Olin luennoimassa The Camp leirillä Kuortaneella. Oli mielenkiinoista kuultavaa, miten elämäntapa muutoksia on tehty ja niissä onnistuttu. Perusasiat onnistumisen ytimessä ovat tutut; selkeä päämäärä, oma sisäinen halu muutokseen, asian merkitykselliseksi kokeminen, sekä usko, että pystyy siihen ja riittävä ulkoinen tuki. Kimmokkeen muutokselle voi toki antaa ulkoinen ”pakko”, kuten terveydenhuollon uhkaus tai ulkoinen motivaattori, kuten veto kaverin kanssa. Joka tapauksessa kuitenkin ihminen itse valitsee ja tekee sen, minkä parhaaksi katsoo.
Oma osuuteni liittyi onnistumiseen ja siihen, miksi jotkut onnistuvat ja jotkut eivät. The Camp osallistujat olivat motivoituneita ja innokkaita – hyvä niin. Mutta junamatkalla kotia kohti, jäin miettimään niitä ihmisiä, jotka eivät motivoidu ja innostu.
Miten onnistumisprosenttia elämäntapamuutoksissa voi nostaa? Useinhan se tuttu 20/80 pitää paikkansa. 20% innostuu ja jatkaa, kun 80 % jatkaa samaa vanhaa, kun kurssi, prosessi tai projekti on ohi. Toisin sanoen, sama vanha käytäntö jatkuu, kun on omillaan.
Tiedän, että tämä on kansanterveydellinen haaste. Haaste, johon törmää työterveydessä ja kouluissa. Miten saada ihminen liikkeelle? Miten saada ihminen huolehtimaan omasta terveydestään? Miten saada paino tippumaan?
Onko kyse siitä, että kukin ihminen on omanlaisensa; toisin sanoen kullekin ”tyypille” tulee löytää sopiva tapa liikkumiseen. Joku tykkää mitata, joten liikuntaan tarttuu, jos mitattavia tuloksia voi seurata koko ajan. Joku tykkää liikkua vain, jos siitä on hyötyä. Toisin sanoen, liikunta on vain sivutuote; päämäärä on saada kauppakassit kotiin tai puut pilkottua. Joku on taas ihminen, joka ei jätä kavereita pulaan. Toisin sanoen lenkille mennään, jos on kerran luvattu kaverille. Toisaalta typologiat, tyypittelyt supistavat ihmisen lokeroihin, jolloin ainutlaatuisuus katoaa.
Onko kyse siitä, että tarjotut liikuntamallit eivät vastaa ihmisen tarpeisiin. Toisin sanoen, annetut ohjeet ovat liian kaukana ihmisen omasta arjesta ja perustarpeista. Jos kaipaa läheisyyttä ja lepoa, ei yksin juostu lenkki maastossa huvita, ymmärrettävää. Silloinhan oleellista olisi ensin sallia perustarpeiden tyydytys – ja katsoa tunnin päästä uudelleen. Mitä tarvitsee - ei mitä haluaa. Haluhan johtaa harhamaastoon, eikä kerro tarpeista, jotka ovat halujemme takana.
Vai onko kyse siitä, että tieto ei kohtaa. Se on liian monimutkaista ja tuntuu etäiseltä. Konkreettinen tieto omasta terveydentilasta (tai sen heikkoudesta) pysäyttäisi ja saisi tekemään muutoksen kertarypäyksellä. Pumpuliin käärittynä sitä ei ota vakavasti. Kun tieto raihnaisuuden, sairauden ja kuoleman läheisyydestä räväytetään kasvoille, liikunnasta tuleekin merkityksellinen asia.
Ehkä kyse on laiskuuden yhdestä muodosta: mielihyvän kun saa nopeamminkin kuin liikkumalla. Alkoholi, makeiset ja löhöily hyvän tv-ohjelman ääressä palkitsee välittömästi. Lenkki vasta, kun se on tehty.
Vai onko kyse siitä, että ihmiset muuttavat elämäntapojaan vasta, kun jonkun asian aloittamisessa tai tekemisessä on oma tahto ja sisäinen halu muuttaa asioita. Vain oma tahto saa ihmisen tekemään asioita itsensä takia. Kimmoke voi siis tulla muualta, mutta viime metreillä motivaatio on kuitenkin löydettävä itse.