mielestä ei olisi olemassa.
•  uskovat kaiken kääntyvän parhain päin, vaikka sellaisesta ei olisi mitään merkkejä ilmassa.
• näkevät itsensä erittäin hyvänä, vaikka muiden mielestä kyseinen ihminen ei ole niin hyvä kuin väittää olevansa.
• suhtautuu pärjäämiseensä luottavaisesti, vaikka muiden mielestä onnistumisesta ei ole takeita.

Joidenkin mukaan kyseiset ihmiset on tyhmiä, kun he eivät tajua, mitä heidän ympärillään on ja mitä elämässä oikein tapahtuu. Toisten mielestä tuollainen optimistisuus on ihailtavaa ja auttaa elämässä eteenpäin. Joidenkin mielestä taas tuollainen optimismi on itsepetosta.  

Psykologiassa puhutaan itsetuntemuksen kehittämisestä ja sen tarpeellisuudesta. Itsepetos on aika kaukana itsensä tuntevasta ihmisestä, vai kuinka? Pitäisikö tällaiset optimistisesti maailmaa ja yliarvioiden itseä katsovat kansalaiset ”hoitaa” kuntoon? Kehittää itsetuntemusta siihen malliin, että he alkavat nähdä mahdottomuudet, pärjäämättömyyden ja oman huonommuuden selkeästi?

Vai onko niin, että tietynlainen itsepetos ja itsensä yliarviointi suojaa alakulolta ja mahdollisesti myös monilta mielenterveyden häiriöiltä? Onko niin, että tällaisilta ylitsevuotavan optimistisilta ihmisiltä liian realistisesti elämää katsova voisi oppia jotain? Alkaisivatko takaiskut näyttää mahdollisuuksilta onnistua? Tai irtisanominen mahdollisuudelta arvioida uravalintaa? Tai sinkkuelämä mahdollisuudelta valita, mitä tekee ja milloin?

Mielestäni kuitenkin liian suureellinen itsensä yliarviointi voi johtaa sellaisiin riskinottoihin, jotka hajottavat enemmän kuin rakentavat. Gaussin käyrä lienee tässäkin asiassa oikeassa: jossain siellä keskellä, ääripäiden välissä, löytyy kullekin optimaalisin kohta. Sehän ei tosin poista sitä, etteikö toinen olisi Gaussin käyrällä itseä edellä tai takana – riippuen siitä, miten itsensä arvioi. 

Usein itsensä yliarviointi tuottaa paremman tuloksen. Vai miten muuten selittyvät urheilussa voitot, tiettyjen ihmisten saavuttamat asemat työpaikalla tai ihan vain hyvä flaksi ravintolassa? Kun itsensä yliarviointi on sopivalla tasolla, se auttaa ihmistä eteenpäin.

Kokeile huomenna itsesi yliarvioimista: kävele kadulla hymyillen ja katso ihmisiä silmiin kuin uskoisit heidän kaikkien pitävän itsestäsi.  Käytä kokouksessa aktiivisemmin puheenvuoroja ikään kuin uskoisit muiden arvostavan omia mielipiteitäsi. Kävele ryhdikkäänä kaupassa kuin uskoisit olevasi hyvässä kunnossa. Tarjoile ruoka perheelle kuin uskoisit olevasi arvostettu huippukokki, jonka antimia ihmiset odottavat vesikielellä.

Valta ja vallankäyttö

Valta ja vallankäyttö  

Valta sanana herättää monenlaisia mielikuvia ja tunteita. Puhutaan vallanhalusta ja -himosta, vallattomuudesta, vaikutusvallasta, pakkovallasta ja mielivallasta, vain joitain mainitakseni. Max Weberin mukaan vallalla tarkoitetaan yksilön mahdollisuutta toteuttaa omaa tahtoaan toisten vastustuksesta huolimatta. Yksinkertaista, mutta totta. Toisaalta joskus ihmiset eivät edes huomaa olevansa vallan käytön kohteena – miten he siis vastustaisivat sitä? Onko silloin kyse vallankäytöstä vai jostain muusta, esimerkiksi manipuloinnista? Manipuloinnilla tarkoitetaan usein käsittelyä tai toisen tarkoituksellista harhaan johtamista. Toisaalta voidakseen manipuloida toista, tähän tulee olla paljon valtaa – muutoinhan manipuloija naurettaisiin pellolle, eikö?

