Sitaatti on Liikuntatieteellisen Seuran selvityksestä ”Yksinäistä työtä joukkueen puolesta”, kirjoittajina Harri Rindell ja Heidi Packalen. He haastattelivat liigan jääkiekkovalmentajia kuvatakseen heidän työtään. Tosiasia on, että viime vuonna SM-liigassa työskennelleistä 15 päävalmentajasta 10 on saanut potkut puolentoista vuoden aikana. Selvityksen mukaan kriisitilanteessa moni kokee jäävänsä vaille ammattiapua. Sama koskee myös muuta valmennuskenttää. Kun tarvitsee apua, sitä ei ole helppo löytää.

Tein kuusi vuotta sitten väitöskirjani liittyen urheiluvalmentajien työhyvinvointiin. Tähän tutkimukseen osallistuneista valmentajista suurin osa valmensi SM- tai maajoukkuetasolla olevia urheilijoita. Tutkimukseni mukaan valmentajien työ on vaativaa ja toisaalta monipuolista. Näyttäisi siltä, että parhaiten voivat ne valmentajat, joilla työn voimavarat suojasivat liialliselta stressiltä ja työn vaatimuksilta. Tutkimukseni mukaan suomalaisista valmentajista kuitenkin vajaa neljännes koki työuupumusta. Uupumusasteista väsymystä, joka on työuupumuksen ydinoire, ilmeni 30 %:lla. Päätoimiset valmentajat kokivat enemmän työuupumusta kuin oto-valmentajat. Heidän väsymyksensä keskiarvo ylitti myös työuupumuksen rajan. Tutkimukseni perusteella suosittelinkin, että vaikka valmentajien osaamisen kehittämiseen panostetaan, se ei saisi johtaa kohtuuttomaan työkenttään. Valmentajan työkenttää tulisi myös rajata. Valmentajan ei tarvitse myöskään osata tehdä kaikkea itse. Työhyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää toki myös se, että valmentajien työn vaatimukset ja voimavarat ovat tasapainossa. Kuten sanottu, valmentajan työkenttä on helpostikin liian laaja ja liian epämääräinen. Valmentajien työhyvinvointia tukevien prosessien, rakenteiden ja hankkeiden tukemista kannattaa kyllä jatkaa ja kehittää lisää.

Edellä mainittu liittyy valmentajien perustyöhön. Siis siihen, että valmentaja saa tukea ja sparrausapua omasta perustyöstään selviytymiseen, kun sitä tarvitsee. Kriisitilanteet ovat asia erikseen. Tällöin valmentajan tuen ei tulisi mielestäni olla vain sen varassa, että ”löytyisi numero, mihin soittaa hädän keskellä”. Kriisin silmässä ihminen ei edes aina osaa hakea apua. Tällöin apua tulisi tarjota aktiivisesti. Vaikka kliinisen urheilupsykologian puolella on myös Suomessa kehitetty erilaisia auttamis- ja tukemismalleja, ne eivät vielä ole osa suomalaista urheilusysteemiä ja rakenteita. Aktiivisimmat valmentajat, seurat ja lajiliitot saavat avun, valitettavasti loput jäävät yksin selviytymään tavallaan.

Asia on erittäin tärkeä ja siksi ainakin itse teen ja tulen tekemään työtä tämän asian edistämiseksi.