Edellyttääkö kehitys tyytymättömyyttä?

Sanotaan, että kehitys päättyy tyytyväisyyteen. Ainakin urheilussa tätä mantraa käytetään ja siihen uskotaan.

Jäin miettimään asiaa. Pitääkö se paikkansa?

Lienee luonnollista, että jos on johonkin tyytymätön, sille haluaisi tehdä jotain. Muuttumattomuuden ydinhän on pyrkimys muuttaa toista, joten jossain kohtaa katseet kääntyvät itseen ja omaan mahdollisuuteen muuttua. Urheilussa ei oikeastaan koskaan ole valmis: aina voi tehdä pikkuisen paremmin. Näin ollen tyytymättömyys ikään kuin ruokkii kehitystä. Halua tulla vielä paremmaksi.

Mitä jos siis on tyytyväinen? Tyytyväinen siihen, mitä tekee ja miten tekee. Mitä, jos huippu-urheilija on tyytyväinen.

Estyykö kehitys?

Veikkaan, että ne, joiden mielestä estyy, määrittelevät tyytyväisyyden kylläisyydeksi. Kylläisenä ei tee mieli tehdä lisää – se missä on, riittää. Ja ne, jotka määrittelevät tyytyväisyyden hyvillään olemiseksi, sanovat päinvastoin. Tyytyväisyys on loistava perusta kehitykselle.

Jos on tyytyväinen (ts. hyvillään) jostakin tai johonkin, sitähän haluaa tehdä ja jatkaa. Niin nastaa se on. Siitä nauttii ja haluaa paneutua lisää. Paneutuminen taas tuottaa tulosta – ja kehittyminen on luonnollinen jatkumo. Kehittyminen taas ruokkii hyvillään oloa, ts. tyytyväisyyttä. Ja tyytyväisyys paneutumista. Myönteinen kehä jatkaa rullaamistaan.

Ehkä olisi hyvä purkaa käyttämämme käsitteet auki – ainakin tilanteissa ja kulttuureissa, joissa tavoitteena on tehdä priimaa sekä kulttuureissa, joissa tavanomaisuus ei riitä. Voihan olla, että tuotamme käsitteillä kielteistä suhtautumista, sen sijaan, että ruokkisimme mahdollisuuksia ja onnistumisen pohjaa. Uskoisin, että tyytyväisen porukan kanssa on huomattavasti helpompi ja miellyttävämpi tehdä tulosta kuin tyytymättömän.