Mitä valta sitten oikeastaan on ja mitä sillä tarkoitetaan? Kenellä on valtaa? Voiko valtaa olla huomaamatta? Eli ihmisen vaikutusvalta toisen mielipiteisiin ja toimintaan olisi suuri ilman, että ihminen itse sitä huomaisi. Luulisi muiden vain olevan niin samankaltaisia kuin itse on.

Mielestäni vallan käyttö on välttämätöntä, kun toiminnalla on tavoitteita. Eli jonkun tulee käyttää valtaa, jotta yhteisössä asetettuihin tavoitteisiin päästäisiin. Valta on siis sinänsä neutraali asia. Se, miten ja mihin valtaa käytetään, tekee siitä arvovärittyneen. Luonnollisesti vallankäyttö edellyttää, että on joku, joka tottelee eli seuraa vallan käyttäjää.

Valta voi perustua legitimoituun asemaan, esimerkiksi työpaikalla johtajalle on annettu valta. Se voi myös perustua johonkin henkilökohtaiseen ominaisuuteen tai taitoihin. Tällöin voidaan puhua vaikutusvallasta. Valta voi elää myös suhteissa tai rakenteissa. Onkin mielenkiintoista, missä valtaa käytetään ja kuka käyttää sitä? Joskus ihmiset eivät edes itse hahmota tai ymmärrä valtansa määrää.

Joskus valta voi sumentaa realiteetit. Tällöin usko omaan totuuteen estää näkemästä muiden näkökulmia ja totuutta. Yhteisöön alkaa muodostua niin kutsuttu yhden totuuden kulttuuri. Taju siitä, mikä on oikein ja väärin, vääristyy. Oikeudenmukaisuutta huutavat äänet vaietaan. Yhteisössä sallitaan vain äänet, jotka tukevat vallankäyttäjien ääniä. Tällöin voidaan ajautua mielivaltaan. Mitä suurempi valta, sen pelottavammat seuraukset voivat olla. Pahimmillaan yhteisö poistaa ne yksilöt, jotka poikkeavat sallitusta totuudesta. Poistaminen voi tapahtua sivistyneen hienotunteisesti, ettei kohteeksi joutunut ihminen edes aluksi huomaa sitä: sattumalta viestit eivät saavuttaneet häntä tai inhimillisen erehdyksen takia hän ei saanut kuulla työn tekemisen kannalta oleellisia ja tärkeitä uutisia. Poistaminen voi olla myös hyvin näkyvää ja selkeää: kutsumatta jättäminen, irtisanominen tai kansakunnista puhuttaessa vankilatuomio. Liene sanomattakin selvää, että tällaisessa kulttuurissa voidaan pahoin. Usein tällainen vallankäyttö jättää jälkeensä syvää henkistä ja fyysistä kärsimystä.

Valta tuo mukanaan aina suuren vastuun. Valta ei ole vain oikeuksia. Se velvoittaa huolehtimaan ja kantamaan vastuuta. Parhaimmillaan vallan käyttö on läpinäkyvää ja avointa. Yhteisön ihmiset tietävät, mihin vallan käyttö perustuu ja miten sitä käytetään. Se on siis riittävästi puhuttu auki. Jokaisessa yhteisössä ihmisten tulisi kysyä itseltään:

-          Tunnistatko sinä oman valtasi?

-          Tunnistatko oman vaikutusvaltasi?

-          Miten käytät valtaasi?

-          Mitä tavoitteita vallankäyttösi palvelee?